Anna-Reetta Rikala, FM

Työelämän liepeillä

On vuodenvaihde. Yksi työsuhde päättynyt, seuraavasta hivenen toivoa.

Museoassistentti, tutkija, tutkija, määräaikainen tutkija, tutkija, amanuenssi, projektitutkija, projektitutkija… lukuisia määräaikaisuuksia, pätkätyötä pätkätyön perään. Työsuhteita, jotka ovat kestäneet kahdesta viikosta kahden ja puolen vuoden mittaisiin rupeamiin, laskentatavasta riippuen. Jatkuvaa epävarmuutta, sivullisuutta, kiirettä saattaa aloitettu projekti päätökseen, painetta onnistua, toiveita jatkosta. Ja työsuhteen lähestyessä loppuaan ristiriitaisia tunteita: huolta huomisesta, haikeutta, helpotusta.

En ole yksin tuntemuksieni kanssa. Meitä on monta. Moni kanssasiskoni ja -veljeni on varmasti välillä miettinyt, että onko tässä järkeä, jaksanko, pitäisikö vaihtaa alaa, kannattiko opiskella?

Sanoisin, että kannatti. Työelämä on nyt vain mennyt tällaiseksi. ”Kun valmistut, suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle”, sanottiin jo opintojeni alkuvaiheessa. Näin kävikin, eläkkeelle siirryttiin, mutta samalla virkoja lakkautettiin tai rahat käytettiin muuhun. Työpaikoilla, etenkin museoalalla vakituisia paikkoja on vähän ja muutenkin vähäistä henkilöstöä supistetaan (kiitos valtion hallinnon). Työ on mennyt yhä useammin projektiluonteiseksi. Rahaa riivitään kasaan milloin mistäkin, anomuksia lähetellään ja jännitystä seuraa: nappaako nyt vai ensi kerralla ja kuinka paljon, minkälainen siivu olisi odotettavissa. Hyväksyn sen ja olen kiitollinen elämästäni työelämän liepeillä. Vaikka työ päättyisi, en palaa lähtöruutuun. Jokainen, lyhytkin pätkä työelämässä, oli se sitten omaa alaa tai jotain muuta, kerryttää kokemussaldoa.

Aloitin kansatieteen opinnot vuonna 2003, kymmenen vuotta myöhemmin valmistuin. Jo ennen kuin päätin hakea yliopistoon, olin ollut Lähetysmuseossa (myöh. Kumbukumbu) töissä ja pitkin opiskeluaikaa sain tehdä erimittaisia pätkiä sekä Helsingin kaupunginmuseossa että Kansallismuseossa, jossa suoritin myös korkeakouluharjoitteluni. Kun yksi ovi sulkeutui, toinen avautui. Jalka juuttui oven väliin.

Museoissa olen työskennellyt lähinnä kokoelmien parissa. Kansatieteen opinnot eivät suoranaisesti valmentaneet kokoelmatyöhön, mutta olen aina ajatellut, että työ tekijäänsä opettaa. Monenlaiset kokoelmat ovat tulleet tutuiksi: Lähetysmuseossa etnografiset, Helsingin kaupunginmuseossa tekstiilit ja myöhemmin Kansallismuseossa kansatieteen, historian, yleisetnografisten sekä Seurasaaren kokoelmat. Olen inventoinut, putsannut esineitä ja pakannut niitä, tutkinut ja digitoinut, könynnyt Seurasaaren taloissa ja ullakoilla.

Osana kokoelmatyötä olen osallistunut myös eri nykydokumentointihankkeisiin, joissa olen saanut hyödyntää kansatieteilijän kenttätyökokemusta. Yhteispohjoismaisessa Leipä Pohjolassa -hankkeessa haastattelimme ihmisiä heidän leivän kulutuksestaan ja TAKO:n Suomalainen talvipäivä -hankkeessa pääsin seuraamaan kansanedustajan perheen elämää yhtenä helmikuisena päivänä, aamusta iltaan. Tästä hankkeesta laadin myöhemmin sisällön samannimiseen verkkonäyttelyyn ja koko prosessia – yhdentoista museon nykydokumentointihanketta – tarkastelin lopulta pro gradussani. Sittemmin pääsin dokumentoimaan ruokapiiriläisten toimintaa Suomi syö ja juo -hankkeessa ja viimeisimpänä oli viime syksyn palkansaajajärjestöjen mielenilmaus Helsingin Rautatientorilla, josta mukaani tarttui Kansallismuseon kokoelmia täydentämään muun muassa T-paita – suoraan informantin päältä.

Mitä elämä olisikaan ollut ilman yhtä yllättävää sattumaa ja siitä virinnyttä museouraani: Ensimmäinen työpäivä Lähetysmuseossa 1998, törmään oviaukossa edellisenä päivänä junassa kohtaamaani ihmiseen, tulevaan kollegaani. Meitä ollaan esittelemässä toisillemme, kun samalla hetkellä tajuamme: ”Mehän olemmekin jo tavanneet!”. Tämä ystävyys on ollut kantava näihin päiviin saakka, elämän ylä- ja alamäissä, työssä ja vapaalla. Myös monta muuta tärkeää ihmistä olen matkani varrella tavannut ja heiltä paljon oppinut. Jokaisesta työsuhteesta, lyhyestä ja pidemmästä, on jäänyt paljon hyviä mieleenpainuvia muistoja.

Nyt ajatukseni palaavat yhä useammin Seurasaaren taloihin ja esineiden pariin. Työ on siellä vielä kesken.

Seuraavana kirjoitusvuorossa FT Harri Nyman, kanssakulkija elämässä ja kansatieteessä.

Leave a Reply

Your email address will not be published.