Month: March 2019

LOPPU

Vuoren lakea vallatessa pitää aina etukäteen päättää mihin aikaan mennessä huiputusyrityksestä on luovuttava. Jos kello on liikaa, pitää kääntyä suosiolla takaisin. Kurssin viimeisen työn deadline on myös raja, jota ei kannata koittaa ylittää.

Huipulle johtava harjanne on kuin veitsenterä, jonka reunan yli putoaa joko Tiibetiin tai Nepaliin. Harjanteen keskivaiheilla on Hillary Stepiksi kutsuttu kallioseinämä, jonka yli pitää päästä köysiviritelmillä. 

Kurssilla gis:n hallitsemista mitattiin itsenäisen kartan tekemisellä. Oman kartan luomisessa vaikeinta on sopivan aiheen tai teeman kuvaaminen, ja siihen sopivan materiaalin löytäminen (lähde: Johanna Lehtinen). Tein itse kartan aineisto edellä. Löysin Yhdysvaltojen kansallispuistoja esittävän aineiston, jonka yhdistin karttatasoon josta näkyi alkuperäisasukkaiden reservaatit.

Olin varma, että kansallispuistojen ja reservaattien sijainnin välillä olisi korrelaatiota. Ikonisen Yosemiten kansallispuiston nimi on tullut Miwok- heimon sanasta ‘Yohhe’meti’, mikä tarkoittaa “he jotka tappavat” tai “osa heistä on tappajia”, viitaten Yosemiten kansallispuiston alueella eläneeseen heimoon. Kun karttatasot viimein lataantuivat ja aukenivat eteeni, petyin hieman. Kansallispuistojen ja reservaattien välillä ei ollut niin suurta yhtäläisyyttä, kuin osasin odottaa. Kartasta (kuva 1.) kuitenkin näkee, että tiettyjen kansallispuistojen vieressä on reservaatteja. Esimerkiksi Crand Canyonin kansallispuiston tuntumassa on lukuisia alkuperäisasukkaille suunnattuja alueita. Hypoteesini mukaan kansallispuistoja perustaessa alkuperäisasukkaita on karkotettu mailtaan. On kuitenkin mahdollista, että entiset asukkaat on viety kauas kotikonnuiltaan, jolloin ilmiötä on hyvin vaikea tarkastella kartasta.  

Kuva 1. Yhdysvaltojen länsiosan kansallispuistot sekä reservaatit. Eri vihreän sävyt kuvaavat kansallispuistojen perustamisvuosia. Vanhimpina kansallispuistoina erottuvat Yosemite ja Yellowstone, joiden syntyhistoriaan liittyy jännitteitä ja konflikteja alkuperäisväestöjen kanssa. 

Ajattelin aluksi osoittaa oppimistani lisäämällä karttaan bufferit, jotka kuvaisivat kansallispuistoja, joiden läheisyydessä on reservaatteja. Lopputulos oli liian kompleksinen kartassa, jossa on muutenkin paljon pientä informaatiota.

Voin nyt väittää, että olen oppinut Qgis:n perusteet. Ero minun ja gis:n todellisen taitajan välillä on kuitenkin valtava.

Everestin huipulla ollaan vain hetki – kuvien oton jälkeen suunnataan heti alas vuorelta. Huipulle päästessä ollaan vasta puolessa välissä. 

Viimeinen kurssikerta ei tuonut niitä ylitsepääsemättömiä haasteita, joita odotin. Sääolot suosivat meitä tällä kertaa. Retkikuntamme jäsenet osoittivat myös kestävyytensä ja avuliaisuutensa joka tilanteessa. Kukaan ei paininut ongelmiensa kanssa täysin yksin, vaikka jokainen omin jaloin huipulle pääsikin. 

Blogi päättyy tähän. 23.3.2019 klo 14.23 – “Huippu saavutettu – olen uupunut, mutta onnellinen.”

Lähteet:

http://www.yosemite.ca.us/library/origin_of_word_yosemite.html’

https://timeline.com/national-parks-native-americans-56b0dad62c9d

https://blogs.helsinki.fi/johanleh/

 

Kova tuuli ja pureva pakkanen. Kylmä, mutta kirkas aurinko paistaa ohuiden yläpilvien läpi lumiselle kentälle. Tuuli on niin kylmä, että se saa sormet jäätymään heti, jos ottaa hanskat pois kädestä. Selvennykseksi lukijoille, emme ole Everestillä, vaan Kumpulan laaksossa keräämässä dataa toiseksi viimeisen kurssikerran esimerkkitapausta varten. Kuten Ilona Tuovinen kirjoittaa blogissaan, kurssikerran teemana oli itse tuotettu paikkatieto.

Esimerkkinä Arttu Paarlahti näytti kuinka itse kerättyä ja tuotettua dataa voi esittää karttana. Keräsimme Epicollect5- kännykkäohjelmaan omaa atribuuttitietoa koskien eri paikkojen viihtyvyyttä ja turvallisuutta. Lopuksi, syntynyt kartta interpoloitiin ‘heatmap’ tyyliseksi kartaksi, jotta attribuutti tieto kattaisi koko karttalehden, tyhjät kohdat mukaan lukien (lähde: Ben Nylanderin blogi).

Aamun reippailujen jälkeen gis-luokassa tuntui yhtä raskaalta hengittää, kuin Everestin Death zonen ohuessa ilmassa. Ilman tuuletusta gis-luokan ilma muuttuu niin vähähappiseksi, että aivotoiminta hidastuu ja väsymys alkaa painamaan. Ei ole ollenkaan tavatonta, että osa oppilaista näkee näkyjä. Usein näyt ja harhat liittyvät kummallisiin karttatasoihin tai ‘vääriin’ lukuihin attribuuttitaulukossa.

Vähähappisesta ilmasta huolimatta, tein yhden maanjäristyksiä kuvaavan kartan tunnin päätteeksi (kuva 1). Kartan tasot ja tiedot toin yhdestä internetin avoimesta maanjäristystietokannasta. Karttoja tekiessä piti itse tuoda karttatasot ja tiedot. Tämä oli hyvää alustusta ja harjoitusta omaan tiedon keruuseen.

Kuva 1. Yli kuuden magnitudin maanjäristykset ‘heatmappina’. Kartan tekijän kirjoitusvirheet on paikattu laiskasti Paintilla.

 Kuva 2. Itä-Aasian tulivuoret ja litosfäärilaattojen reunakohdat. Pienenä vivahteena kartan pohjalla on käytetty rinnevarjostuksen kaltaista korkeuksia esittävää karttatasoa.

Kuva 3. San Andreasin siirros, sekä Yhdysvaltojen länsirannikon voimakkaimmat maanjäristykset. Vuoden 1906 tuhoisa San Franciscon maanjäristys näkyy kartassa suurena mustana pisteenä.

Karttojen yhteisenä teemana on hasardit. Blogin lukijoille (mantsalaisille) on turhaa kirjoittaa mannerlaattojen saumakohtien yhteydestä tulivuorien ja maanjäristysten esiintymiseen. Mutta, kuten Eveliina Tammisto kirjoittaa omassa blogikirjoituksessaan, kyseiset kartat voisivat olla hyvää oppimismateriaalia niille, joille luonnonmaantieteelliset syy- ja seuraussuhteet ovat vielä tuntemattomia.

Toiseksi viimeinen kurssikerta tuntui melkein liian yksinkertaiselta. Olenko oppinut jotain? Onko minusta tullut liian koppava ihmeellisen ja haastavan gis:n edessä?

“Olimme unohtaneet, että vuorella on yhä valttikortti – että se suo onnistumisen vain omilla ehdoillaan. Sillä miten muutoin vuorikiipeily kykenee säilyttämään syvän viehätyksensä?” 

– Eric Shipton (1938), Upon That Mountain –

Viimeinen kurssikerta paljastakoot gis:n valttikortit. Muutenhan tämä tuntuu liian helpolta. Suuri kiitos omasta oppimisesta kuuluu niille kurssitovereilleni, jotka ovat vastaneet lukuisiin tyhmiin kysymyksiini, sekä niille, jotka ovat omilla hienoilla karttaesityksillään motivoineet minua tähtäämään korkeammalle.  Herkistely sikseen – viimeinen koettelemus odottaa.

Lähteet:

https://blogs.helsinki.fi/tuoilona/

https://blogs.helsinki.fi/tammieve/

https://blogs.helsinki.fi/nylanben/

Kirja: Jon Krakauer, “Jäätäviin korkeuksiin”, 1997