Ruotsi on usein ollut Suomen politiikan ennustaja: mitä Ruotsi edellä sitä Suomi perässä, oli kyse sitten EU-jäsenyydestä tai vanhempainvapaista. Ei olekaan kovin yllättävää, että Ruotsi on tarjonnut mallin myös korporatistisessa päätöksenteossa. Tässä tekstissä esittelen Päivälehden arkiston digitoituihin lehtiin tekemäni haun perusteella, miten Helsingin Sanomat on kirjoittanut Ruotsin mallista vuosina 1904–1989.
Ruotsin malli on käsite, joka on vilissyt Helsingin Sanomissa jo vuodesta 1908. Ruotsin malli on yhdistetty lehdessä vuosien aikana lukuisiin muutoksiin: koulutuksen uudistuksiin, eläkesäädösten yhtenäistämiseen ja jopa pilkkikilpailujen sääntömuutoksiin. Toisin sanoen, Ruotsin mallilla on voitu perustella mikä tahansa muutoksen tarve suomalaisissa oloissa. Mielipidekirjoituksessaan nimimerkki ”Frenikko” on perannut esimerkin hakemista Ruotsista kovin sanoin:
”Nykyisinkin rakastamme maatamme. Osoitamme sen pyrkimällä tekemään Suomestamme miniatyyri-Ruotsia. ’Niin kuin läntisessä naapurimaassamme pitäisi myös meillä olla.’ Sen ohella yritämme kuitenkin korostaa persoonallisuuttamme, meiltä lähtee ’tavattoman erikoinen´ muoti. Lehdissä osoittelemme sitä ja tuota heikkoa kohtaa, jos sekin korjattaisiin Ruotsin malliin, niin pintasilauksemme olisi rakoilematon.” (3.8.1966)
Ruotsin malli työmarkkinoilla
Ruotsin malli työmarkkinapolitiikassa viittaa yllätyksettömästi Ruotsin historialliseen kehityskulkuun. Valtiotieteilijä Mark Blythin mukaan (2001, 5–7) 1920-luvulla Ruotsin sosiaalidemokraattinen puolue haastoi liberaalien näkemyksen, että työttömyys olisi markkinoiden luonnollinen olotila. Ekonomistien kanssa he tarjosivat vaihtoehdon, jolla voitaisiin pitää sosiaalidemokraattien tavoite sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta mutta pysyä silti vapaana markkinatalousmaana. Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaan työntekijöiden ammattiliiton (LO) ja sosiaalidemokraattien ”välinen vuorovaikutussuhde on ollut niin kiinteä ja hallitseva, että marxilaisittain saatettiin puhua työn ja pääoman historiallisesta kompromissista.” (23.9.1986, ”Ruotsin LO etsii itseään”)
Ruotsin sosiaalidemokraattien taloudellinen malli tarjosi oman ratkaisunsa aikansa ongelmiin: työttömyyteen ja inflaatioon. Keinot siihen ovat tuttuja myös myöhemmistä Suomen tulopoliittisista ratkaisuista: maltilliset palkkavaatimukset, solidaarinen palkkapolitiikka sekä työvoiman liikkuvuutta korostava aktiivinen työvoimapolitiikka. Toteutus oli mahdollinen, koska mallin taakse saatiin niin työntekijät kuin työnantajatkin valtion täytäntöönpanovallan kera. 1950-luvulle mennessä tärkeimmät rajoittavat ja jakavat instituutiot olivat valmiita ruotsalaisessa järjestelmässä.
Työmarkkinoita koskevassa uutisoinnissa Ruotsin malli esiintyy Helsingin Sanomissa – joskin toisesta lehdestä referoituna – ensi kerran vasta vuonna 1963 tarkoittaen neuvottelujärjestelmää työmarkkinoilla (3.4.1963, ”Häiriötekijät”). Vuonna 1965 Helsingin Sanomissa Suomen Teollisuusliiton toimitusjohtaja Sakari Lehto halusi Suomeen Ruotsin mallin mukaisen aktiivisen työllisyyspolitiikan, ”- – joka nykyistä enemmän stimuloisi liikkeelle lähtöön” (30.4.1965, ”Suomen saatava suoria ulkomaisia sijoituksia”). Tosiasiassa liikkuvuutta oli pyritty edistämään täystyöllisyystavoitteen mukaisesti toisen maailmansodan jälkeen ja myös neuvottelujärjestelmän luomisen ensi askeleet otettiin jo sota-aikana. Helsingin Sanomien uutisointiin näiden kutsuminen Ruotsin mallina ilmestyy aikana, jolloin mallin sisältämiä ajatuksia oli toteutettu muilla nimillä jo vuosikymmeniä.
Jakolinjat eivät yksiselitteisiä
Kuten usein tapaa käydä, järjestelmän vakiintumisen mukana tulee myös kritiikki. Niin kävi myös Suomessa, kun Ruotsin malli oli vakiintunut myös lehdistössä tarkoittamaan sopimusjärjestelmää työmarkkinaosapuolten ja valtion kesken. Helsingin Sanomat Hufvudstadsbladetin sanoja lainaten tunnustaa, että vaikka vallan siirtäminen eduskunnalta työmarkkinajärjestöille ei tunnu mukavalta ajatukselta ”- – järjestöt jo nyt ovat kaventaneet ikivanhaa päätösvaltaa.” (9.1.1969, ”Virkamiesten…”).
Ruotsin mallin tärkeimmät puolustajat löytyivät SDP:n ja ay-liikkeen riveistä. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön (SAK) puheenjohtaja Niilo Hämäläinen sanoi kuukausi Hufvudstadsbladetin kriittisten äänien jälkeen, että tulisi lähentyä lisää Ruotsin mallia kohti (8.2.1969, ”Ay-liike ja puolueet”). Edellisvuonna solmittuun Liinamaan keskitettyyn tuloratkaisuun oltiin niin tyytyväisiä, että järjestelmää oli syytä viedä vielä lähemmäs lähtömaan toimintatapaa.
Vuonna 1979 työntekijäjärjestöjen erimielisyys suhteessa Ruotsin malliin näkyi ensimmäistä kertaa Helsingin Sanomien uutisoinnissa. Työntekijäjärjestöjen edustajat pohtivat Helsingin Sanomien sivuilla, voitaisiinko Suomessakin palkat suojata inflaatiolla sitomalla ne elinkustannusindeksiin. SAK:n ja SDP:n johto valtionvarainministeriä ja hiukan varautuneempaa pääministeriä myöten pitivät Ruotsin mallia käypänä pohjana indeksiehtokysymyksessä (12.11.1978, ”SAK:n johdolla lupa vaihtaa palkkapennejä indeksiehtoon”; 11.11.1978, ”Sorsa tukee nopeaa ratkaisua”). Sen sijaan Metalliteollisuuden työntekijöiden liiton puheenjohtaja Sulo Penttilä hyökkäsi Ruotsin mallia vastaan tarjoten ennemmin oman ehdotuksensa. Penttilän perusteluissa kuitenkin korostui Ruotsin mallin elimellinen osa: inflaation ehkäisy (30.11.1978, ”Penttilä hylkäsi Ruotsin indeksimallin”). Penttilä oli ruotsalaisiakin vankkumattomampi Ruotsin mallin kannattaja. Indeksiehtokysymyksessä SAK oli täysillä mukana Ruotsin mallissa, mutta ansiokehitystakuu-keskustelussa työnantajien lisäksi myös työntekijäpuoli suhtautui varauksella Ruotsin mallin kopioimiseen (5.1.1979, ”Tuloneuvottelijoita patistetaan ulos umpikujasta”).
1980-luvun alussa niin SAK, SDP, työnantajat kuin Helsingin Sanomat itsekin hylkäsivät Ruotsin mallin toimivuuden Suomessa koskien Ruotsissakin paljon kiistaa aiheuttaneita palkansaajarahastoja. Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan sanoo suoraan, että Suomessa olisi virhe seurata rahastokysymyksessä Ruotsia, ”niin epäonnistuneeksi se on havaittu” (21.8.1984, ”Rahastoselvitys perusteellisesti”). Rahastot näyttäytyivät sellaisinaan sekä SAK:lle että Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueelle liian solidaarisina ja kollektiivisina (5.10.1983 ”SAK:n Lundh: Palkansaajarahastoja työmarkkinasopimuksin”, ”19.2.1984, ”Demarit etsivät periaatteita”). Työnantajat vastustivat julkisesti ennen kaikkea Ruotsin tapaa muuttaa yritysomistusta pakon keinoin ja pelkäsivät sen johtavan ay-liikkeen vahvistumiseen. Metalliteollisuuden työnantajapuolella Rolf Widénin mukaan Ruotsin mallia seuraamalla päädytään ”talouselämää pahasti jarruttavaan myötämääräämisbyrokratiaan” (28.5.1981, ”Rolf Widén: Lattiatason asiantuntemus kuuluviin”). Widénin kritiikki on suunnattu yritysdemokratiaa kohtaan, jossa jokaisen kuuntelu hidastaa päätöksentekoa. Kritiikin voi nähdä koskevan neuvottelujärjestelmää laajemminkin: mitä useampaa kuunnellaan, sitä hitaammin päätökset tapahtuvat – hitaus on tietenkin myrkkyä talouden villeissä pyörteissä kamppaileville yrityksille.
