Uuden testamentin synty ja kaanon

Toisin kuin VT, UT on syntynyt lyhyen ajan, 70–100 v., kuluessa. Moni sen kirjoittajista tunnetaan ainakin nimeltä (Paavali, Luukas). Sen kuvaamat tapahtumat on helppo ankkuroida yleisesti tunnettuihin Rooman valtakunnan historian vaiheisiin.

Samoin kuin VT:ia, myöskään UT:ia ei alun perin kirjoitettu pyhäksi, arvovaltaiseksi tekstiksi. Sen kirjoitukset ovat syntyneet käytännön tarpeeseen: Paavali kirjoitti seurakunnille ohjeita ja rohkaisun sanoja, evankelistat puolestaan halusivat tallettaa perimätietoa Jeesuksesta oman teologiansa läpi kuvattuna. UT:n kokonaisuus, kaanon, syntyi todennäköisesti v. 200 jKr. tienoilla. Tuolloin ainakin neljä evankeliumia, Matt., Mark., Luuk., Joh., ja Paavalin kirjeiden kokoelma olivat vakiinnuttaneet asemansa. Varhaisen kaanonin tarkka kokoonpano vaihteli eri puolilla kristikuntaa: lännessä suhtaudutiin epäillen Kirjeeseen heprealaisille, idässä Johanneksen ilmestykseen. Lopullisesti UT:n kaanon määriteltiin kirkolliskokouksissa 390-luvulla.

 

 

 

Kuviossa UT:n osien leveys kuvaa kirjojen sivumäärien mittasuhteiden suuruusluokkaa. Evankeliumeista Matt., Mark. ja Luuk. muodostavat nk. synoptiset evankeliumit. Luuk. ja Apostolien teot ovat saman kirjoittajan jo alunperin kaksiosaiseksi tarkoitettu teos. Perinteisesti suurin osa UT:n kirjestä, kaikkiaan 13 (14 jos Hepr. lasketaan mukaan) on laskettu osaksi yhtä Paavalin kirjeiden kokoelmaa, lat. Corpus Paulinum. Tutkimuksessa puolestaan tehdään jako 7 aitoon Paavalin kirjeeseen ja 6 hänen nimissään kirjoitettuun deuteropaavalilaiseen tai Paavalin koulukunnan kirjeeseen. Viimeksimainituista 1–2 Tim. sekä Tit. muodostavat pastoraalikirjeet (paimenkirjeet). Hepr., joka ei ole kirjoitettu Paavalin nimissä, on joskus laskettu Corpus Paulinumin osaksi, joskus katolisiin kirjeisiin. Joh. ilm. muodostaa oman pienen kokonaisuutensa jolla ei ole havaittavaa yhteyttä muuhun johanneslaiseen kirjallisuuteen (Joh. ev., 1–3 Joh.).

Evankeliumit: ”Ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta”

Evankeliumikirjallisuuden funktio voidaan kiteyttää kahteen jakeeseen:
Ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, lähti liikkeelle näin. (Mark. 1:1)
Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden. (Joh. 20:31)

Kreikan sana euaggelion merkitsee ’hyvää sanomaa’. Varhaiset kristityt tarkoittivat sillä julistusta Jeesuksesta ja pelastuksesta, ei siis tiettyä kirjallisuudenlajia. ”Evankeliumeiksi” kutsumillamme kirjoituksilla ei aluksi ollut lainkaan nimeä. Myöhemmin ne saivat otsikokseen ”Evankeliumi Matt. jne. mukaan”. Otsikon muoto ilmaisi, että kyse on yhdestä ja samasta evankeliumista neljän eri todistajan mukaan.

Evankeliumien päähenkilö on Jeesus Nasaretilainen. Kuten kaikessa antiikin historiankirjoituksessa, merkkihenkilön historialliseen kuvaukseen kietoutuu silminnäkijäkuvausta, perimätietoa ja myöhempää epähistoriallista ainesta. Historiantutkimuksen kannalta onkin olennaista tehdä ero historiallisen henkilön Jeesus Nasaretilaisen (”historian Jeesus”) ja hänen seuraajiensa julistaman ylösnousseen Kristuksen välillä.

