Maija Absetz: Työmarkkinajärjestöt työttömyysturvaa säätämässä

Oheisessa tekstissä käsittelen työmarkkinajärjestöjen asemaa lainsäädäntöprosessissa. Tarkastelun kohteena on vuoden 1984 työttömyysturvauudistus, jossa työttömyystuista tuli verotettavaa tuloa, nykyiset nimet ”ansioturva” ja ”perusturva” lanseerattiin ja rinnakkaiset työttömyysturvajärjestelmät asetettiin saman lain alle. Työmarkkinoiden keskusjärjestöt olivat mukana työttömyysturvan uudistusprosessissa heti sen ensiaskeleista lähtien. Lakivalmistelu aloitettiin työttömyysturvakomiteoissa, joissa molempien keskusjärjestöjen edustajia oli kirjoittajina ja asiantuntijoina.

Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK) asetti työttömyysturvan uudistustavoitteen osaksi kevään 1984 palkkaneuvotteluja, joskin työajan lyhentäminen ja työsuhdeturva olivat keskusjärjestölle tärkeämpiä tavoitteita. Kalevi Sorsan hallituksen ratkaisu oli tukea jumiin jääneitä palkkaneuvotteluja nimittämällä selvitysmies Matti Pekkanen riitapukareiden väliin. Hallitus kosi SAK:ta lupaamalla työttömyysturvalain ja STK:ta lupaamalla lakkosakkojen korotuksen.

Helsingin Sanomat uutisoi 7.5.1984 ”Esitys ehkä viikonvaihteessa”, että Pekkanen ”melkein puhtaan matemaattisesti halkaisi riidan keskeltä” keskusjärjestöjen vaatimusten välillä. Saman päivän lehdessä otsikolla ”Järki voitti” Hämeen Sanomat raportoi, että mikäli SAK kieltäytyisi sopimuksesta, syntyisi suuri railo SDP:n ja SAK:n välille – olihan sosiaalidemokraattinen pääministeri ottanut selkeän kannan sopimuksen hyväksymisen puolesta. Koska pitkään toivotut laadulliset uudistukset – työttömyysturva ja työajan lyhennys – olivat pelissä, SAK:lla oli liikaa menetettävänä.

Vuoden 1984 tulopoliittinen kokonaisratkaisu, joka oli voimassa vuoteen 1986 asti, hyväksyttiin työmarkkinajärjestöjen kesken Pekkasen ehdottaman ratkaisun mukaan. Palkkoja korotettiin yhteensä 6,8 prosenttia, työaikaa lyhennettiin ja vastapainoksi laittomista lakoista määrättäviä hyvityssakkoja korotettiin. Työttömyysturvan peruspäivärahan summaksi tuli 70 markkaa päivässä ja ansio-osan kattavuudeksi 45 prosenttia palkasta. 10.3.1984 Helsingin Sanomien toimittaja Anu Seppälä kirjoitti jutussa ”Kouliintunut kovis”, että SAK:n puheenjohtaja Pertti Viinanen pärjäsi hyvin tuponeuvotteluissa: ”Vähintään tasapelin hän tietää nyrkkeilleensä ja selvittäneensä tien raskaan sarjan politiikkaan.”

SAK harmitteli lakkosakoista, jotka korotettiin kertarysäyksellä kymmenkertaisiksi ja STK muistutti palkankorotusten inflatorisesta vaikutuksesta. Valitusten vyörytessä pääministerille, Sorsa tulkitsi 12.4.1984 Helsingin Sanomien jutussa ”Hallitus haluaa Pekkas-lait valmiiksi ennen kesälomia”, että loppujen lopuksi ratkaisu lienee tasapainoinen kun ”tässä näyttäisi nyt vallitsevan tyytymättömyyden tasapaino eri osapuolten näkemysten välillä”.

Kuvakaappaus Helsingin Sanomista 6.3.1984.

Kolmikantaiset päätökset eivät kuitenkaan yksin riittäneet, sillä hallitusten lupausten tuli läpäistä vielä eduskunnan raati. Päätökset eivät menneet siellä mukisematta läpi. Miksi eduskunnassakin oltiin tyytymättömiä?

Eduskunta perästähuutelijana

Helsingin Sanomien toimittaja Janne Virkkusen mukaan 10.3.1984 jutussa ”Hallituksen nelinpeli vallasta” kevään tuloneuvotteluissa oli kyse vallan jaosta: ”Kysymys on vallan tasapainosta Mauno Koiviston Suomessa. Kysymys on Sdp:n vallasta. Kysymys on Keskustapuolueen ja kokoomuksen suhteesta eli siitä, kumpi on ei-sosialistien keskeinen puolue ja linjanvetäjä.”

Osin valtataistelusta lienee ollut kyse, kun hallituksen keskiryhmät antoivat yhteisen tiedonannon SDP:n tukemaa työttömyysturvaa vastaan tammikuun lopussa. Hallituksen kokoonpanosta Keskusta, RKP ja SMP julistivat yhdessä ohjelman, jossa ne vastustivat ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Jotta muut hallituspuolueet saatiin mukaan, Pekkas-paperin työvoiman liikkuvuutta koskeva ehto muutettiin hallituksen esityksessä lievemmäksi. Helsingin Sanomien 3.4.1984 julkaisemassa tekstissä ”Työnantajat napisevat”, STK syytti muutoksia hallituksen esitykseen Pekkas-paperin vesittämiseksi ja varoitteli poikkeaman aiheuttavan särön hallituksen ja etujärjestöjen yhteistyöhön.

Vuoden 1984 valtiopäiväkeskusteluissa kansanedustajat kokivat kätensä sidotuiksi jo siinä vaiheessa, kun hallituksen esitys työttömyysturvalaiksi annettiin eduskunnalle 6.4.1984. Eduskunnan jäseniä harmitti huomata, että päätökset tunnuttiin tehtävän muualla. SKDL:n edustaja Niilo Koskenniemi ilmaisi happamasti, että kun ”’jossain on jo päätetty’ tai ’jossain on sovittu’ tarkoittaa, – -, että mitään muutoksia ei tulla sallimaan.”

Muutoksia saatiin läpi valiokuntakäsittelyissä, mutta ne eivät hiljentäneet työmarkkinajärjestöjä kritisoivia kansanedustajia. SMP:n edustaja valitti eduskunnan asemaa kumileimasimena työmarkkinajärjestöjen politiikalle. Tulosovittelija kiisti kaikki eduskunnan ohittamissyytökset vastaamalla Helsingin Sanomissa 6.3.1984 otsikon ”Pekkanen ja Sorsa tyytyväisiä” alla, että ”Eduskuntaa ei ole ohitettu kuin muutaman kerran autolla.”

Hallituspuolueista vain SDP kehui työmarkkinajärjestöjen roolia lain edistäjänä. Se piti uudistusta osoituksena järjestäytyneiden työntekijöiden solidaarisuudesta ja vastuunkannosta kaikkia työttömiä kohtaan. Sosiaaliministeri Vappu Taipale huomautti valtiopäiväkeskusteluissa, että olisi järjetöntä tehdä suurta poliittista uudistusta kuulematta ”merkittäviä osapuolia” ja niiden asiantuntemusta – olivathan ne myös mukana rahoituksessa. SDP sai sivustatukea Kokoomukselta, joka piti uudistusta lähes kaikin puolin onnistuneena ja työmarkkinoiden roolia perusteltuna.

Eduskunnalla oli viimeinen sana lakien hyväksymisessä, mutta käytännössä hallituksen hyväksymien lakien täystyrmäys olisi heikentänyt myös eduskunnan valtaa ja uskottavuutta. Erityisen kirpeän vastaanoton valtiopäivillä sai Matti Pekkasen Helsingin Sanomissa 1.6.1984 julkaistu moite aiheesta ”Muuttopakko lieveni”, jonka mukaan eduskuntaa ei voinut ottaa vakavasti huomioon sopimuksia tehtäessä, sillä se oli mennyt muuttamaan työttömyysturvaa liikaa työmarkkinaosapuolten sopimuksesta. Valtiopäivillä SKDL:n kiivain äänitorvi, Marjatta Stenius-Kaukonen vastasi tulisesti, että ” – – Pekkanen ei ole ymmärtänyt eduskunnan asemaa ainoana lakia säätävänä elimenä tässä maassa.” Myös Pekkas-ratkaisun vahvin kannattaja SDP huomautti edustajiensa suulla, että Pekkas-paperi ei sentään saanut rajoittaa suorien epäkohtien korjausta.

Helsingin Sanomat kommentoi 30.6.1984 pääkirjoituksessaan, että Pekkas-laeista juuri työttömyysturvaa muutettiin kaikista eniten. Helsingin Sanomain toimitus näki muutosten taustalla eduskunnan halun näpäyttää hallitusta ja etujärjestöjä päätöksenteon monopolisoinnista. Tämä toimituksen mukaan ”osoitti aiheettomiksi puheet eduskunnan toimimisesta pelkkänä kumileimasimena tuloratkaisuissa ja hallituksen esityksiä käsiteltäessä.”

Mukinoiden säestämänä työttömyysturvalaki hyväksyttiin eduskunnassa 29.6.1984.

SDP muistutti valtiopäivillä työmarkkinajärjestöjen peukalointia kritisoivia tahoja, että uudistusta ei ollut aikaisemmin saatu läpi yrityksistä huolimatta. Kun SAK otti tavoitteekseen työttömyysturvan uudistuksen osana laadullisia tavoitteitaan, oli työttömyysturva tuponeuvottelujen yksi vipu. Ylimääräisellä vipuvoimalla hallitus saattoi tarjota porkkanaa työntekijöille ja vaatia samalla inflaatiotavoitteissa pysymistä. Työttömyysturvalaki oli osa kokonaisratkaisua, jossa yhden osapuolen voitto yhdessä asiassa maksoi myönnytyksen toisaalla. Kun pelissä oli työntekijöille työttömyysturva osana laadullisia uudistuksia, työnantajille lakkosakkojen korotukset ja hallitukselle inflaation hillintä, niin lopulta tarjouksesta tuli niin houkutteleva, että siitä ei voinut yksikään osapuoli kieltäytyä.

Lähteet: Pohjana tekstille ovat Helsingin Sanomien uutiset ja vuoden 1984 valtiopäivämietinnöt. Tutkimustieto perustuu Tapio Bergholmin tutkimuksiin teoksessa Laatua ja vapaa-aikaa – tulopolitiikan aika II. Teksti on muokattu ote Pro gradu -tutkielman käsikirjoitusversiosta.

Kirjoittaja Helsingin yliopiston maisterivaiheen opiskelija, joka toimi keväällä 2019 Pitkät kihlajaiset -hankkeessa tutkimusavustajana. Hän kirjoittaa graduaan Suomen 1984 työttömyysturvalaista ja siihen liittyvistä reiluuskäsityksistä, unohtamatta taustalla myllertävää poliittista valtakamppailua, jossa tutut työmarkkinatoimijat ja tupot vilahtelevat.

Maiju Wuokko: Väärä mies Väyrynen

Ulkoministeri Paavo Väyrysellä (kesk) oli syksyllä 1986 suomalaisille teollisuusjohtajille kahtalaista viestiä.

Ulkoministeri Paavo Väyrysen haastattelu Helsingin Sanomissa 12.10.1986 oli otsikoitu raflaavasti. Kuvakaappauksen lähde: Helsingin Sanomat 12.10.1986. HS Aikakone

Ensin huonot uutiset: Öljyn maailmanmarkkinahinta oli romahtanut, mikä loi idänkauppaan valtavan tuontivajeen. Öljylle oli vaikeaa löytää korvaavia neuvostoliittolaisia tuontituotteita joten kauppa ajautui pahaan epätasapainoon. Tilanteen tervehdyttämiseksi ja koko idänkauppajärjestelmän pelastamiseksi Väyrynen vaati rajuja supistuksia Suomen idänvientiin. Viesti ei luonnollisestikaan miellyttänyt Suomen teollisuuden johtohahmoja, jotka toivoivat mahdollisiin supistuksiin riittävää ylimenokautta.

Sitten hyvät uutiset: Väyrynen ehdotti samaan hengenvetoon Suomen kilpailukykyä parantavia toimia länsiviennin lisäämiseksi. Helsingin Sanomien haastattelussa 12.10.1986 ulkoministeri Väyrynen väläytti muun muassa leikkauksia työntekijöiden palkkoihin, maataloustuloon ja puun kantohintoihin yritysten kustannustason ja siten kilpailukyvyn korjaamiseksi. Väyrynen vetosi kokemuksiin 1970-luvulta, jolloin palkankorotuksia oli heikossa taloustilanteessa siirretty työllisyyden puolustamisen nimissä, ja peräänkuulutti samanlaista ennakkoluulottomuutta myös nyt.

Voisi kuvitella, että Väyrysen vaatimus palkankorotusten siirtämisestä olisi otettu työnantajajärjestö STK:ssa riemuiten vastaan. STK:n toimitusjohtaja Pentti Somerto suhtautui kuitenkin ulkoministerin haastatteluun varauksella. 1980-luvun nousukauden keskellä ei tilannetta Somerton mukaan voinut verrata edellisvuosikymmenen sitkeään taantumaan. Sitä paitsi vuonna 1978 palkankorotusten siirto oli kompensoitu työntekijöiden sosiaaliturvamaksun alennuksella. ”Hyvää esityksessä oli tosiasioiden tunnustaminen”, kommentoi Somerto STK:n hallituksen kokouksessa 15.10.1986, mutta jatkoi: ”Sen huonona puolena oli, että väärä mies ehdotti palkankorotuksista pidättäytymistä.”

Nokian varatoimitusjohtaja Harry Mildh puolusti Väyrystä huomauttamalla, että ”[e]nsimmäistä kertaa keskiryhmien taholta on esitetty sellaisia näkökohtia, joihin myös teollisuus voi yhtyä”. Mildhin suopeutta selittää Väyrysen ja eräiden merkittävien yritysjohtajien lähentyminen toisiaan 1980-luvun kuluessa epämuodollisen yhteydenpidon merkeissä niin kutsutussa Kairamon–Väyrysen-keskusteluryhmässä. Loppupuolella vuotta 1986 yhteydet huipentuivat kassakaappisopimukseen eli teollisuuden ja porvaripuolueiden hankkeeseen porvarihallituksen luomiseksi kevään 1987 eduskuntavaalien jälkeen.

Ulkoministeri Paavo Väyrynen 1982. Studio Kuvasiskojen kokoelma, Museovirasto – Musketti.

Lähentyminen liittyi teollisuusmiesten haluun valistaa keskustajavaikuttaja Väyrystä teollisuuden talouspoliittisista toiveista ja tarpeista. Heidän näkökulmastaan keskustapuolueen talouspolitiikka oli pahimmillaan ollut pähkähullua. Mitä työmarkkina-asioihin ja sosiaalietuuksiin tulee, keskustapuolue on kansaneläkepainotuksineen näyttäytynyt perinteisesti vastavoimana STK:n ja SAK:n muodostamalle ansiosidonnaiselle akselille. STK-johtaja Lasse Laatusen mukaan keskustapuolueessa suorastaan ”inhottiin työmarkkinajärjestöjä”.

Kun kuvioon liittää SDP:n ja keskustan välillä roihunneen valtataistelun Suomen ykköspuolueen paikasta, Somerton varauksellisuus Väyrysen palkanalennusvaatimuksia kohtaan vaikuttaa jo väistämättömältä. Hegemoniakamppailu kulminoitui pääministeri Kalevi Sorsan (sd) ja ulkoministeri Väyrysen tulehtuneissa väleissä; edellisvuonna Sorsa oli ilmoittanut neuvottelevansa Väyrysen kanssa vain julkisen notaarin läsnä ollessa.

Puolueiden kädenvääntö oli Sorsan luotsaaman SDP:n ja SAK:n välisen tiiviin kytköksen takia omiaan vain kärjistämään jo ennalta kireitä ay-liikkeen ja keskustapuolueen suhteita. Työnantajajärjestön johto pelkäsi joutuvansa sijaiskärsijäksi, jos ja kun keskustapoliitikon puheet suututtaisivat ay-liikkeen. STK puolestaan pyrki parhaillaan paikkaamaan yhteislakkokeväänä esiin leimahtanutta luottamuspulaa sen ja SAK:n väliltä.

Ei sitä paitsi ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun työmarkkinakeskusjärjestöt haluavat ampua alas ”väärien” tahojen tekemiä ehdotuksia. Ne ovat menneinä vuosikymmeninä varsin mustasukkaisesti vartioineet omaa rooliaan työmarkkina-asioiden aloitteentekijöinä. Närästystä ovat aiheuttaneet Kalevi Sorsa lakkosakkojen korotuksillaan, Harri Holkeri (kok) työelämän uudistuksellaan, Esko Aho (kesk) ja Paavo Lipponen (sd) työttömyysturvan leikkaussuunnitelmillaan, Matti Vanhanen eläkeiän nostoaikeillaan ja Juha Sipilä pakkolakiuhkailuillaan. Oleellisinta ei vaikuta olleen ehdotetun uudistuksen sisältö kuin työmarkkinajärjestöjen ulkopuolinen ehdottaja: siis ”väärä mies”, kuten Paavo Väyrynen syksyllä 1986.

 

Kirjallisuus:

Koroma, Johannes (2015), Suomalaisten hyvinvointia rakentamassa: Teollisuuden Keskusliiton historia (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Laatunen, Lasse & Nieminen, Arto (2017), Kolmikannan kulisseissa: Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa (Helsinki: Art House).

Wuokko, Maiju (2016), Markkinatalouden etujoukot: Elinkeinoelämän valtuuskunta, Teollisuuden keskusliitto ja liike-elämän poliittinen toiminta 1970–1980-lukujen Suomessa (Helsinki: Helsingin yliopisto).