Maiju Wuokko: Väärä mies Väyrynen

Ulkoministeri Paavo Väyrysellä (kesk) oli syksyllä 1986 suomalaisille teollisuusjohtajille kahtalaista viestiä.

Ulkoministeri Paavo Väyrysen haastattelu Helsingin Sanomissa 12.10.1986 oli otsikoitu raflaavasti. Kuvakaappauksen lähde: Helsingin Sanomat 12.10.1986. HS Aikakone

Ensin huonot uutiset: Öljyn maailmanmarkkinahinta oli romahtanut, mikä loi idänkauppaan valtavan tuontivajeen. Öljylle oli vaikeaa löytää korvaavia neuvostoliittolaisia tuontituotteita joten kauppa ajautui pahaan epätasapainoon. Tilanteen tervehdyttämiseksi ja koko idänkauppajärjestelmän pelastamiseksi Väyrynen vaati rajuja supistuksia Suomen idänvientiin. Viesti ei luonnollisestikaan miellyttänyt Suomen teollisuuden johtohahmoja, jotka toivoivat mahdollisiin supistuksiin riittävää ylimenokautta.

Sitten hyvät uutiset: Väyrynen ehdotti samaan hengenvetoon Suomen kilpailukykyä parantavia toimia länsiviennin lisäämiseksi. Helsingin Sanomien haastattelussa 12.10.1986 ulkoministeri Väyrynen väläytti muun muassa leikkauksia työntekijöiden palkkoihin, maataloustuloon ja puun kantohintoihin yritysten kustannustason ja siten kilpailukyvyn korjaamiseksi. Väyrynen vetosi kokemuksiin 1970-luvulta, jolloin palkankorotuksia oli heikossa taloustilanteessa siirretty työllisyyden puolustamisen nimissä, ja peräänkuulutti samanlaista ennakkoluulottomuutta myös nyt.

Voisi kuvitella, että Väyrysen vaatimus palkankorotusten siirtämisestä olisi otettu työnantajajärjestö STK:ssa riemuiten vastaan. STK:n toimitusjohtaja Pentti Somerto suhtautui kuitenkin ulkoministerin haastatteluun varauksella. 1980-luvun nousukauden keskellä ei tilannetta Somerton mukaan voinut verrata edellisvuosikymmenen sitkeään taantumaan. Sitä paitsi vuonna 1978 palkankorotusten siirto oli kompensoitu työntekijöiden sosiaaliturvamaksun alennuksella. ”Hyvää esityksessä oli tosiasioiden tunnustaminen”, kommentoi Somerto STK:n hallituksen kokouksessa 15.10.1986, mutta jatkoi: ”Sen huonona puolena oli, että väärä mies ehdotti palkankorotuksista pidättäytymistä.”

Nokian varatoimitusjohtaja Harry Mildh puolusti Väyrystä huomauttamalla, että ”[e]nsimmäistä kertaa keskiryhmien taholta on esitetty sellaisia näkökohtia, joihin myös teollisuus voi yhtyä”. Mildhin suopeutta selittää Väyrysen ja eräiden merkittävien yritysjohtajien lähentyminen toisiaan 1980-luvun kuluessa epämuodollisen yhteydenpidon merkeissä niin kutsutussa Kairamon–Väyrysen-keskusteluryhmässä. Loppupuolella vuotta 1986 yhteydet huipentuivat kassakaappisopimukseen eli teollisuuden ja porvaripuolueiden hankkeeseen porvarihallituksen luomiseksi kevään 1987 eduskuntavaalien jälkeen.

Ulkoministeri Paavo Väyrynen 1982. Studio Kuvasiskojen kokoelma, Museovirasto – Musketti.