Kaikkien evankeliumien mukaan Jeesus syntyi ja vaikutti Palestiinassa. Hän julisti aktiivisesti erityisesti Galilean alueella melko lyhyen ajan (1–3 vuotta) kooten ympärilleen opetuslasten joukon. Hänen julistuksensa sisältönä oli ennen kaikkea Jumalan (VT:n Jahve) valtakunta ja sen tuleminen maan päälle. Lisäksi hän opetti radikaalia lähimmäisenrakkautta. Opetuksen lisäksi Jeesus paransi sairaita ja teki muita tunnustekoja. Opetuslasten sisäpiiri sai häneltä salaista tietoa hänen omasta tehtävästään Jumalan Poikana ja VT:n ennustamana messiaana. Aramealaisperäinen sana messias tarkoittaa samaa kuin kreikan khristos: ’voideltu’. VT:ssa kuningas ja ylipappi kruunaamisen sijaan voideltiin tehtäväänsä. Erityisesti Joh. korostaa Jeesuksen messiaanisuutta ja hänen ja opetuslasten välistä rakkautta.

Temppelipapisto ja fariseuksiksi kutsuttu hurskausliike alkoivat vastustaa Jeesuksen toimintaa. Hänen saavuttuaan Jerusalemiin pääsiäisjuhlaan, todennäköisesti n. v. 30, papisto vangitsi hänet ja luovutti lainrikkojana roomalaisen oikeuden käsiin. Jeesus teloitettiin erittäin häpeällisellä ja tuskallisella tavalla ristiinnaulitsemalla. Erityisesti Jeesuksen viimeiset elinpäivät ja -tunnit kuvataan tarkkuudella, joka muistuttaa silminnäkijöiden välittämää tietoa.

Pian Jeesuksen kuoleman jälkeen hänen opetuslapsensa vakuuttuivat siitä, että hän on noussut kuolleista: Jeesuksen hauta todettiin tyhjäksi ja hän ilmestyi useita kertoja ruumiillisessa muodossa. Näitä ilmestyksiä koettiin vain lyhyen ajan jonka jälkeen Jeesuksen kerrottiin ”otetun ylös taivaaseen”. (Luuk. 24:51)

Nykytutkimuksessa evankeliumien antamaa kuvaa historiallisesta Jeesus Nasaretilaisesta pidetään vahvasti teologisesti värittyneenä. Tästä lisää osiossa UT:n tutkimusta ja teologiaa.

Paavali, kristinuskon ensimmäinen teologi

Saulus Tarsolainen oli fariseus, joka nuorena vastusti Jeesus-liikettä. Hän koki voimakkaan kääntymyksen, ehkä n. v. 32 jKr., ja muuttui vainoojasta Jeesus-uskon julistajaksi. Kääntymystään korostaakseen hän otti uuden nimen Paulus, suom. Paavali. (Saulus on heprealaisen nimen Šā’ūl latinalainen muoto, Israelin ensimmäisen kuninkaan nimi. Paulus puolestaan tarkoittaa latinaksi ”vähäpätöinen”.) Tästä kertovat hieman eri tavoin Luukas Apostolien teoissa (8–9) ja Paavali itse (1. Kor. 15:9, Gal. 1:11–24). Paavali edusti painokkaasti näkemystä, että evankeliumia tulee julistaa myös ei-juutalaisille, siis ”pakanoille”, eikä näiltä saa vaatia juutalaisen lain noudattamista.

Vaikka Paavalin kirjeet ovat käytännön tilanteisiin syntyneitä eikä niitä ole tarkoitettu systemaattisiksi teologisten ideoiden esitykseksi, hänen ajattelussaan ilmenee johdonmukaisuutta ja järjestelmällisyyttä jota voi hyvin kutsua ’teologiaksi’ sanan nykyisessä mielessä. Pyrkimys teologisten ideoiden johdonmukaiseen esittämiseen näkyy ennen kaikkea Kirjeessä roomalaisille, jolla Paavali pyrkii tekemään hyvän vaikutuksen itselleen entuudestaan vieraaseen seurakuntaan. Kirje kitetyttääkin Paavalin keskeiset opetukset.

Evankeliumit ja Paavalin kirjeet antavat varsin erilaisen kuvan varhaisten kristittyjen uskosta. Onko Paavalin julistama ylösnoussut ”Kristus” sama henkilö kuin evankeliumien Jeesus Nasaretilainen? Paavali ei oletettavasti ollut tavannut Jeesusta tämän eläessä eikä varsinkaan kuulunut opetuslapsipiiriin. Jeesuksen opetusten tulkinnan ja julistamisen oikeudesta, ”apostolin” asemasta, vaikuttikin olleen kiistaa toisaalta Jeesuksen henkilökohtaisesti tunteneiden Pietarin ja Jeesuksen veljen Jaakobin, toisaalta Paavalin välillä. Tämä näkyi erityisesti suhtautumisessa juutalaiseen lakiin. Luukkaan kuvauksen mukaan kiista tuli pääpiirteissään ratkaistuksi ”Apostolien kokouksessa” Jerusalemissa n. v. 48. (Apt. 15)  Paavali itse antaa ymmärtää kiistan olleen jatkuvampaa ja kysymys juutalaisen lain noudattamisesta onkin tärkeä teema useissa hänen kirjeissään (mm. Gal. 2, Fil. 3:2–11).

