Dorit Maor raportoi vuoden Internet and Higher Education –lehden toisessa numerossa (Volume 9, Issue 2, p. 133-145) Länsi-Australin yliopiston opetushenkilöstön vuoden mittaisesta koulutusprojektista, jossa osanottajat sitoutuivat kuukausittain osallistumaan ammatillisen kehittämisen työpajoihin, itsereflektointiin sekä tekemään toimintatutkimusta omasta opetuksestaan. Artikkelissani esitän raportin kohtia, jotka mielestäni ovat kiinnostavia pohdittaessa yliopistojen henkilökuntakoulutusta. Sopisiko tämän tyyppinen intensiivinen, pitkäkestoinen koulutus täkäläisiin oloihin? Voisimmeko kenties oppia jotakin australialaisten kollegojemme kokemuksista?
Projektin osallistujat
Projekti toteutettiin vuonna 2002 ja koulutettavien ryhmä koostui kymmenestä vapaaehtoisesta eri tieteenalojen opetushenkilöstä, jotta tieteidenvälinen vuorovaikutus lisääntyisi. Tieteenaloista oli edustettuna ympäristötieteet, eläinlääketiede, kasvatustiede, informaatioteknologia, oikeustiede ja humanistiset tieteet. Opettajilla oli erilaiset verkko-opetustaustat: osalla oli jo kokemusta verkko-opetuksesta, osa suunnitteli verkko-opetustaan ja yksi oli haluton opettamaan verkossa, mutta halusi kuitenkin osallistua koulutukseen oman kehittymisensä kannalta. Tutkimukseen osallistuneiden opetuskokemus vaihteli 6-30 vuoteen, verkko-opetuskokemusta osallistujilla oli 0-6 vuoteen.
Työtavat
Joka kuukausi pidettiin työpajat, joissa keskusteltiin ja kuultiin esityksiä verkkokurssilaisten aktivoinnista, yhteistoiminnallisuudesta, vuorovaikutuksesta, opettajan roolista verkko-oppimisympäristössä sekä erilaisista verkko-opetukseen liittyvistä pedagogisista ja teknologisista ongelmista. Koulutukselle tehtiin myös omat verkkosivut. Projektilla pyrittiin reflektoivaan lähestymistapaan, joka vaatii osallistujia kyseenalaistamaan, miten hyödyntää teknologiaa opetuksessaan. Opettajille esiteltiin sosiaalisen konstruktivismin pedagogiikka opetuksen pääpedagogiikkana
Projektin aikana osallistujat käyttivät vaihtelevasti verkko-opetusmenetelmiä opetuksessaan kuten sähköposti, eriaikainen/samanaikainen verkkokeskustelu ja verkko-opetusmateriaalit. Käyttötarkoitus oli täydentää kasvotusten tapahtuvaa opetusta sekä tavoittaa kaikki opiskelijat. Opettajat käyttivät näitä menetelmiä parantaakseen materiaalien saatavuutta sekä laajuutta, vähentääkseen paperia, rohkaistakseen opiskelijoita keskustelemaan keskenään, mahdollistaakseen joustavammat opiskelumenetelmät ja parantaakseen yhteistoiminnallisuutta. Osallistujat saivat teknistä tukea koko koulutuksen ajan.
Tulokset
Projektiin osallistuneiden opetuksesta saatiin havainnollistettua neljä erilaista teknologiaa ja pedagogiikkaa hyödyntävää lähestymistapaa. Viides tapa oli maltillinen lähestymistapa, jota projektin tuloksissa ei analysoitu.
1. Opettajat, jotka käyttävät konstruktivistista lähestymistapaa ainoastaan kasvotusten tapahtuvassa opetuksessa, mutta eivät toteuta sitä verkko-opetuksessa, koska heiltä puuttuu tekninen tietämys eivätkä siten pysty hyödyntämään teknologiaa pedagogisiin tarkoituksiin
Opettaja halusi liittää opetukseensa verkkokeskustelun, koska ajatusten vaihtaminen oli hänen mielestään tärkeää, mutta ei onnistunut saamaan opiskelijoita keskustelemaan keskenään. Projektin jälkeen lehtori totesi ymmärtävänsä paremmin sekä pedagogiikkaa (sosiaalinen konstruktivismi) että teknologiaa. ”Ymmärrän nyt teknologian tarjoamia mahdollisuuksia paremmin.” Ryhmän antama tuki oli myös erittäin tärkeä. ”On hienoa, että ei ole yksin painimassa vaikeiden asioiden parissa.” Ammatilliset keskustelut kollegoiden kanssa auttoivat jäsentämään opetuksen rakennetta opiskelijoille selkeämmäksi sekä miten saadaan opiskelijat sitoutumaan verkko-oppimiseen.
