Lottovoitto kansatieteessä

Suvi Lamminmäki

Olen lotonnut joka lauantai viimeisen viidentoista vuoden ajan. Joinakin viikkoina olen sijoittanut suurimman osan tulevaisuudentoivostani voiton mahdollisuuteen mutta viime aikoina olen toistuvasti unohtanut veikkaamisen tyystin. Nykyisin minusta tuntuu etten välttämättä tarvitse lottovoittoa voidakseni toteuttaa unelmiani. Ajatus tulevaisuudestani kansatieteen parissa lämmittää huomattavasti enemmän kuin ajatus äkkirikastumisesta. 

Tänä syksynä aloitin toisen lukukauteni kansatieteen oppiaineen opiskelijana. Ylioppilaaksi pääsystäni on kuitenkin vierähtänyt jo tovi, kuten pitkästä Veikkaus Oy:n  asiakkuudestani voi päätellä, eikä viime vuosi ollut ensimmäinen fuksivuoteni. Olen aiemmin opiskellut Helsingin yliopistossa kemiaa. Vaikka ala olikin kiehtova, koin alituiseen jonkinasteista ahdistusta työtulevaisuuteni suunnasta. Lopulta, pari vuotta sitten, päätin muuttaa kyseisen suunnan ja hain kansatiedettä lukemaan. Nyt tiedän että minussa asuu sekä kemisti että kansatieteilijä. Tällä hetkellä he molemmat osallistuvat kansatieteen kandintutkielmani tekoon ja vaikka he eivät aina olekaan täysin samaa mieltä asioista, on heillä yhteinen tavoite. Luulenkin että harmoninen yhdessäelo onnistuu kun pohtii tarkasti miltä osin ja missä määrin samankaltaisuuksia voi hyödyntää. Täytyy vain muistaa että sudenkuoppiakin saattaa matkalta löytyä.

Vaikka luonnontieteelliset ja humanistiset alat ovatkin monessa suhteessa erilaisia, on niillä toimivilla ihmisillä paljon yhteisiä tavoitteita. Me tutkimme, me haluamme ymmärtää ja monet meistä haluavat vaikuttaa. Jokainen voi itse päättää haluaako ennemmin keskittyä alojen eroihin vaiko yhteneväisyyksiin. Mielestäni erot eivät ole ylitsepääsemättömän suuria; uskon meidän vain kysyvän erilaisia kysymyksiä ja etsivän erilaisia vastauksia. Menetelmät saattavat olla erilaisia mutta taustalla työhön kannustaa uuden löytämisen tai huomaamattoman esiin tuomisen halu.

Edellisessä blogikirjoituksessa Pia Olsson siirsi haasteen minulle viitaten samalla vertaukseeni kansatieteellisen totuuden etsimisen ja iteroinnin samankaltaisuudesta. Se on yksi niistä luonnontieteellisistä periaatteista joiden uskon auttavan minua kansatieteen urallani ja toinen niistä kahdesta jotka esittelen teille tässä kirjoituksessani.

Matematiikassa iteroinnilla tarkoitetaan prosessia jossa esimerkiksi yhtälö ratkaistaan toistuvilla, edeltäviin ratkaisuihin pohjautuvilla, approksimaatioilla kunnes tulokselle saavutetaan tietty, toivottu, tarkkuus. Iteroimalla saadun ratkaisun ei tarvitse olla eksakti, vain tarkkuudeltaan hyväksyttävä. On olemassa yhtälöitä joiden eksaktiin ratkaisuun emme omaa tarpeeksi tietoja tai laskutehoa. Eksakti ratkaisu saattaa olla olemassa mutta siihen pyrkiminen ei ole mielekestä tai kannattavaa.

Toisena esittelen Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen joka on yksi kvanttimekaniikan perusperiaatteista. Sen mukaan esimerkiksi hiukkasen paikkaa ja liikemäärää ei voida samanaikaisesti määrittää äärettömän tarkasti. Jos toista ominaisuutta halutaan tarkastella mahdollisimman tarkasti, kasvaa toisen epätarkkuus. Heisenbergin epätarkkuusperiaate muistuttaa minua tasapainon säilyttämisestä ja kompromissien teosta.

Kuten voitte arvata, minun ei ole vaikea löytää syitä siihen miksi molemmat  sekä humanistit että luonnontieteilijät valmistuvat filosofian maistereiksi. Suosittelen muillekin opiskelijoille hiukan erikoisempia aineyhdistelmiä. Inspiraatio kun usein löytyy sieltä mistä sitä vähiten etsii. Vaikkapa kvanttimekaniikasta.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *