50+ tekijää

Wall Street Journal julkaisi eilen mielenkiintoisen artikkelin, jossa ihmetellään tieteellisten julkaisujen alati kasvavia tekijämääriä:

Robert Lee Hotz: How Many Scientists Does It Take to Write a Paper? Apparently, Thousands. (Wall Street Journal, August 10, 2015)

Tekijyyden inflaatio?

Kuten Robert Lee Hotzin artikkelissa todetaan, etenkin tietyillä fysiikan aloilla on jo melko tavanomaista, että yksittäiselle julkaisulle saatetaan listata kymmeniä, satoja tai jopa tuhansia tekijöitä. Tai oikeammin “tekijöitä”, “kirjoittajista” nyt puhumattakaan. Kyse on tyypillisesti aloista, joilla huipputason tutkimuksen tekeminen edellyttää kallista teknistä infrastruktuuria ja laajaa kansainvälistä yhteistyötä. “Tekijyys” on näillä aloilla laajentunut tarkoittamaan kaikkia julkaisun (tyypillisesti artikkelin) taustalla olevaan tutkimustyöhön tavalla tai toisella osallistuneita henkilöitä, usein riippumatta siitä ovatko he osallistuneet varsinaisen tutkimuksen tuloksista raportoivan tekstin kirjoittamiseen. Joskus tekijyyteen saattaa riittää sekin, että tutkimuksessa on hyödynnetty tutkijan aiempaa tutkimusaineistoa.

Toki kirjoittajien määrän kasvun taustalla on myös tieteelliseen meritoitumiseen liittyvää taktikointia. Julkaisujen määrää ja laatua korostavassa toimintaympäristössä voi olla hyvinkin houkuttelevaa listata julkaisuille enemmän tekijöitä, jos voi olettaa, että muut toimivat samoin. Samoin tutkimusryhmien johtajat ja työtä ohjaavat professorit ovat monilla aloilla perinteisesti saaneet nimensä mukaan alaisuudessaan tuotettuihin artikkeleihin. Toisaalta on myös tavanomaista, että tutkimuksessa saadut tulokset julkaistaan niiden tuottaman meriitin maksimoimiseksi useisiksi erillisiksi artikkeleiksi pilkottuina. Käytännössä tämä on johtanut siihen, että monet ravintoketjun huipulla olevat tutkijat näyttävät julkaisevan uusia artikkeleita jopa muutaman päivän välein.

Kuten edellämainitusta voi päätellä, yksi tekijöiden määrän inflaation mukanaan tuomista haasteista on se, että artikkelien kuvailutietojen kirjaaminen on aina vain työläämpää. Wall Street Journalin artikkelissa käytetään esimerkkinä Nature-lehdessä ilmestynyttä artikkelia, jonka 5154:n tekijän listaaminen aakkosjärjestyksessä vie tilaa yhteensä 24 sivua. Samalla on ilmeistä, että tekijälistaus sinällään kertoo tällaisissa tapauksissa hyvin vähän siitä, mikä kunkin tekijän rooli artikkelissa on ollut tai ketkä heistä ovat mahdollisesti osallistuneet itse tekstin kirjoittamiseen.

Tekijöiden määrät OKM:n julkaisudatassa

Nämä kysymykset tulivat (taas kerran) vastaan myös kotoisissa ympyröissä juuri ennen kesälomia, kun päivitimme Juuli-julkaisutietoportaaliin korkeakouluilta kerätyt vuoden 2014 julkaisutiedot. Korjasimme saman tien käyttöliittymään aiemmin jääneen pienen bugin: tekijöiden määrä -fasetissa (oikean sivupalkin alin rajausvaihtoehto) suurin kategoria oli aiemmin 51+, mutta nyt muutimme sen muotoon 50+. Tämä siksi, että OKM:n tiedonkeruussa korkeakouluja on ohjeistettu, että jos tekijöiden määrä on yli viisikymmentä, näitä ei tarvitse laskea, vaan riittää että määräksi ilmoitetaan 50. Niinpä voi olettaa, että osassa artikkeleista joille on ilmoitettu viisikymmentä tekijää näitä on todellisuudessa enemmän.