Lähentyminen liittyi teollisuusmiesten haluun valistaa keskustajavaikuttaja Väyrystä teollisuuden talouspoliittisista toiveista ja tarpeista. Heidän näkökulmastaan keskustapuolueen talouspolitiikka oli pahimmillaan ollut pähkähullua. Mitä työmarkkina-asioihin ja sosiaalietuuksiin tulee, keskustapuolue on kansaneläkepainotuksineen näyttäytynyt perinteisesti vastavoimana STK:n ja SAK:n muodostamalle ansiosidonnaiselle akselille. STK-johtaja Lasse Laatusen mukaan keskustapuolueessa suorastaan ”inhottiin työmarkkinajärjestöjä”.

Kun kuvioon liittää SDP:n ja keskustan välillä roihunneen valtataistelun Suomen ykköspuolueen paikasta, Somerton varauksellisuus Väyrysen palkanalennusvaatimuksia kohtaan vaikuttaa jo väistämättömältä. Hegemoniakamppailu kulminoitui pääministeri Kalevi Sorsan (sd) ja ulkoministeri Väyrysen tulehtuneissa väleissä; edellisvuonna Sorsa oli ilmoittanut neuvottelevansa Väyrysen kanssa vain julkisen notaarin läsnä ollessa.

Puolueiden kädenvääntö oli Sorsan luotsaaman SDP:n ja SAK:n välisen tiiviin kytköksen takia omiaan vain kärjistämään jo ennalta kireitä ay-liikkeen ja keskustapuolueen suhteita. Työnantajajärjestön johto pelkäsi joutuvansa sijaiskärsijäksi, jos ja kun keskustapoliitikon puheet suututtaisivat ay-liikkeen. STK puolestaan pyrki parhaillaan paikkaamaan yhteislakkokeväänä esiin leimahtanutta luottamuspulaa sen ja SAK:n väliltä.

Ei sitä paitsi ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun työmarkkinakeskusjärjestöt haluavat ampua alas ”väärien” tahojen tekemiä ehdotuksia. Ne ovat menneinä vuosikymmeninä varsin mustasukkaisesti vartioineet omaa rooliaan työmarkkina-asioiden aloitteentekijöinä. Närästystä ovat aiheuttaneet Kalevi Sorsa lakkosakkojen korotuksillaan, Harri Holkeri (kok) työelämän uudistuksellaan, Esko Aho (kesk) ja Paavo Lipponen (sd) työttömyysturvan leikkaussuunnitelmillaan, Matti Vanhanen eläkeiän nostoaikeillaan ja Juha Sipilä pakkolakiuhkailuillaan. Oleellisinta ei vaikuta olleen ehdotetun uudistuksen sisältö kuin työmarkkinajärjestöjen ulkopuolinen ehdottaja: siis ”väärä mies”, kuten Paavo Väyrynen syksyllä 1986.

 

Kirjallisuus:

Koroma, Johannes (2015), Suomalaisten hyvinvointia rakentamassa: Teollisuuden Keskusliiton historia (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Laatunen, Lasse & Nieminen, Arto (2017), Kolmikannan kulisseissa: Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa (Helsinki: Art House).

Wuokko, Maiju (2016), Markkinatalouden etujoukot: Elinkeinoelämän valtuuskunta, Teollisuuden keskusliitto ja liike-elämän poliittinen toiminta 1970–1980-lukujen Suomessa (Helsinki: Helsingin yliopisto).

Maiju Wuokko: Sopimusyhteiskunnan rappio?

SAK:n mielenosoitus työttömyysturvan aktiivimallia vastaan Senaatintorilla 2.2.2018. Kuva: Henrik Tala

Liike-elämää edustavat järjestöt ovat nousseet sotajalalle ay-liikkeen perjantaina 2.2.2018 organisoimaa vuorokauden mittaista lakkoa vastaan. Lakko oli poliittinen eli sillä ei tavoiteltu muutoksia työehtoihin. Protestin kohteena olivat eduskunta ja pääministeri Juha Sipilän hallitus, tarkemmin sanottuna niiden päättämä työttömyysturvan aktiivimalli. Uudistus pitäisi SAK:n mielestä perua.

