Kuukauden kansatieteilijä: Anna Kajander

Hei, olisiko sinulla hetki aikaa puhua kirjoista? Painetuista ja sähköisistä kirjoista.Mitä? Ei kuulu tämän blogin aiheeseen? Pitäisi kertoa millainen olen kansatieteilijänä?Aivan niin, ja haluan puhua kirjoista.

Olen toisinaan törmännyt käsityksiin kansatieteestä lähinnä tuohivirsuihin, rukkeihin ja muuhun talonpoikaisesineistöön kuuluvana alana. Käsityksen perusta lienee kansatieteen varhaisvaiheissa tai sen yhteydessä museoalaan. Yhteys on yhä olemassa, mutta tieteenalana kansatiede ulottuu laajemmalle alueelle. Opin itse tämän pikkuhiljaa opintojeni aikana. Tein aluksi etnologian kandiopintoja Jyväskylän yliopistoon, jossa oppiaine oli vahvasti yhteydessä kulttuuriantropologiaan ja folkloristiikkaan. Kun tulin maisteriopintovaiheessa Helsingin yliopistoon, minua mietitytti siirtyä opiskelemaan suomalais-ugrilaista kansatiedettä. Olin kiinnostunut kulttuurintutkimuksesta enkä erityisesti juuri museoalasta, ja mietin kuinka opetus tulisi painottumaan. ”Suomalais-ugrilainen” jäi kuitenkin nimestä pian pois ja muutenkin selvisi, että alalla saa yhä olla kiinnostunut museoista ja vanhoista esineistä mutta myös kohdistaa tutkimusintressinsä laajemmallekin, vieläpä varsin vapaasti. Alan eri puolista voi lukea useista teksteistä aiemmin tässä blogissa.

Oman tutkimusaiheeni löysin, kun tein opiskeluaikanani töitä kirjamyyjänä. Ahaa-elämys kirjoista tutkimuskohteina liittyy itse asiassa välillisesti mainitsemaani tuohivirsu-ajatukseen tai ainakin kansatieteelliseen esinetutkimukseen. Alahan tuotti aiemmin tietoa kansanomaiseen elämäntapaan kuuluvasta esineistöstä kuten vaatteista, rakennuksista ja työkaluista sekä niiden erilaisista variaatioista. Myöhemmin tästä siirryttiin tulkinnallisempaan suuntaan, ja aiheina ovat olleet esimerkiksi vinyylilevyjen keräilyharrastus tai lastenvaatteisiin liittyvät asenteet. Kiinnostus on kohdistunut viimekädessä ihmisiin, jotka ovat esineiden kanssa tekemisissä, tai tarkemmin sanottuna ihmisten päivittäiseen elämään sekä esineisiin osana erilaisia ympäristöjä, arvoja ja identiteettejä.

Tämä opittu näkökulma muuttui kohdallani tutkimusideaksi, kun aloin havainnoida töitä tehdessäni ihmisten suhtautumista kirjoihin esineinä. Asiakkailla tuntui olevan hyvinkin erilaisia käsityksiä kirjojen ”oikeista” hinnoista, kansien materiaaleista tai säilyttämisen tavoista. Kirjojen oikea muotokin puhutti, ja sähkökirjat jakoivat mielipiteitä. Havainnot alkoivat hahmottua minulle aiheena, jossa välittyi kirjojen arvottaminen jonkin jaetun mutta samalla henkilökohtaisen kautta. Asiakkaiden sähkökirjakommentit saivat minut samalla pohtimaan digitalisaatiota ja sen vaikutusta lukukäytäntöihin.

Siten, vaikkakin muutaman mutkan kautta, päädyin tekemään kirja-aiheista väitöskirjaa ja yhdistämään aiheen osaksi kansatieteilijöiden tutkimaa arkea ja materiaalista kulttuuria. Tavallisuus tarkoittaa tässä asioita, jotka ovat tunnettuja mutta samalla niin itsestään selviä, ettei niitä tulla edes ajatelleeksi ennen kuin jokin häiriötekijä tai muutos saa ne esille. Nähdäkseni kirjojen kohdalla kävi näin, kun digitalisaatio lähti hämmentämään totuttuja kirjakäytäntöjä. Juuri nyt haluan tietää, mitä lukijoille merkitsee kirja esineenä ja miten tämä esinesuhde vaikuttaa näihin lukemisen käytäntöihin. Aihe liittyy samalla ajankohtaisiin keskusteluihin, joissa pohditaan, vieläkö kirjoja luetaan ja missä formaatissa, tai katoavatko kirjahyllyt suomalaiskodeista ja miten tämä vaikuttaa lukemiseen. Aihe toki liittyy esineiden lisäksi esimerkiksi tekstien ja viihteen tarjontaan sekä ajankäytön muutoksiin. Esinevalinnat kuitenkin kertovat jotakin ihmisten, tutkimukseni kohdalla kirjoista pitävien lukijoiden, mahdollisuuksista, toiveista ja mieltymyksistä.

Aiheeseen kuuluvat sähkökirjat ovat kiehtova aihe esine- ja materiaalisuuskäsitteitä pohdittaessa. Ne haastavat ajattelemaan, missä menevät esineiden rajat ja kuinka digitaaliset artefaktit toimivat osana materiaalista arkea. Milloin haluamme käsin kosketeltavan esineen ja milloin mieluummin sen aineettoman version? Sähkökirjan kaltaiset elementit ravistelevat käsityksiä siitä, mitä lopulta tarkoittaa ”esine”. Onko sen oltava käsin kosketeltava? Esineethän ovat aina ihmisten jotakin käytännön tarkoitusta varten tekemiä. Kun käyttämämme työkalut ovat yhä useammin digitaalisia, voisivatko nuo tarkoitukset ja niihin kuuluvat käytännöt määrittää sitä, mikä lopulta on esine? Aiheeseen liittyvät edelleen teknologiset laitteet, esimerkiksi lukulaitteet ja muut ”ruudut”, jotka jakavat mielipiteitä. Näihin kuuluvia kokemuksia ja niiden taustoja on kiinnostavaa päästä tarkastelemaan.

Olen siis päätynyt kansatieteen opintojen ja esinetutkimuskiinnostukseni kautta pohtimaan, miksi yksi haluaa painetun kirjan joka tuntuu ja tuoksuu, toinen valitsee vaivattoman sähkökirjan joka ei vie tilaa kirjahyllyssä, kolmas on siirtynyt äänikirjoihin ja neljäs yhdistää näitä kaikkia. Huomion kiinnittäminen esinevalintoihin kertoo jotakin lukijoiden tavoista, motiiveista ja toiveista. Onneksi olen ”kotoisin” tieteenalalta, jonka puitteissa näiden tutkiminen on mahdollista. Tarkastellessani lukemisen esineitä ja käytäntöjä, pääsen yhdistelemään monia kansatieteen ydinasioita, siitä huolimatta että kirjoja itsessään ei yleensä mielletä kansatieteellisiksi tutkimuskohteiksi. Näen digitaalisten artefaktien pohtimisen jatkavan ”tuohivirsututkijoiden” aloittamaa tietä, jossa kiinnitetään huomiota esineiden tärkeään rooliin ihmisenä olemisessa. Oma tutkimukseni kiinnittyy nykyaikaan, jossa talonpoikaisesineiden sijaan digitaaliset esineet ovat keskeinen osa elämäämme. Niiden teoretisointi on haastavaa, mutta tieteenalani antaa siihen avaimia.

Seuraava kuukauden kansatieteilijä on juuri maisteriksi valmistunut Mirkka Hekkurainen!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *