”Elämässä sattuu, mutta tieteessä tapahtuu”

1.      Mitä tiedeviestintä on ja mihin sitä tarvitaan?

Tiedeviestintään sisältyy yhteiskunnallisia, poliittisia ja eettisiäkin ulottuvuuksia. Yksinkertaisimmillaan tiedeviestintää voidaan ymmärtää tieteen diskurssina, joka ei ole koskaan yksinpuhelu vaan vaatii aina yleisöä. Hans Peter Peters (2013) mainitsee artikkelissaan, että moni tutkijoista näkee tiedeviestinnässä toteutuvan ”kahden areenan mallia”, jossa tieteellinen yleisö ja tavallisesta kansasta koostuva yleisö erottuvat toisistaan. Tieteen julkisuuden areenoita on kuitenkin enemmän, jos niitä luokitellaan foorumin, ei yleisön perusteella. Tiedeyhteisöt, opetus- ja kulttuuriala, erilaiset professiot, kaupalliset markkinat, julkishallinto ja politiikka, media omana multimodaalisena kokonaisuutenaan ja koko kansalaisyhteiskunta vaikuttavat osaltaan siihen, mitä, milloin, miten ja kenelle kerrotaan ja kuinka tieteestä julkisuudessa keskustellaan. Verkkoviestinnässä taas nämä areenat saattavat olla yhtä aikaa läsnä: esimerkiksi asiantuntijablogia voi kuka tahansa lukea ja kommentoida, niin ”akateeminen yhteisö” kuin ”tavallinen kansa”.

Väliverronen (2015) on esittää mielenkiintoisen pohdinnan siitä, kenen käsissä on se, mistä, miten ja kenen johdolla keskustellaan tiedeviestinnän foorumeilla. Tutkijat eivät enää ole tieteen portinvartijoina. Mary Hamilton ja Kathy Pitt (2009) toteavatkin artikkelissaan, että perinteinen akateeminen julkaiseminen on varsin säädeltyä ja konservatiivista, mutta juuri uudenlaiset julkaisuvälineet ja internet tarjoavat enemmän liikkumavaraa ja tilaa myös luovuudelle. Pyrkimyksenä on, että tieteen tekijät, siitä raportoivat toimittajat ja myös yleisö voivat toimia keskustelun tasavertaisina osallistujina.

Parhaimmillaan tiedeviestintä on vuorovaikutuksellista ajatusten vaihtoa tutkijoiden ja yleisön välillä, jota toimittajat mahdollistavat tiedeviestinnän foorumeilla ilman, että hekään toimisivat portinvartijoina. Tiedeviestinnän muodot ja keinot vaihtelevat muun muassa kohderyhmän mukaan. Se, millä tavalla tieteestä puhutaan, riippuu myös siitä, mitä halutaan saavuttaa viestinnässä. Kyse on muun muassa siitä, mikä ”uppoaa” yleisöön ja mikä myy. Tavoitteena on useimmiten tieteen julkisuus, avoimuus ja tulosten altistaminen laajemmalle keskustelulle. Lisäksi tutkijoilla saattaa olla myös ”oma lehmä ojassa”: tutkija on saattanut huomata, että myös populaarisella julkisuudella voi olla merkitystä tieteellisen uran kannalta. Suurin osa tutkijoista ymmärtääkin tiedeviestinnän ennen kaikkea omien tutkimustulostensa yleistajuistamisen välineenä.

2.      Tiedeviestintä verkossa

 

Internettiin kirjoittaessa vuorovaikutus vastaanottajien kanssa on erilaista kuin perinteisessä tiedeviestinnässä. Internetissä voi julkaista tieteellisiä referee-artikkeleita tai vaikkapa ”mitä ajattelin tänään”-tyylisiä spontaaneja kirjoituksia. Tekstien sisältö ja genre saattavat vaihdella laidasta laitaan, vaikka kirjoittaja onkin sama henkilö. Tutkija voi siis halutessaan antaa itsestään monipuolisemman kuvan verkkoa hyödyntämällä kuin tukeutuen ainoastaan perinteisiin viestintäkanaviin ja -muotoihin.

Verkkokirjoittamisen erityispiirteisiin kuuluu keskustelunomaisuus: esimerkiksi blogikirjoituksia voi kommentoida välittömästi ja kirjoittaja saa tiedon myös siitä, kuinka monta ihmistä on käynyt lukemassa hänen tekstinsä. Verkko toimii ajasta ja paikasta riippumatta ja on täten aina silmien edessä ja käden ulottuvilla. Toisaalta, blogiartikkeli tai vastaava postaus saattaa hukkua verkkomaailman informaatiotulvaan. Kirjoittajan tehtävänä on lukijakunnan saaminen ja siitä kiinni pitäminen. Asiantuntijan tehtävänä on saada lukijansa huomio tärkeänä pitämälleen asialle. Blogi on onnistunut, jos lukijat suosittelevat ja välittävät tekstejä eteenpäin toisilleen.

Svinhufvud (2013) neuvookin kohdistamaan sisältö suoraan lukijalle, muistamaan tämän lyhytpinnaisuus sekä ruudulta lukemisen työläys, huolehtimaan vuorovaikutuksellisuudesta antamalla lukijalle mahdollisuus kommentoida sekä kirjoittamaan sopivassa tahdissa ja laadukkaasti. Tekstin luettavuus ja mielenkiintoisuus lisääntyy, jos sivut ovat asettelultaan, värimaailmaltaan ja visuaaliselta ilmeeltään miellyttäviä ja kuvitus yms. havainnollistava materiaali on sijoitettu tarkoituksenmukaisella tavalla. Verkkokirjoittaminen on siis kuin ravintola-annoksen teko: maku on tärkein, mutta annoksen esteettisyys saa vierailijan maistamaan tarjottua ruokaa.

Lähteet

Hamilton, M. E. & Pitt, K.2009. Creativity in Academic Writing : Escaping from the Straitjacket of Genre? In: A Carter, T Lillis & S Parkin (eds.) Why Writing Matters: Issues of access and identity in writing research and pedagogy. 12 edn, Studies in Written Language and Literacy, John Benjamins, Amsterdam, pp. 61-80.

Peters, H. P. 2013. Gap between science and media revisited: Scientists as public communicators. PNAS | August 20, 2013 | vol. 110 | suppl. 3.

Svinhufvud, K. 2013. Verkkoon kirjoittaminen. In: Urpu Strellmann & Johanna Vaattovaara (toim.) Tieteen yleistajuistaminen. Helsinki: Gaudeamus, s. 190-212.

Väliverronen, E. 2015. Ujot julkistutkijat. https://medykblog.wordpress.com/2015/07/05/ujot-julkkkistutkijat/