Työnantajapuolen edustajat ovat tuominneet poliittisen lakon vastuuttomana. Heidän mielestään yritykset joutuvat sijaiskärsijöiksi kiistassa, jossa ne eivät ole osallisia eivätkä sopimusosapuolina. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) julkaiseman analyysin mukaan ”poliittisten lakkojen vaikutukset kohdistuvat suoraan työnantajiin, jotka eivät voi vaikuttaa mielenilmauksen taustalla olevaan syyhyn”.

Nimenomaan työttömyysturvan uudistusta vastustavan lakon yhteydessä väite tuntuu älyllisesti epärehelliseltä käsien pesemiseltä. Työttömyysturvajärjestelmän kehittäminen on perinteisesti kuulunut työmarkkinajärjestöjen yhteiselle tontille. Myös tällä kertaa uudistusta on valmisteltu kolmikantaisesti valtion ja työmarkkinajärjestöjen kesken. Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) on siis ollut mukana vaikuttamassa perjantaisen ”mielenilmauksen taustalla olevaan syyhyn”. Sitä paitsi aktiivimalli on työnantajapuolen toiveiden suuntainen – tosin EK olisi toivonut työttömyysturvaan ja siten -menoihin rajumpia leikkauksia.

Mielenosoittajia Tuomiokirkon portailla 2.2.2018. Kuva: Henrik Tala

SAK vastaa kritiikkiin ILO:n eli Kansainvälisen työjärjestön periaatteisiin. Niiden mukaan ay-liikkeellä tulee olla mahdollisuus protestilakkoihin ja mielipiteensä ilmaisemiseen yhteiskunnallisissa kysymyksissä silloinkin, kun ne eivät suoraan kuulu työehtosopimuksissa sovittuihin asioihin.

Työnantajaliitot myöntävät, että eduskuntaa vastaan suunnattu poliittinen lakko on Suomessa laillinen. Samalla ne kuitenkin katsovat, ettei tällaisen järeän painostuksen kohdistaminen ulkopuolisiin yrityksiin kuulu sopimusyhteiskuntaan.

Tämäkin väite on mielenkiintoinen. Työnantajat ovat itse pyrkineet irtautumaan keskusjärjestöjen välisistä neuvotteluista; EK:han ei enää sääntömuutoksensa jälkeen saa osallistua keskitettyjen työmarkkinaratkaisujen solmimiseen. Työnantajapuolta ei muutoinkaan enää kiinnosta sopia perinteiseen tapaan talous- ja sosiaalipolitiikasta yhdessä ay-liikkeen kanssa. Poliittiset (ja taloudelliset) voimasuhteet ovat työnantajille niin edulliset, että he uskaltavat jättää ratkaisut hallitusten ja eduskunnan käsiin.

Sopimusyhteiskunnan rappiosta voisi siis vähintään yhtä perustellusti syyttää työnantajia kuin ay-liikettä. Kun työnantajat eivät enää halua asettua ay-liikkeen kanssa neuvottelupöytään, sen neuvottelu- tai kiistakumppaniksi jää entistä selkeämmin hallitus. Ehkäpä saamme jatkossa odottaa enenevissä määrin poliittista lakkoilua?

Maiju Wuokko: Hajauttamisen halu

Suomen kansa pelkää kuolevansa nälkään tai ruuansaantinsa tyrehtyvän perusteellisesti, kun kello on lyönyt tänään 12. Ruokaa hamstrataan, ja kaupoissa nähtiin perjantain kaltainen myyntipäivä keskellä viikkoa”, raportoi Helsingin Sanomat 13. maaliskuuta 1986.

Alkamassa oli Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön (SAK) järjestämä kaksipäiväinen lähes kaikkia teollisuusaloja koskenut yhteislakko. Paniikkia ei kuitenkaan ollut, vaan ihmiset jonottivat Hesarin mukaan hymysuin.

