Paitsi nousemisen myös laskeutumisen aikana tahdonvoimani on turtunut. Mitä pidempään kiipeän, sitä vähemmän tärkeältä päämäärä tuntuu minusta, sitä välinpitämättömämmäksi muutun itseäni kohtaan. Tarkkaavaisuuteni on herpaantunut, muistini heikentynyt. Henkinen uupumukseni on suurempi, kuin ruumiillinen väsymykseni. Aloillaan istuminen on kovin miellyttävää — ja sen vuoksi kovin vaarallista. Uupumisen aiheuttama kuolema — kuten paleltumiskuolema — on miellyttävä
– Reinhold Messner, The Crystal Horizon –
Kurssikerta 5 ja itsenäisesti suoritettava tehtävä — istun gis-luokassa ja katson ruudulle piirtynyttä kuvaa Malmin lentokentästä. Tuntuu helpolta vain katsella muiden edistymistä. Päämääräni, gis:n opettelu, on tällä hetkellä vain etäinen ajatus.
Gis:n opettelussa, aivan kuten Everestin huiputtamisessa, ei ole matalaa kohtaa, josta aidan voisi ylittää. Tämä oli tärkein opetukseni tältä kurssikerralta. Vaikka tyhjän päiväinen istuminen olikin miellyttävää, oli minun pakko ruveta hommiin.
Teemana oli bufferit, eli puskurivyöhykkeiden tekeminen. Kuten Julia Salmi kirjoittaa blogissaan, puskurivyöhykettä voi käyttää kartoissa moniin eri tarkoituksiin. Kurssilla sitä käytettiin meluvyöhykkeiden kuvaamiseen, mutta sitä voisi hyvin käyttää esimerkiksi etäisyyksien ja saavutettavuuden (fyysisen tai ajallisen) kuvaamiseen. Analyysien tekemisessä se on varsin oivallinen työkalu.
Tekemieni buffereiden perusteella, Malmin lentokentän pahimmalla ‘melualueella’ on enemmän asukkaita, kuin Helsinki-Vantaan vastaavalla alueella (taulukko 1). Nabila huomauttaa blogissaan, että puskurianalyysien lopputulokset voivat riippua hyvin paljon eri lähtöaineistoista ja työkalun käyttäjän taidoista.
Taulukko 1. Kömpelöhkö vertaus Helsinki-Vantaan ja Malmin lentokenttien melualueella asuvien ihmisten määristä.
Henkilökohtaisesti tämä oli raskain kurssikerta tähän asti. Huonosti nukutun yön jälkeen lähdemme kohti nelosleiriä. Kivisellä seinämällä pitää olla varovainen, ettei edellä olevien kiipeilijöiden lähettämät kivet iskeydy alempana oleviin kiipeilijöihin. Nelosleiri on jo niin kutsutulla ‘death zonella’ – yli 8000 m korkeudessa keskiverto ihminen menettää tajunsa muutamassa minuutissa ilman lisähappea tai kunnollista akklimatisoitumista. Ilman lisähappea death zonella aivotoiminta väistämättä hidastuu ja pienetkin fyysiset suoritukset tuntuvat suurilta ponnistuksilta. Seuraava kurssikerta jännittää, mutta samalla odotan sen tuomaa oppimista!
Lähteet:
https://blogs.helsinki.fi/nabila/
https://blogs.helsinki.fi/jhsalmi/
https://simple.wikipedia.org/wiki/Death_zone
Kirjalähde: John Krakauer, “Jäätäviin korkeuksiin” 1997