Helsingin yliopiston kanslerinvaalissa on kyse tulevaisuuden yliopiston linjasta

Helsingin Sanomilla on tapana puuttua vaalien kulkuun. Lehti antaa ensisijaisesti tilaa ja positiivisia asioiden kehystämisiä niille, joiden vaalimenestystä se haluaa edistää, ja esittää valikoidusti kannatuslukemia. Yksi varma keino vaikuttaa vaalitulokseen on julistaa etukäteen vaalien ”pääehdokkaat”. Tuttuun tyyliinsä HS julkaisi keskiviikkona 24.5. uutisen otsikolla ” Helsingin yliopiston kanslerikilpailussa on kaksi vahvaa ehdokasta”.

Alaotsikko kertoo, ketkä kaksi neljästä jäljellä olevasta ehdokkaasta HS haluaa nostaa pääehdokkaiksi: ”Uudeksi kansleriksi ovat vahvoilla Professoriliiton puheenjohtaja Kaarle Hämeri ja vararehtori Pertti Panula.”

Viesti kollegion jäsenille on: äänesi menevät hukkaan, jollet äänestä jompaakumpaa heistä. Luotan kuitenkin siihen, että yliopistokollegion jäsenet osaavat käyttää omaa harkintaansa eivätkä anna HS:n ohjailla heidän valintojaan. Äänet jakautuvat joka tapauksessa uudella tavalla kun vain neljä ehdokasta on jäljellä.

HS-jutun tärkein vaikutus on kanslerin valinnan epäpolitisointi. Jutussa ei mainita erilaisia näkemyksiä yliopiston kehittämisestä. Vallitseva linja on yhdistelmä manageriaalista tulosjohtamista ja hierarkkista päätöksentekoa. Enemmistö yliopistolaisista kannattaa kollegiaalisempaa ja demokraattisempaa linjaa, mutta ei lakisääteisen nykyhierarkian olosuhteissa pysty vaikuttamaan asioihin.

Voidaan siis ajatella, että yliopistossa on kaksi eri puoluetta:

A. liiketoiminnan ja välineellisen tehokkuuden yliopistopuolue

B. vapauden, itsehallinnon ja demokratian yliopistopuolue

Nyt yliopistoa hallitsee A-puolue, vaikka tyytymättömyys sen valtaa kohtaan on levinnyt yliopiston joka kolkkaan, mikä näkyy muun muassa monien kyselyiden todentamana työhyvinvoinnin laskuna.

Vallitseva järjestelmä astui toden teolla voimaan kun yliopistolaki otettiin käyttöön vuonna 2010. Yliopistojohdon omasta aloitteesta hierarkioita on sen jälkeen edelleen syvennetty. Vallitsevaa linjaa leimaavat paitsi hierarkiat ja johtajavaltaisuus niin myös loputtomat hallintomyllerrykset, auditointisysteemit ja pyrkimykset tehdä tiedosta kauppatavaraa. Vuoden 2009 yliopistolaki teki irtisanomiset helpoksi ja Sipilän hallituksen leikkausten myötä tätä mahdollisuutta käytettiin nopeasti laajojen irtisanomisten toteuttamiseen. Yliopiston nykyjohto on myös irtisanonut yliopistotyönantajan ja henkilöstöjärjestöjen välisen yhteistoimintasopimuksen.

Osana monia henkilöstöleikkauksia ja muita muutoksia, joita on kutsuttu eufemistisesti nimekkeellä ”Iso Pyörä”, Helsingin yliopisto on siirtynyt niin sanottuun matriisiorganisaatioon. Pyrkimys lopettaa oppiaineet ”siiloina” on tosiasiassa johtanut erilaisten ”siilojen” moninkertaistumiseen, opettajien ja tutkijoiden hallinnollisen työn lisääntymiseen, ja arkisen tukihenkilökunnan häviämiseen sieltä missä heitä tarvittaisiin. Samalla hallintohenkilökunta on lopullisesti irtautumassa yliopistoyhteisöstä ja sen arvoista ja eduista.

Kanslerivaalin ehdokkaista Hämeri, Panula ja Pitkäranta edustavat A-puoluetta, joskin kukin omalla persoonallisella tavallaan. Hämeri edustaa Professoriliittoa, joka on useimmissa käänteissä passiivisesti hyväksynyt maan hallituksen, ministeriöiden ja A-puoluetta edustavan yliopistojohdon toimet. Hämeri itse on aika ajoin esittänyt myös varovaisen valikoituja kriittisiä huomioita leikkauksia tai A-puolueen ajamia viimeisimpiä huononnuksia vastaan, mutta yleisesti haluaa olla kaikkien merkittävien vaikuttajien kaveri ja vaikuttaa mieluummin ”kulissien takana” kuin julkisesti. Viimeisimmässä johtosäännön huononnuksessa Hämeri asettui kannattamaan rehtorin ajamaa dekaanien epädemokraattista valintaa.

Panula on vararehtori ja siten rehtorin esikunnassa. Yliopiston hallintohierarkioissa ei ole voinut enää pitkään aikaan edetä kovinkaan korkealle jollei edusta A-puoluetta tai ainakin mukaudu sen vaatimuksiin. Panula esitti kollegion kuulemisessa visionaan sen, että yliopistorahoitus pitää yksityistää. Tämä vastaa A-puolueen seuraavan vaiheen tavoitteita, joihin kuuluvat

  1. lukukausimaksut, joiden merkitystä vähätellään esittämällä ensin alhaisia lukukausimaksuja, vaikka tarkoitus on pian korottaa ne moninkertaisiksi, ja
  2. siirtyminen säätiöyliopistoon, josta viimeisetkin demokratian ja kollegiaalisuuden piirteet on karsittu, ja jota pääomitetaan myymällä valtion omistuksia.

Sen jälkeen suunnitelmana on jättää yliopistot yhä enemmän yksityisten koulutusmarkkinoiden ja suuryhtiöiden armoille. Tämä on se visio, jota Panula ymmärtääkseni käytännössä edustaa.

Pitkäranta on reipashenkisen ja raikkaan suivaantunut yliopiston rahoituksen huonontumisesta, mutta on epäselvää tavoitteleeko hän ensisijaisesti julkisen rahoituksen parantamista vai Panulan edustamaa yksityistämisvisiota. Muilta osin Pitkäranta on luettavissa A-puolueen tukijoihin, joskin enemmän oletusarvoisesti kuin tietoisen valinnan seurauksena. Jos jotain tapahtuu oletusarvoisesti, se tapahtuu vain siksi, että mitään, joka olisi ehkä estänyt tai muuttanut sitä, ei tapahdu. Pitkäranta on noviisi yliopistopolitiikassa, joka ilmeisesti asettui ehdokkaaksi hetken mielijohteesta. Jos hänet valittaisiin kansleriksi, hän luultavasti oppisi pian sujuvasti puhumaan samaa kieltä kuin muut A-puolueen edustajat.

Neljän ehdokkaan joukossa on myös yksi vapauden ja demokratian eli B-puolueen edustaja, Jukka Kekkonen. Hän on osoittanut johdonmukaisuutensa toimiessaan lukuisissa eri luottamus- ja johtotehtävissä, joista hänellä on kaikkiaan ylivertainen kokemus. Kekkonen on tunnettu julkinen keskustelija, joka on arvostellut muun muassa ”sokeaa uskoa vallan keskittämisen siunauksellisuuteen”. Hän on aktiivisesti ja oma-aloitteisesti puolustanut sananvapautta, oikeusvaltioperiaatetta ja demokratiaa niin yhteiskunnassa yleisesti kuin yliopistossa erityisesti. Hän on toiminut yliopiston kollegiaalisten ja demokraattisten perusarvojen vankkumattomana puolustajana sekä kollegiossa että yliopiston hallituksessa. Kekkonen on julkaissut suuren määrän tekstejä yliopistopolitiikasta ja toiminut käytännössä niiden oppien mukaisesti.

Kekkonen on nostanut esiin julkisuudessa ja luottamustehtävissä myös sen, miten uusi johtamisjärjestelmä on kallis ja epäsuosittu entiseen verrattuna:

”Siihen kuluu arviolta 2-3 miljoonaa euroa ylimääräistä verrattuna siihen, mitä siihen ennen uudistusta kului. Kuvaavaa on esimerkiksi se, että rehtori saa enemmän palkkaa kuin Ranskan pääministeri. Johdon palkkoja korotettiin huomattavasti sekä sijaisten palkkaaminen päätoimisille vararehtoreille, dekaaneille ja laitosjohtajille on suuri kuluerä. Ennen nuo tehtävät hoidettiin professorien tehtävän ohella muutaman satasen lisäpalkkioilla. Yliopistouudistus vei myös ei-julkisuuden piiriin paljon asioita palkkatiedoista alkaen. Henkilökunnan irtisanominen ja siirrot tehtiin myös paljon helpommaksi, kun virkamiesstatus poistettiin yliopistolaisilta. Työtyytyväisyys on dramaattisesti vähentynyt yliopistouudistuksen aikana, ja luottamus ylimpään johtoon on tutkitusti hiipunut lähes olemattomiin.”