Työnantajat eivät kuitenkaan pelkästään vastustaneet mallin omaksumista Ruotsista työmarkkina-asioissa. Työnantajat olivat aivan yhtä elimellinen osa Ruotsin mallia, vaikka eivät yhtä kovaan ääneen sitä puolustaneetkaan. 1970-luvun lopulla STK:n ja teollisuuden johtajat käyttivät yhtä lailla Ruotsin mallia esimerkkinä ajaakseen itselleen tärkeitä asioita: devalvaatiota vientiyritysten tueksi, työnantajien sosiaaliturvamaksujen alennuksia sekä yrityksille maksettavien työllistämistukien lisäyksiä. (30.8.1977, ”Kova kina devalvaation prosenteista”, 15.12.1978, ”Miljardipaketti lisäämään kysyntää”). Vuoden 1986 yhteislakon jälkeen STK:n toimitusjohtaja Tapani Kahri kyseenalaisti koko keskitetyn neuvottelujärjestelmän: Ruotsin malli ei enää sopinut käyttöön, koska historiallinen tilanne, jossa se oli luotu, oli toisenlainen (20.7.1986, ”Pitkä työmarkkinakevät osoitti sopimusjärjestelmän puutteet”).
Entä Helsingin Sanomat itse?
Helsingin Sanomien näkemystä on paljon vaikeampi saada esille, sillä pääkirjoituksia lukuun ottamatta se ei esiinny omilla kasvoillaan. Kuitenkin jo valittavat teemat sekä niihin otetut näkökulmat kertovat hienovaraisesti, mitä kansan olisi syytä ajatella. Jopa otsikkotasolla voi nähdä Helsingin Sanomien kriittiset kannanotot aina vuodesta 1980 lähtien: ”Mikä meni vinoon ’Ruotsin mallissa’” (24.5.1980), ”Ruotsi voi huonosti mutta suostuuko mallimaa tinkimään elintasostaan” (1.2.1981) ja ”Kansankodit ovat koetuksella” (14.11.1987). Toisaalta Helsingin Sanomat oli julkaissut Ruotsin mallia kannattavia ääniä sivuillaan. Erityisesti julkaistuissa asiantuntija-artikkeleissa tulee esiin, kuinka voidaan myös nähdä ”Realistinen Ruotsin malli” ja Kansankoti on nähty myös ilman ”ruotsintautia” eli valtiontalouden liiallista paisuttamista (29.3.1985, ”Kansankoti vailla ruotsintautia”, 14.3.1989, ”Naisten ja miesten työt olisi luokiteltava uudelleen”).
Selkeimmin Helsingin Sanomien mielipide tulee esiin pääkirjoituksista (21.4.1984, 14.4.1984, 21.8.1984, 23.9.1986). Helsingin Sanomat myöntää, että Ruotsin talouspoliittiset ratkaisut ovat toimineet niin hyvin, että Ruotsi vahvisti asemaansa kansainvälisillä markkinoilla Suomenkin kustannuksella. Toisaalta pääkirjoituksessa syytetään Ruotsin politiikkaa riittämättömäksi ja markkinoita vinouttavaksi. Kehujen ja pyyhkeiden jälkeen toimitus toteaa, että Suomessa ei ole tarvetta toimia samalla tavalla. Kaksi vuotta myöhemmin samalla osastolla kirjoitettiin, että Ruotsin malli ei ole edes Ruotsissa entisensä, mutta ihailee LO:n puheenjohtajan ennakkoluulotonta asennetta, jota kaipaisi myös suomen ay-johtajilta. ”Suomen ja Ruotsin olosuhteet poikkeavat toki toisistaan, mutta monet ongelmat ovat yllättävän samankaltaisia.”
Suomen tulopoliittista sopimisjärjestelmää laajassa mielessä voi kutsua myös Ruotsin malliksi, kuten Helsingin Sanomien uutisoinnissa tehtiinkin. Kuten tulopoliittinen järjestelmä, myös Ruotsin malli kohtasi kritiikkiä: kaikki ei ole aina auvoista Pohjanlahden toisellakaan puolen. Myös Suomessa vahvimmat mallin puolestapuhujat löytyivät työntekijäpuolelta, mutta sielläkin rivit rakoilivat Ruotsi-hypessä – Ruotsi oli Suomelle liian vasemmistolainen. Kannatusta löytyi myös työnantajapuolelta: eihän mallia oikein voi kutsua Ruotsin malliksi ilman työnantajien panosta. Helsingin Sanomat yhtyi kuitenkin enemmän työnantajien skeptiseen sävyyn: voiko Ruotsissa toimiva toimia Suomessa, saati toimiiko Ruotsin malli edes Ruotsissa.
Lähteet:
Päivälehden arkisto, Helsingin Sanomat, 1904 – 1989.
Mark Blyth, The Transformation of the Swedish Model: Economic Ideas, Distributional Conflict, and Institutional Change, 54 World Pol. 1 (2001)
Kirjoittaja on Pitkän kihlajaiset -projektin tutkimusavustaja ja Helsingin yliopiston maisterivaiheen opiskelija. Hän kirjoittaa graduaan Suomen 1984 työttömyysturvalaista ja siihen liittyvistä reiluuskäsityksistä, unohtamatta taustalla myllertävää poliittista valtakamppailua, jossa tutut työmarkkinatoimijat ja tupot vilahtelevat.