Samassa lehdessä haastateltu presidentti Koivisto antoi lakon vaikutuksia analysoidessaan tyylinäytteen vaikeaselkoisesta fundeerauksestaan:

Me olemme hyvin lähellä semmoista tilannetta, että voidaan sanoa, että syntyykö laaja työtaistelu tai ei, niin tilanne ei enää ole semmoinen kuin se on ollut aikaisemmin. Ja jos laaja työtaistelu syntyy, mikä kai tällä hetkellä on se todennäköisin vaihtoehto, niin minusta on selvää, että tullaan tilanteeseen, joka on varsin toisenlainen kuin missä viime vuosina on oltu.

Totta puhuen Koiviston tilannearvio oli tarkkanäköinen. Hän näet jatkoi uumoilemalla, että työmarkkinoilla oltiin hakemassa ”joitakin uusia konstellaatioita”. Presidentin mielestä oli ilmeistä, että työnantajien tavoitteena oli tilanne, ”jossa ei enää suuria keskitettyjä ratkaisuja tehtäisi, vaan ratkaisut hajautuisivat”. Continue reading “Maiju Wuokko: Hajauttamisen halu”

Niklas Jensen-Eriksen: Miten Suomea on hallittu

Lasse Laatunen & Arto Nieminen: Kolmikannan kulisseissa. Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa. Art House, 2017.

Lasse Laatusen ja Arto Niemisen tuore kirja Kolmikannan kulisseissa on saanut paljon huomiota julkisuudessa. Se olisi silti ansainnut vielä enemmän palstatilaa.

Kirja nimittäin kertoo, miten Suomea on hallittu ja miten täällä on tehty päätöksiä.

Usein todistetun näkemyksen mukaan Suomi on ay- ja työnantajajärjestöjen sekä valtiovallan välisiin neuvotteluihin perustuva sopimusyhteiskunta.

Kolmikannan kulisseissa osoittaa, että sopimusyhteiskunta on usein käytännössä tarkoittanut sitä, että Lasse ja Lauri ovat sopineet suurista, koko maata koskevista ratkaisuista. Kaksikko on jättänyt jälkensä työmarkkinoiden lisäksi sosiaali- ja eläkejärjestelmiin.

Lasse on Lasse Laatunen, Suomen Työnantajain Keskusliiton ja Elinkeinoelämän Keskusliiton johtoportaan pitkäaikainen jäsen.

Lauri taas Lauri Ihalainen, SAK:n puheenjohtaja. Lassella on poika nimeltä Lauri. Tämän on huhuttu saaneen nimensä Ihalaisen mukaan. Kirjassa väite ammutaan alas, mutta vääränäkin huhu kertoo, miten läheiseltä kaksikon suhde on ulkopuolisista näyttänyt.

Continue reading “Niklas Jensen-Eriksen: Miten Suomea on hallittu”

Pitkät kihlajaiset

Toisen maailmansodan jälkeistä Suomea on leimannut korporatistinen päätöksenteko. Se tarkoittaa järjestelmää, jossa keskeiset yhteiskunnalliset kysymykset ratkaistaan valtiovallan ja työmarkkinaosapuolten välisin sopimuksin.

Järjestelmän juuret juontuvat niin kutsuttuun tammikuun kihlaukseen talvella 1940, jolloin työntekijöiden ja työnantajien keskusjärjestöt tunnustivat toisensa neuvotteluosapuoliksi työmarkkinakysymyksissä. Kihlauksella ei ollut välitöntä konkreettista vaikutusta työmarkkinasuhteisiin, mutta myöhempi kehitys osoittaa sen olleen ensimmäinen askel kohti keskitettyä kolmikantakorporatismia. Järjestelmä täydellistyi tulopoliittisissa kokonaisratkaisuissa vuodesta 1968 alkaen. Osapuolten välisistä voimakkaista ristiriidoista huolimatta se on säilynyt 2000-luvulle saakka.

Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020 -tutkimusprojektin tavoitteena on selvittää Suomen korporatistisen yhteiskuntajärjestelmän syntyä, jatkuvuutta ja tulevaisuudennäkymiä. Projekti osatutkimuksineen etsii vastausta seuraaviin kysymyksiin:

Continue reading “Pitkät kihlajaiset”