2. Opettajat, jotka osaavat käyttää teknologiaa, mutta eivät osaa löytää yhtymäkohtia pedagogiikan ja teknologian välillä
Opettaja hyödynsi runsaasti erilaista teknologiaa kurssillaan, mutta ei osannut hyödyntää sitä pedagogisesti mielekkäällä tavalla. Projektin jälkeen hän totesi, että ”Palaute ja keskustelut auttoivat selkiinnyttämään omaa ajattelua. Teknologia voi enemmän eristää kuin yhdistää, jos siinä ei ole taustalla konstruktivistista pedagogiikkaa. Käytän nykyisin verkkoluentoja ja yritän yhdistää sosiaalisen konstruktivismin kaikkeen mitä teen.” Lehtorin kurssialue muuttui selkeämmäksi projektin jälkeen. Kurssialueelta löytyy kurssin tavoitteet, tulokset, käsitteet sekä runsaasti erilaista verkkomateriaalia. Lisäksi kurssilla käytetään vertaisarviointia.
3. Opettajat, jotka säilyttävät epäilynsä teknologian hyötyihin opetuksessa
Opettajan mielestä ainoa oikea opetustapa oli kasvotusten opetus. Koska hän koki olevansa enemmän tutkija kuin opettaja, ei konstruktivististen oppimiskäsitys ollut hänelle tuttu. Lehtorin ymmärrys teknologiasta ja pedagogiikasta kasvoi projektin aikana. Erityisesti hän arvosti työskentelyä kollegoiden kanssa. Työpajatyöskentelystä hän sai uusia ideoita. Teknologian ja pedagogiikan yhdistäminen lähentyi hiukan, mutta pysyi selkeästi kaukana toisistaan.
4. Opettajatt, jotka innokkaasti haluavat hyödyntää teknologiaa konstruktivistisessa opetustavassaan
Opettaja oli jo ennen projektiin osallistumistaan opettanut verkossa konstruktivistisella opetustavalla. Hän ilmoitti projektin lisänneen sosiaalisen konstruktivismin soveltamista opetukseensa, sen sijaan teknologian käyttöä hän oli vähentänyt. Lehtori ilmoitti keskittyneensä pohtimaan enemmän pedagogisia ratkaisujaan verkko-opetuksessaan. Hänen mielestään teknologia mahdollistaa konstruktivismin ja näkee oman roolinsa lähinnä keskusteluun rohkaisijana. Opetuksessaan hän käyttää verkkokeskusteluja, roolileikkejä ja simulaatioita saadakseen opiskelijat kokemaan aitoja tilanteita sekä kyseenalaistamaan ratkaisujaan. Opettajan pedagogiset valmiudet paranivat projektin aikana ja hän käyttää mielestään teknologiaa mielekkäällä tavalla huomioiden opetuksen tavoitteet sekä opiskelijoiden tarpeet.
Projektin aikana osa opettajista yli-innostui hyödyntämään teknologiaa opetuksessaan. Reflektoinnin kautta he arvioivat omaa opetustaan uudestaan ja pyrkivät tämän jälkeen käyttämään teknologiaa a
inoastaan silloin kun se oli tilanteeseen sopivaa. Osallistujien piti määritellä suhteensa teknologiaan ja pedagogiikkaan sekä ennen että tutkimuksen jälkeen. Nämä määritelmät havainnollistettiin diagrammien avulla. Projektissa todettiin, että opettajat olivat kehittyneet sekä teknologisesti että pedagogisesti, mutta yhä edelleen ne koettiin toisistaan irrallisiksi. Tätä selitettiin joko konstruktivistisen pedagogiikan tai sopivan teknologian ymmärtämisen puutteella.
Projektin tavoitteena oli, että opettajan ammatillinen kasvu tapahtuu sekä kokeellisesti opettaja-opiskelija-mallin mukaan kasvotusten että verkkovuorovaikutuksessa, mutta myös opettajan toimiessa oman opetuksensa tutkijana tekemällä toimintatutkimusta opetusjärjestelyistään ja luomalla ammatillinen yhteisö muiden projektiin osallistuneiden kanssa. Jokainen lehtori piti tärkeänä kokemuksena olla osallisena ryhmässä. Opetushenkilöt saattaa olla hyvinkin yksinäisiä ongelmineen. Heidän mielestään pedagogiikkaa tulisi käsitellä yhdessä teknologian kanssa, jotta saavutettaisiin laadukkaampaa opetusta. Pedagogisten asioiden yhdistäminen, kuten osallistuminen, yhteistoiminnallisuus, vuorovaikutus, autenttiset harjoitukset, opettajan uusi rooli verkko-opetuksessa, tekniset ratkaisut ja järjestetty tuki sopivan teknologian käyttöön, luovat onnistuneen verkko-oppimisympäristön. Opettajakoulutuksessa keskiössä tulisi olla pedagoginen kehittäminen sekä teknologian tarkoituksellinen käyttö.
Kohti ammatillista kehittymistä?