Eri UT:n kirjoittajilla on todennäköisesti ollut aidosti erilaisia käsityksiä mm. lain noudattamisesta. Myöhempi teologinen työskentely on kuitenkin mahdollistanut ottaa samaan pyhän tekstin asemaan hiljalleen nousevaan kirjakokoelmaan niinkin erilaisia lausumia kuin ”Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat” (Matt. 5:18) ja ”On selvää, ettei kukaan tule Jumalan silmissä vanhurskaaksi lakia noudattamalla” (Gal. 3:11).

Hellenismi ja Rooman valtakunta

UT:n ja varhaiskristillisyyden taustalla vaikuttaa juutalaisuuden lisäksi kreikkalaisen sivistyksen leviäminen ympäri itäistä Välimerta eli hellenismi sekä Rooman valtakunta.

Aleksanteri Suuren (k. 323 eKr.) valloitusten myötä koko itäisen Välimeren alue tuli kreikkalaisen sivistyksen piiriin. Etninen tausta ja asuinpaikka vaikuttivat kuitenkin olennaisesti mahdollisuuksiin päästä käsiksi sivistyksen hedelmiin. Alemmat sosiaaliluokat ja maaseudulla asuvat puhuivat tyypillisesti paikallisia kieliä, Palestiinan alueella lähinnä arameaa (heprean läheinen sukulaiskieli). Yläluokka ja kaupunkilaiset puhuivat kreikkaa. Kreikasta muodostui yleiskieli, jota kaikki oletettavasti osasivat riittävästi kaupankäynnin ym. tarpeisiin. Roomalaisvallankin aikana latinaa käytettiin lähinnä vain hallinnon ja armeijan kielenä.

Palestiina päätyi Rooman vallan alle vuonna 63 eKr. Pompeiuksen sotaretken seurauksena. Jos Kreikka toi sivityksen, Rooma toi teknologista osaamista ja rauhan. Roomalaisvalta toi kuitenkin yhden uuden erottavan tekijän ihmisten välille: Rooman kansalaisuuden. Kansalaisuus merkitsi huomattavasti laajempia vapauksia ja vaikutusmahdollisuuksia kuin ei-kansalaisilla oli. Kansalaisuuksia oli myönnetty runsaasti myös provinssien asukkaille ja kansalaisuus luonnollisesti periytyi. Paavali oli kansalainen, mikä olikin välttämätön edellytys sille että hän saattoi liikkua vapaasti lähetysmatkoillaan. Käsitys kansalaisuudesta ja roomalaisen oikeuden käytännöt mm. syyllisyyden ja syyttömyyden toteamisesta (”vanhurskauttaminen”) ovat todennäköisesti vaikuttaneet jo UT:n teologiaan. Varhaiskirkon muotoutumisessa Rooman valtakunnan hallintomallilla on ollut selvä vaikutus: patriarkaatti- ja hiippakuntajako sekä eriytynyt työn- ja vallanjako eri virkojen välillä periytyvät Roomalta.

Roomalaisesta rauhasta (Pax Romana, 27 eKr. – 180 jKr.) huolimatta Rooma oli ankara isäntä, jonka toimet synnyttivät vastustusta valloitettujen alueiden asukkaissa. Kapinaliikkeitä oli jatkuvasti. Jeesuksen saama kohtelu saattoi johtua osin siitä, että hänen pelättiin kiihottavan kansaa kapinaan Roomaa vastaan. Vuonna 66 jKr. tyytymättömyys puhkesi juutalaisodan nimellä tunnetuksi kapinaksi, jonka Rooma lopulta kukisti: Jerusalem valloitettiin ja Toinen temppeli tuhottiin 70 jKr. Ilmeisesti näihin tapahtumiin viittaa nk. Synoptinen apokalypsi, Mark. 13 ja paralleelikohdat, jossa kuvataan Jerusalemin piiritystä ja tuhoa.

Seuraava sivu: Uuden testamentin tutkimusta ja teologiaa.