Ex-kustantaja ja harrastelija-metsuri Jyrki Nieminen

Minun olemassaoloani ovat elämäni mittaisesti määränneet luontainen laiskuus, uteliaisuus ja tyhmänrohkeus.

Olen usein moittinut itseäni tekemättömistäni töistä, kirjekuorista joita en päiväkausiin ole ehtinyt avata ja siitä että välillä aikani tuntuu liiaksi kuluvan jonninjoutavuuksien pohdiskeluun. Että, niin kuin Harri Rinne Alatalon Mikon lauluun kirjoitti: “Maailmassa on menossa hirvittävät orgiat, miksi minua ei ole kutsuttu mukaan?”

Uuteen päivään herään useimmiten aamuisin ja toiveikkaana siitä että maailmaan olisi eilen syntynyt edes yksi uusi kusipää vähemmän kuin toissapäivänä. Sitten luen Hesarin.

Olen saanut ilon kustantaa kirjoja, ja muutoinkin olla paljon mukana kirjamaailman menossa. Se on loputtoman mielenkiintoinen, joskin aikaa vievä paikka löytää taas uusia sanoja. Joskus käsikirjoituksia lukiessani mieleeni on tullut laskea kirjan kirjoittajan käyttämien erilaisten sanojen määrä. Tulin ajatelleeksi, että kaiken taloudellisen tehokkuuden keskellä kirjailijalta tulisi ehdottomasti kieltää sanojen tuhlailu. Antaa kirjailijalle vaikkapa 375 erilaista sanaa ja sanoa, että revi siitä, sivuja kirjaasi saa tulla keskimäärin noin 200.

Luontainen laiskuus ja jonninjoutavuuksien pohdinta ovat ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta katsoen välttämätön luonnonvara. Ehkä epäilen päivä päivältä enemmän, että ne ovat jopa ainoa keinomme säilyttää tämä planeetta.

Minusta on kiusallista seurata ahkerien, funktionaalisten ihmisten päämäärätietoista toimintaa. Heitä seuratessani tunnen sisälläni säälinsekaista myötähäpeää, koska jokainen ihminen on kuitenkin laulun arvoinen ja jokaisella tulee olla oikeus ahkeruuteen, päämääriin ja toinen toistaan hassumpiin funktioihin. Niin kuin Miljoonasade Heikki Salon äänellä ja sanoilla sen sanoi: “tulkoon rikkaus, tulkoon rakkaus. Jokaiselle tarpeen mukaan vaan.”

Juha Vainio kirjoitti paljon tekstejään ajassa, niin kuin esimerkiksi Nestori Miikkulaisensa. Koskettavuudessaan niin hieno ajankuva ympäristömme tilasta.

Mutta silti Se Suuri Unohdettu saattaa olla tuo otsikkoni Kukaan ei oo kukaan. Raul Reimanin teksti ja Vainion ylittämätön tulkinta.

Muistattehan 1980- luvun alussa sen Maataloustuottajien kampanjan jossa akattomille maajusseille etsittiin silloisten tietokoneiden avulla iltojen iloa ja tilan töiden jakajaa. Juttu kulki siten, että tietokoneohjelmalle tuli syöttää itsestään tiedot ja sitten odotettiin kumppanin tietoja ja sitten homma jo olikin niin sanotusti pulkassa.

“Sosiaaliturvatunnus on nyt koko nimeni.
Yksityinen persoonani impulsseiksi pimeni.
Elämisen tuska meni, sielu täyttyi rauhalla, koska olen elossa mä tietokonenauhalla.

Mut’ jos on mikroprosessori pimeä,
ei mulla ole numeroa, nimeä.
Jokaisen voi tunnistaa vain näyttöruudun mukaan, siinä jos on vikaa, vikaa, vikaa, vikaa, kukaan ei oo kukaan.

Sinä, jos vain tahdot minut pikaisesti kohdata, samaan näyttöruutuun heti koodisi vain johdata. Yhteinen on hyllystössä meillä nauhakansio.
Että ollaan yhdessä, on tietokoneen ansio.

Mut’ jos on mikroprosessori pimeä,
ei meillä ole numeroa, nimeä.
Jokaisen voi tunnistaa vain näyttöruudun mukaan, siinä jos on vikaa, vikaa, vikaa, vikaa, kukaan ei oo kukaan.

Kun ei ole yksityisyys ihmisellä salassa, näyttöpääte kertoo käynkö kylässä vai kalassa.
Jos mä itse sekoan, niin ei se ole loppuni.
Kunhan kone pelaa,
saavat palaa omat proppuni.

Mut’ jos on mikroprosessori pimeä,
ei mulla ole numeroa, nimeä.
Jokaisen voi tunnistaa vain näyttöruudun mukaan, siinä jos on vikaa, vikaa, vikaa, vikaa, vikaa kukaan ei oo kukaan.”

Minun aarteeni ovat siis sanat. Loputtomat, vuolaasti virtaavat sanat. Niitä syntyy harvakseltaan lisääkin, toisaalta niiden todella isojen sanojen merkityssisältö on hiljalleen muutettu tarkoittamaan joko ei mitään tai ainakin ihan jotain muuta kuin isoäitini ja -isäni kauan sitten ajattelivat. Mutta mikroprosessori toimii vuorenvarmasti.

Kukaan meistä ei ole kukaan ja jokainen meistä on laulun arvoinen. Iskelmän, ylipäätään lauletun tekstin merkitys on kasvanut muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana arvoon arvaamattomaan. Viihdeteollisuus on maailman suurin yksittäinen liiketoiminnan alue, ja laulettu sisältö sen ydintä. Kun joskus luimme mielenkiintoisen kirjan tai kävimme mielenkiintoisen keskustelun, olimme arvokkaan sivistyksellisen kokemuksen lähteillä. Nyt se sivistys kumpuaa soittolistan syövereistä.

Tämä tietenkin sopii minulle. Avaan radion vaikka sieltä harvemmin kukaan enää minulle puhukaan, kuuntelen päivän tekstin ja sen selityksen laulettuna iskusävelmän tahtiin, katson rakkaudella vaimoni ahkeraa askarointia saariston tuulessa ja mietin, että ehkä jo tänään olen aktiivinen ja aloitan täällä mökillä oman toistaiseksi tekemättä jääneen askareeni metafyysisen suunnittelun.

Ajattelenhan minä positiivisesti; en worry ja olen happy. Kun minulle tämän blogin kirjoittamista ehdotettiin olin innostunut ja hämilläni. Blogit ovat minulle kovin epätavallinen tuttavuus. Säännöllisemmin olen seurannut vain Jukka Kemppisen blogia.

Silti epäilen, että minun tuurillani jossain vaiheessa tämän blogini elinkaarta mikroprosessoriin tulee jokin häiriö. Kuka minä sitten olen?

Tai kuten Jarkko Laine kirjoitti: “Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita. Ja kaikki kirjat yhtä kiinnostavia.”