Mikä sitten on Kekkosen positiivinen visio? Siihen eivät tietenkään kuulu lukukausimaksut tai johtajien muhkeat palkkadiilit. Toisaalta pelkkä vanhoihin ihanteisiin vetoaminen ei myöskään riitä.

On selvää, että tarvitaan uusia malleja siitä, miten vapauden, kollegiaalisuuden ja demokratian ihanteita voidaan kehittää ja soveltaa uudessa tilanteessa. Tulevaisuuden yliopiston on otettava sille kuuluva paikkansa vastuunkantajana kansallisten ja maailmanlaajuisten ongelmien kriittisessä erittelyssä ja ratkaisemisessa.

Kekkonen on ollut keskeisesti mukana yliopistokäänne-ryhmän toiminnassa. Sen visio julkaistiin viime syksynä kirjana Uusi yliopistolaki 2020.

Heikki Patomäki

 

2 vastausta artikkeliin ”Helsingin yliopiston kanslerinvaalissa on kyse tulevaisuuden yliopiston linjasta

  1. Tässä poleemisessa kirjoituksessa on esitetty raflaavia kuvauksia ehdokkaista. Näistä Panula ei ole koskaan missään yhteydessä, julkisesti tai yksityisesti, esittänyt että Helsingin yliopiston rahoitus pitäisi yksityistää, puhumattakaan säätiöyliopistoksi muuttamisesta. Hän ei ole myöskään koskaan missään yhteydessä esittänyt kannattavansa lukukausimaksuja. Mikäli herra Patomäki on näin ymmärtänyt, hän on ymmärtänyt väärin.

  2. Hei, kiitos paljon palautteesta. Olin kuulemistilaisuudessa ja siellä totesit selkeäsanaisesti, että keino yliopisto vakavaraisuuden lisäämiseksi on saada lisää yksityistä rahaa yliopistolle. Kyse ei ollut vain mistään pienistä irrallisista lahjoituksista, vaan rahoitussuhteiden kertakaikkisesta kääntämisestä yksityisen rahoituksen hyväksi pidemmällä aikavälillä (mainitsit myös tavoitevuosiluvun ja -prosentin, mutta en tallentanut muistiinpanojani; voinet muistuttaa minua niistä).

    Vaikka henkilökohtaisena ideanasi olisi kerätä kymmeniä prosentteja yliopiston budjetista yksityisinä lahjoituksina, se ei ole realismia. Arvioni mukaan tällainen merkittävä rahoituspohjan muutos voi onnistua ainoastaan sitä kautta, että (i) valtio pääomittaa yliopistoa (mikä viittaa samalla säätiöyliopistoon ja nyt virinneeseen keskusteluun Tampere 3 mallin seuraamisesta myös Helsingissä), että (ii) otetaan käyttöön korkeat lukukausimaksut (jotka ovat myös taas julkisessa keskustelussa pinnalla), ja (iii) että tehdään yliopistosta maksimaalisessa määrässä elinkeinoelämän palvelulaitos ja kaupallista palvelukoulutusta harjoittava monikansallinen yhtiö (esim. koulutusmyynti Lähi-idän autoritäärisiin maihin on askel tähän suuntaan).

    Eli yhdistelen sanomisiasi taustaoletusten kriittiseen arviointiin ja siihen mikä on jo tapahtumassa tai alkamassa tapahtua. Lopputulos on tuo arvioni.

    Minusta olisi vain positiivista, jos tulkintani osoittautuisi vääräksi! Ja väärässä olemisen osoittamiseen riittää vain selkosanainen toteamus: “En missään olosuhteissa anna edes passiivista hyväksyntääni lukukausimaksuille, HY:n muuttamiselle säätiöyliopistoksi tai tutkimuksen ja koulutuksen lisäkaupallistamiselle”.

    Ystävällisin terveisin,

    Heikki

Kommentointi on suljettu.