Helsingin yliopiston opetusteknologiakeskuksen tilastojen mukaan opetushenkilöstön osallistuminen opetusteknologiakoulutuksiin on ollut laskussa. Sen sijaan osallistuminen yliopistopedagogiseen koulutukseen on ollut kasvussa. Yrityksiä pedagogiikan yhdistämisestä teknologiaan samassa koulutuksessa on ollut. Näiden ongelmana on, että opettaja ei saa tukea siinä kontekstissa missä hän työskentelee, jolloin opitut asiat eivät kohdennu itse opetukseen. Tässä artikkelissa kuvatussa projektissa osallistujat sekä tekivät toimintatutkimusta omasta opetuksestaan että reflektoivat sitä. Valitettavasti artikkelissa ei kerrota, minkälaista tämä tutkimus oli. Voitaisiinko pitkäkestoisella koulutuksella keskittyä opetuksen todellisiin tilanteisiin ja pyrkiä auttamaan opettajia arkipäivän tilanteissa sekä pedagogisesti että teknologisesti? Koulutuksen tulisi silloin olla hajautettua ja tapahtua pääasiallisesti siellä, missä opettaja työskentelee. Tätä ajatusta tukee myös opetusteknologiakeskuksen teettämä koulutuskysely, jonka mukaan opettajat haluaisivat kouluttautua joko omalla laitoksellaan tai tiedekunnassa.
Toimintatutkimuksen avulla voitaisiin kehittää opetusta ja mahdollistaa opetuksen uutta teknologiaa hyödyntävät innovaatiot. Opetushenkilöstön vertaistuki tarjoaisi myös hyvän foorumin henkilökohtaisen ajattelun kehittymiselle. Koulutusprojektissa osallistujat edustivat eri tieteenaloja. Tuloksissa ei kuitenkaan kerrota, oliko tällä jotain merkitystä opettajien kokemaan tyytyväisyyteen saamastaan vertaistuesta. Helsingin yliopiston opetuksen ja opintojen kehittämisohjelman 2004 – 2006 mukaisesti tavoitteena on, että jokainen opettaja tutkii ja jokainen tutkija opettaa. Voisiko pitkäkestoinen ammatillisen kehittymisen koulutus olla vastaus näiden molempien ryhmien tarpeisiin?
Australialaisten koulutusprojektissa löydettiin neljä erilaista teknologista ja pedagogista lähestymistapaa. Miten koulutuksessa pystyttäisiin huomioimaan erilaiset lähestymistavat ja tukemaan opettajien ammatillista kehittymistä omista lähtökohdistaan katsoen? Mielestäni tämä vaatii koulutukselta ainakin pitkäkestoisuutta. Lyhytkestoisessa koulutuksessa koulutus joudutaan pitämään aikaresurssien puitteissa eikä koulutettavien lähtötasoa pystytä huomioimaan. Voiko erilaisuus olla rikkaus? Projektissa oli mukana osallistujia eri tieteenaloilta, joiden verkko-opetus ja opetuskokemus vaihteli runsaasti. Tulosten mukaan projektiin osallistuneet olivat tyytyväisiä saamaansa vertaistukeen. Pitkäkestoisessa koulutuksessa uskoisin lähtötasoerojen tasaantuvan koulutuksen myötä ja erilaisen kokemustaustan tuovan rikkautta koulutuksen osallistujille.
Mikäli verkko-opetusta halutaan lisätä, ei opetushenkilöstö kuin opiskelijatkaan tule tyytymään oppimisympäristöjen vaatimusten perusteella rakennettuihin oppimistilanteisiin. Tärkeintä on itse oppimisprosessi sekä sitä tukevat mielekkäällä tavalla järjestetyt oppimistehtävät ja –ympäristöt. Tällaisen ympäristön rakentaminen vaatii kuitenkin laajaa pedagogista ja teknologista ymmärrystä.
Adrian Kirkwoodin ja Linda Pricen mukaan ammatillisen kehittymisen pitää sisältää vinkkien ja teknisten neuvojen sijasta syvällistä teoreettista ymmärtämystä tieto-ja viestintätekniikan käytön opetuksellisista perusteista. On hienoa, että Helsingin yliopiston Alusta-työryhmä on raportissaan asettanut Helsingin yliopiston tulevalle oppimisympäristölle myös pedagogiset tavoitteet.
Miten jatkossa järjestämme opettaja-tutkijoiden tai tutkija-opettajien ammatillisen kehittymisen koulutuksen? Pitääkö kouluttajien olla pedagogis-teknologisia erityisasiantuntijoita? Pitäisikö nämä termit ’sulauttaa’ toisiinsa? Voiko kouluttajista puhua enää kouluttajina? Ovatko kouluttajat enemmänkin kanssaoppijoita ja organisoijia? Mistä saadaan resurssit, jotta opettaja-tutkijat ja tutkija-opettajat voisivat osallistua pitkäkestoiseen ammatillisen kehittymisen koulutukseen? Miten edesautetaan opetuksen uusien innovaatioiden syntyä?