Kirjoittaja: Jukka Arvo

Perehtyessäni nykyisiin konservointimenetelmiin ja Ora Patoharjun suorittamiin konservointikokeiluihin St. Nikolai -hylyn esineistöllä, juolahti mieleeni vitriiniäni koristava vanha pronssinen nuolenkärki.

Nuolenkärjen sain aikanaan Tukholmassa asuneelta tädiltäni, joka oli puolestaan ostanut sen ilmeisesti jostain huutokaupasta. Olin lapsena tietysti innoissani hienosta nuolenkärjestä.

Kahdeksannella luokalla pääsin erään kaverini kanssa Kansallismuseoon TET-harjoitteluun. Yhtenä päivänä otin nuolenkärjen mukaani ja kävin kysymässä Museoviraston konservointilaitokselta nuolenkärjen mahdollisesta konservointitarpeesta tai oikeanlaisesta säilytyksestä ylipäätään. Tuolloin olin muistaakseni lukenut Internetistä mahdollisesta epoksihartsikäsittelystä.

Konservaattorin mukaan esineelle ei kuitenkaan kannattanut tehdä mitään, koska esineen kunnossa ei ollut tapahtunut havaittavia muutoksia ja se oli siis ilmeisen stabiili. Hän suositteli, että esine jätetään käsittelemättä, koska esimerkiksi pinnoituskäsittelyä ei voitaisi enää poistaa. Hän kehotti minua vain säilyttämään esinettä samoissa olosuhteissa kuin ennenkin ja tarkkailemaan sen kuntoa. Muistaakseni esimerkiksi elektrolyysipelkistyksestä ei tuolloin ollut edes puhettakaan.

Esineessä ei ole tapahtunut ainakaan silminnähden minkäänlaisia reaktioita. Hyviin säilymisominaisuuksiin toki vaikuttaa myös se, ettei esine ole ilmeisesti ollut kosketuksissa meriveden kanssa. Päätös olla käsittelemättä esinettä oli hyvä; pinnoituskäsittely olisi tietyllä tapaa pilannut esineen, varsinkin kun erinäistä tarvetta sille ei edes ollut.

Tietynlainen kultainen tie konservoinnin suhteen onkin pyrkimys tehdä esineelle vain välttämättömiä toimenpiteitä, eikä ”korjata esinettä kuolleeksi” tai tehdä turhaan peruuttamattomia ratkaisuja, jotka voivat sitten kaduttaa jälkikäteen.