Tekijöiden nimien kohdalla rima on OKM:n ohjeissa asetettu vielä alemmas – riittää, että julkaisusta ilmoitetaan vain kaksikymmentä ensimmäistä tekijää. Vaikka tällainen laiskuus on periaatteessa bibliografisesta näkökulmasta vaarallisen leväperäistä, yksittäisten julkaisujen nälkävuoden pituisten tekijälistausten kopioiminen korkeakoulujen tutkimustietojärjestelmiin ja julkaisurekistereihin vaatisi kuitenkin kohtuuttoman suuren työpanoksen. Oma pieni lisähaasteensa on tosin siinäkin, etteivät organisaation omat tekijät välttämättä aina ole julkaisun kahdenkymmenen ensimmäisen tekijän joukossa. Tiedonkeruun päämäärien kannalta tämä ei sinänsä ole ongelma – korkeakoulun henkilökuntaan kuuluvat tekijät raportoidaan erikseen omassa kentässään – mutta saattaa olla, että raportoijilla on ollut joissakin tapauksissa vastustamaton houkutus saada “omat tekijät” kuitenkin mukaan myös julkaisun bibliografisiin tietoihin.

Julkaisujen laatu ja palkitseminen

Juuli sisältää tällä hetkellä korkeakoulujen julkaisutiedot vuosilta 2011-2014. Neljässä vuodessa suomalaisten korkeakoulujen tutkijat ovat ennättäneet olla mukana yhteensä 1184 julkaisussa, jolle on raportoitu vähintään viisikymmentä tekijää (ks. hakutulos). Tällaisten julkaisujen määrä on ainakin toistaiseksi kasvanut vuosi vuodelta, eli myös suomalainen data näyttäisi tukevan Wall Street Journalin artikkelissa esitettyä kokonaiskuvaa.

OKM:n datan mukaan yli viidenkymmenen tekijän julkaisuja on selkeästi eniten fysiikan alalta (466), seuraavina tulevat sisätaudit (198), biolääketieteet (173) sekä avaruustieteet ja tähtitiede (157). Ryhmään kuuluvat julkaisut ovat ilmestyneet pääosin korkeatasoisissa julkaisukanavissa, eli ainakin sillä perusteella monien niistä voi olettaa olevan huippuluokkaa. Lähes puolet niistä on ilmestynyt Julkaisufoorumin korkeimmalle eli kolmostasolle arvioimissa julkaisukanavissa, yhteensä 87% vähintään kakkostason julkaisukanavissa. Silmiinpistävää on myös, että 50+-kategoriaan kuuluvissa artikkeleissa toistuvat samat tekijänimet – muutamat suomalaistutkijat ovat saaneet neljässä vuodessa nimensä mukaan jopa yli kahteensataan vähintään viidenkymmenen tekijän artikkeliin.

Yliopistojen nykyinen rahoitusmalli jakaa niille merkittävän määrän rahaa (yli 200 miljoonaa euroa vuodessa) tieteellisten julkaisujen määrän ja laadun perusteella. Julkaisujen tuottamia pisteitä ei tällä hetkellä ositeta sen paremmin tekijöiden kuin organisaatioidenkaan määrän perusteella, eli ne tuottavat kullekin mukana olevalle suomalaisyliopistolle yhtä paljon pisteitä riippumatta siitä, onko se tuotettu kokonaan organisaation omien tutkijoiden voimin vai onko organisaatioon affilioitunut henkilö mukana yhtenä julkaisulle listatuista sadoista tai jopa tuhansista tekijöistä.

Osituksesta ja sen tarpeellisuudesta on toki käyty vilkasta keskustelua. Osituksen kannattajat uskovat, että se tasoittaisi tieteenalojen julkaisukulttuureista aiheutuvia eroja ja kohtelisi esim. humanistisia ja yhteiskuntatieteitä reilummin. Joillakin aloilla suurin osa julkaisuista tuotetaan yhden tai korkeintaan muutaman henkilön voimin, joillakin tekijöitä listataan liberaalimmin, kuten edellä on käynyt ilmi. Toisaalta osituksen vastustajat vetoavat siihen, että nykymalli kannustaa tutkijoita tekemään organisaatiorajat ylittävää yhteistyötä, mikä sekin on tietysti toivottavaa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *