Maiju Wuokko: Tervetuloa teatteriin!

Menneiden vuosikymmenten suomalaiset kutsuttiin säännöllisesti eturivin paikoille seuraamaan tupo-teatteria.

Pääosaa esittivät palkansaajien SAK ja työnantajien STK. Sivurooleja jaettiin toimihenkilöjärjestöille ja muille työnantajajärjestöille. Joinakin vuosina myös hallitus oli suuressa roolissa. Koko kansakunnan huomio kohdistui tupo-näyttämöön, jolla työmarkkinaosapuolet neuvottelivat seuraavasta keskitetystä ratkaisusta.

Keskitetyt tupot olivat 1970–1980-luvuilla kansallinen prioriteetti, ja niiden solmimista odotettiin henkeä pidätellen. Keskitetyn ratkaisun raukeaminen ja neuvottelujen siirtyminen liittotasolle oli kauhistus, jota pyrittiin viimeiseen asti välttämään. Työnantajien edustajat varoivat visusti päätymästä syypääksi keskitetyn ratkaisun kaatumiselle. Syntipukiksi päätymisen riskiä saatettiin jopa käyttää STK:n hallituksessa argumenttina sille, miksi työnantajajärjestön kannatti asettua ratkaisun hyväksymisen taakse.

Työnantajajohtajat kokivat tupo-neuvottelujen saaman suuren julkisen huomion häiritseväksi. STK:n puheenjohtaja Erkki Partanen kuvaa muistelmissaan, miten television, radion ja sanomalehtien edustajat seurasivat herkeämättä neuvottelujen kulkua viikkokausien ajan:

”Joka ainoana iltana esitettiin televisiossa eräänlainen näytelmä, jossa koetettiin tuoda esille, mitä sen päivän kuluessa on uutta saatu aikaan, ja jollei ollut mitään uutta saatu, niin ainakin heiluteltiin markkoja edestakaisin.”

Neuvotteluosapuolet yrittivät mediahuomiota välttääkseen etsiä paikkoja, joissa voisivat keskustella julkisuudelta salassa. Yrityksistä huolimatta tarkkavainuiset toimittajat olivat joka tapauksessa paikalla, kertoo Partanen. Samaa muistelee projektiamme varten haastateltu pitkän linjan työnantajavaikuttaja, Seppo Riski, jonka mukaan lehdistö ja televisio olivat koko ajan kimpussa.

Markan kolikoita lompakossa. Santeri Viinamäki, 2016. Wikimedia Commons.

Työnantajien kannalta oli kiusallista, että kun työmarkkina-asioita reposteltiin julkisuudessa, ay-liikkeen oli vaikeaa tuoda neuvottelupöytään maltillisia vaatimuksia. STK:n TES-valiokunnassa silloinen työntekijäsopimusosaston johtaja Juhani Salonius tuskaili toukokuussa 1976, miten neuvotteluvaatimusten ja tarjousten jatkuva julkistaminen vain kärjisti asetelmia ja teki neuvottelut vaikeiksi. Saloniuksen mukaan jokailtaiset markankuvat TV-ruudussa suorastaan ärsyttivät katsojia. Kun taloudellisten realiteettien selostaminen jäi taka-alalle, oli julkisuuden valokeilan tarjoama hyöty STK:n näkökulmasta kaiken kaikkiaan olematon.

Mediamylläkkä oli tupo-teatterin ulospäin näkyvä osa. Teatteria esitettiin samalla myös neuvottelijoiden kesken, ja esiintyjinä olivat neuvotteluosapuolet toinen toisilleen.

1970–1980-lukujen tuponeuvottelut SAK:n ja STK:n välillä käytiin kahdessa näytöksessä. Virallisessa osiossa mukana olivat STK:n edustajat ja SAK:sta sekä sosiaalidemokraattiset että kommunistiset ay-johtajat. Joko ennen tai jälkeen tämän virallisen osion neuvotteluita käytiin STK:n ja SAK:n sosiaalidemokraattien pienissä luottamuksellisissa piireissä, joissa asiat varsinaisesti ratkaistiin.

Paljonpuhuva on esimerkiksi Erkki Partasen muistelmien kuvaus kevään 1974 tuponeuvotteluista. Partanen – siis STK:n puheenjohtaja – joutui välillä poistumaan neuvotteluista puolustusvoimain komentajan läksiäispäivällisille. Palkkaneuvottelut keskeytettiin siksi aikaa. Partasen poissaolo tarjosi kuitenkin kätevän tilaisuuden välinäytöksen esittämiselle: viralliset SAK:n ja STK:n neuvottelukunnat kutsuttiin koolle Palacen yläkertaan, ja mukaan otettiin myös kommunistien edustajat.

Tämän tupo-teatterin toi julkisuuteen silloinen Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton johtaja Kauko Parkkinen kirjassaan Näin tehdään tuhopolitiikkaa (1981). Siinä Parkkinen vetäisi esiripun syrjään kuvaamalla, miten öisissä neuvotteluissa työnantajien ja demareiden kesken päätettiin keskeisistä asioista, jotka sitten päiväsaikaan vietiin teatterin keinoin osaksi virallista sopimusta.

Ovelat näyttämöratkaisut olivat tietysti tärkeässä roolissa tupo-teatterin pyörittämisessä. Moni onkin kuullut Eteläranta 10:n demariovesta. Sen kautta sosiaalidemokraatit palasivat diskreetisti jatkamaan keskusteluja työnantajien kanssa sen jälkeen, kun he olivat olleet poistuvinaan paikalta yhdessä kommunististen ay-toveriensa kanssa.

Vähemmän tunnettua lienee, että myös Hakaniemessä oli vastaava lavaste. Siitä kertoo Raimo Sailas elämäkerrassaan. Sailaksen mukaan Suomen Työväen Säästöpankin edustustiloissa oli ”teollisuusovi”, jonka kautta työnantajat pääsivät huomaamatta sosiaalidemokraattisten SAK:laisten neuvottelukumppaniensa luokse.

Ja tupo-teatteri jatkui!

 

Lähteet ja kirjallisuus:

ELKA. STK. STK:n hallitus 26.1.1976.

ELKA. STK. STK:n TES-valiokunta 1976. 1148. Juhani Salonius: ’Kokemuksia tupo-kierrokselta 1976’, 6.5.1976.

Seppo Riskin haastattelu 30.5.2018, haastattelijana Sakari Siltala.

Kauko Parkkinen: ’Kaksi kirjakohua – kaksi kirjakohtaloa’, Kauko Parkkisen kotisivut, http://kaukoparkkinen.com/index.php/kaksi (noudettu 18.2.2019).

Partanen, Erkki (1985) Erkki Partasen muistelmien käsikirjoitusluonnos. Helsinki: Helvi Partanen.

Vesikansa, Jarkko (2016) Laman taittaja: Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä. Helsinki: Otava.