Pia Olsson

Eksakti, eksaktimpi, kansatiede

Ystävälläni on tapana jakaa tieteet eksakteihin ja epäeksakteihin aloihin. Eksakteihin kuuluvat hänen jaottelussaan esimerkiksi matematiikka ja sitä hyödyntävä taloustiede (sic). Sanomattakin on selvää, että kansatiede on tällä janalla siinä päässä, jossa epäeksaktius loistaa. Tästähän me kansatieteilijät olemme itse asiassa ylpeitä: me ymmärrämme elämän monimutkaisuuden ja ”totuuden” tosiasiallisen saavuttamattomuuden. Me emme pelkää käsiemme likaantumista lähtiessämme tarkastelemaan elämän realiteetteja apuvälineinämme uteliaisuus, luovuus ja milloin minkinlainen elämänkokemus.   

Silti omia aineistojaan tarkastellessaan Kansatieteilijäkin voi aika-ajoin kaivata jotakin eksaktia, johon tarttua. Omaan kesääni on ihan oikeiden kesäaktiviteettien lisäksi kuulunut muutama vuosi sitten tekemäni kenttätyön haastattelulitteraatioiden lukeminen ja niiden pohjalta tutkimuksellisten näkökulmien tematisointi. Konkreettisimmillaan tämä on ollut mielenkiintoisiksi ja paljastaviksi kokemieni haastattelukatkelmien poimimista lopullista analyysia varten. Lukukertojen lisääntyessä valitsen yhä tarkemmin ja tarkemmin ne katkelmat, jotka tulkintani mukaan kuvaavat tutkimuskohdettani parhaalla mahdollisella tavalla.

Työ on ollut hauskaa, sillä olen lukenut sanavalmiiden ja aktiivisten nuorten näkemyksiä omasta sosiaalisesta ympäristöstään. Kuitenkin – huolimatta siitä, että takanani on jo muutama tutkimusprosessi – on tutkimuksen eksaktiuden problematiikka edelleen mielessäni valintoja tehdessäni: Tulevatko oikeat näkökulmat tutkimuksessani riittävästi kuuluville? Olenko ylipäätään saanut kaikki näkökulmat kenttätöitä tehdessäni esiin? Mitä nuoret ovat halunneet kannanotoillaan viestittää? Mitä minä haluan heitä lainaamalla viestittää?

Uskoa omaan prosessiini en kuitenkaan ole saanut etsimällä eksaktiuden ydintä vaan sattumoisin mökkikirjastosta poimimiani romaaneja lukemalla. Ne kaikki muodostivat mielessäni jonkinlaisen linkin kansatieteelliseen tutkimukseen.

Ensimmäinen hyvin suora kytkös löytyi Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta. Siinä päähenkilö haluaa tutustua omaan rakennettuun menneisyyteensä tutkijana esiintymällä. Tukholmalaisen etnologin Mats Runströmin puhelinhaastattelut Majornan alueen kansanluonteesta tuottavat kuitenkin erilaisen kuvan päähenkilön menneisyydestä kuin mitä tutkija oli ennakoinut ja toivonut. Mats Runström alias Mikael Andersson alias Mikko Virtanen päättää kuitenkin rohkeasti hyväksyä ja kohdata menneisyytensä totuuden ja alkaa rakentaa uutta elämäänsä ruotsalaisen kansankodin täysivaltaisena jäsenenä.

Viimeisimmässä lukukokemuksessani Kate Atkinson puolestaan tarjoili lukijalle erilaisia todellisuuksia, kun Elämä elämältä -romaanin päähenkilö Ursula Todd elää kohtauksia elämästään yhä uudelleen ja uudelleen. Toisistaan hyvin poikkeaviin kohtaloihin johtavat elämän pienet ja toisinaan suuret valinnat mutta myös niistä riippumattomat historialliset tapahtumat. Lukija etenee toivossa, että onnellisin todellisuus – mikä se itse kullekin onkaan – toteutuisi.

On tietysti epäreilua verrata kaunokirjallisen vale-etnologin menetelmin tuotettua paljasta totuutta toisen kirjailijan luomaan totuuksien kirjoon.  Mutta koska se helpottaa oloani kansatieteilijänä, teen sen.  

Atkinson ei viittaa millään tavoin kansatieteeseen, mutta hänen tapansa tarjota vaihtoehtoja lukijalle toi mieleeni tieteenalamme tavan lähestyä totuutta. Samalla se tuntui tarjoavan syvällisemmän ymmärryksen elämän syy- ja seuraussuhteista kuin Mats Runströmin metodit. Useiden totuuksien todellisuudessa on sittenkin jotain kovin rauhoittavaa ja jotain kovin todellista – ehkä jopa ripaus eksaktiutta.

Blogihaasteen siirrän nyt Suvi Lamminmäelle, jolle kansatieteellisen totuuden etsiminen vertautuu iterointiin.