Kannanotot Pariisissa lauantaina saavutetusta ilmastosovusta ovat vaihdelleet ainutlaatuisen ylistävistä enemmän tai vähemmän epäileviin. Monet ovat pitäneet sopimusta historiallisena saavutuksena, joka kääntää uuden lehden ilmastonsuojelussa ja energiapolitiikassa. Toiset taas ovat korostaneet kuilua sopimukseen kirjattujen kunnianhimoisten tavoitteiden ja sopimuksen vaatimien toimien välillä. Ilmastotutkimuksen veteraani James Hansen moitti sopimusta tuoreeltaan ”petokseksi”, tyhjiksi lupauksiksi ilman riittävää ja aitoa toimintaa.
Onko lasi puoli täysi vai puoli tyhjä? Miltä ilmastonsuojelun tilanne näyttää Pariisin jälkeen eetikon näkökulmasta?
Yksi keskeinen periaate, jolla sopimusta on arvioitava, on varmasti vahingon estämisen periaate. Pystyykö sopimus estämään ilmastonkaaoksen aiheuttamat laajat ja katastrofaaliset vahingot. Tästä näkökulmasta monia Pariisin sopimuksessa on epäilyttänyt jo sen lähtökohta: yhteistä kunnianhimoa ja tavoitetasoa on rakennettu alhaaltapäin maiden omien päästövähennystarjouksien pohjalta eikä ylhäältäpäin ennalta asetetusta (tieteeseen perustuvasta) tavoitteesta johdettuna. Epäilijöiden mukaan ei ole ihme, että tämä taktiikka johti sopimukseen, kun kukin maa sai ehdottaa itse itselleen tavoitetta, mutta samalla tavoitetaso vain jäi kauaksi vaaditusta. On päädytty Pariisin sopimuksen kuiluun, jossa on kyllä kunniahimoinen yhteinen tavoite (lämpötilan nousun pitäminen reilusti alle 2 asteen ja pyrkimys jopa 1,5 asteeseen), mutta maiden asettamat omat tavoitteet ovat tyystin riittämättömiä tämän saavuttamiseen. Epäilijöiden mukaan sopimuksesta puuttuu myös keinot velvoittaa maita kiristämään tavoitteita, vaikka sopimus luo perustan viiden vuoden välein tapahtuvalle tavoitteiden ja keinojen kansainväliselle tarkistamiselle (ylöspäin).
Positiivisemman tulkinnan puolesta on puhunut esimerkiksi pitkän linjan ilmastoeetikko Dale Jamieson. Jamiesonin mukaan Pariisin sopimusprosessin ”alhaalta ylös” taktiikka ei ole niin hampaaton kuin epäilijät esittävät. Vaikka taktiikka ei välttämättä luo formaaleja sanktioita, se voimistaa psykologisten keppien ja porkkanoiden käyttöä. Kun maat ja niiden edustajat on prosessin myötä sitoutettu yhteisesti sovittuihin tavoitteisiin, kasvaa häpeän, toisten moitteeseen ja moraaliseen närkästykseen perustuvien psykologisten reaktioiden teho huomattavasti. Tämän tulkinnan mukaan tavoitteista lipsumisen ja vapaamatkustamisen pitäisi olla yksittäisille maille vähemmän houkuttelevaa, kun tiedossa on julkinen häpeä.
Kuinka pitkälle tulkinta pitää paikkansa jää nähtäväksi. Kansainvälisillä areenoilla maat ovat usein tiukan paikan tullen häpeilemättömästi ajaneet puhtaasti omaa etuaan. Pariisin sopimuksen toinen optimismin siemen voi kuitenkin hyvin piillä maiden omassa edussa. Päästöttömän teknologian ripeän kehityksen myötä lipsuminen tavoitteista ei johda enää vain häpeään joukon petturina, vaan tavoitteista luistajan on pikemminkin syytä hävetä, ettei ehtinyt muiden mukaan. Se mikä ennen oli oman edun mukaista vapaamatkustusta, voi Pariisin jälkeen olla maalle taloudellinen itsemurha.
Mikäli tämä tulkinta pitää paikkansa, silloin Parisiin sopimus sinetöi ja luo formaalit puitteet maiden keskinäiselle kilpajuoksulle uusiutuvan energiateknologian ja ilmastonsuojelun markkinoista. Nämä puitteet ovat tärkeät. Systeemi, joka luo läpinäkyvyyttä luo yleistä luottamusta. Keskinäinen luottamus taas mahdollistaa menemisen yhteistyössä sinne minne kukaan ei yksin pääsisi. Tällainen on yhteinen 2 asteen tavoite, 1,5 asteesta puhumattakaan.
Mikäli noihin tavoitteisiin päästään on Pariisi vahinkoperiaatteen näkökulmasta täyttänyt ilmastoeetikon lasin vähintäänkin puolilleen. 2 astetta voi pitää kriittisenä rajana monelle peruuttamattomalle ilmaston aiheuttamalle vahingolle.
Mitä eetikon näkökulmasta puuttuu täydestä lasista? Epävarman toteutuksen lisäksi pahin puute on, ettei moraalinen vastuu vielä jakaudu oikeudenmukaisesti. Täytyy toivoa, että toistuva vertaistarkastelu johtaa kiristämisen lisäksi myös velvoitteiden reilumpaan jakoon. Puhe yhteisestä tavoitteesta ja yhteisestä moraalisesta vastuusta kätkee helposti, että lopulta kyse on toisten aiheuttamasta vahingosta, jonka toiset kärsivät. Vielä ei aika ollut kypsä sen tunnustamiselle kansainvälisillä areenoilla, että yhteisen vastuun lisäksi vahingon aiheuttajilla on erityinen vastuu aiheuttamansa vahingon korvaamisesta.
Se on selvää, että mikäli optimismi ei osoittaudu realismiksi eikä sopimus sparraa maita kiristämään tavoitteita riittävälle tasolle, korvauksien ja kompensaation maksajien perään tullaan kyselemään entistä äänekkäämmin. Silloin Pariisi muistetaan toisenlaisesta käänteestä ilmastopolitiikan historiassa.
Simo Kyllönen