FT, Harri Nyman
Pahinta ja parasta – täyttä elämää kansatieteessä

5.1.2016 (työttömänä). Katselen männynlatvuksia. Muutamia valkoisia siveltimenvetoja vaeltaa taivaalla. Yksi hipaisee vihreää. Harakka lehahtaa oksalle …sen alle siroutuu valolumihuntu. Tässä aina mietiskelen, aamuisin, ja aika usein kansatieteellisiä, kahvikupin kanssa makkarin futonilla.

Viime syksy oli itselleni paitsi yksi parhaista myös yksi pahimmista episodeista kansatieteilijänä. Mielenkiintoista sinänsä, että aallot lyövät niin korkealla vielä tässä vaiheessa uraa. Aloitinhan opinnot jo vuonna 1990, valmistuin 2000 ja väittelin 2011.

Keväällä 2015 hain kansatieteen yliopistonlehtorin paikkaa ja syksyn alussa sain kylmää vettä niskaan. Päätös perusteluineen johti vakavaan itsetutkiskeluun: se miten teen ja käytän kansatiedettä ja yleinen tutkijaihanne olivat kulkeneet eri suuntiin.

Blogia varten keksin kaivaa esille yo-pedagogiikan näyttöluennolla ”Mediaseksikäs kissanainen” (2013) opiskelijoille ja opettajille esittelemäni Popularisoinnin puolustuksen. Sen näkökulmat peilaavat hyvin syksyn liikkeelle sysäämiä kansatieteilijän identiteetin ja mission pohdintojani. Powerpointissa on kolme teesiä:
I Tieteellä ei ole itsenäistä ohjelmaa vaan sen tarve ja tilaus elävät ajassa, II Kulttuuri pysyy terveellä pohjalla ihmistieteiden operoidessa mukana ajassa ja läsnä elämässä, III Kansatieteen tärkein viestintäkenttä on kansan parissa.

Yliopistoja on 2000-luvulla sen sijaan leimannut vahvahko tutkimusammatillinen professiokehitys: tiede-elämän sisäänpäinkääntyminen ja tietty spesialismi. Tiedeyhteisö toimii ja pätevöityy omassa kansainvälisessä keskuudessaan. Johtuisiko yliopistojen julkisen rahoituksen kriisi osittain juuri julkisen palvelutehtävän aliarvioimisesta?

Mutta mahtui syksyyn muutakin. Kahden kansatieteilijän perheessämme olivat molemmat aikuiset jäämässä työttömiksi. Haimme paikkoja, jotka olisivat hajottaneet elämämme kahtaalle. Projektityöni kävi loppua kohden yhä kovemmilla kierroksilla ja kertyvä silpputyö hivutti kohden riskirajoja. Halloweenin aikaan oma kansatieteilijyyteni alkoi pikkuhiljaa tuntua konkurssikypsältä.

Kesästä 2014 olin vetänyt Keski-Uudenmaan museoiden paikallisidentiteetin tutkimushanketta Karvanopat ja Kaukametsä – elämää Kehä III:n tällä puolen. Kenttätyövaiheessa saimme merkkejä juurettomuudesta ja vanhojen paikallisuuksien hapertumisesta. Tulos antoi kimmokkeen kiertonäyttelylle Paikallistu – Get Local!

Näyttely avattiin joulukuun alussa Hyvinkään kaupungintalolla. Juonsin yleisö- ja ajankohtaiskeskustelun, jonka nimekkäin osallistuja oli Matti Vanhanen. Asian ja käsittelyn lämpö ja painavuus palkitsivat. Raportin valmistuttua 250 000 asukkaan Keski-Uudenmaan kuntaliitostunnusteluista vastannut kuntajohtajaryhmä pyysi puhetta. Helsingin Sanomat rakensi Klaukkala-reportaasia kaksi päivää. Ja paljon muuta. Tutkimuksella oli merkitystä ja sen näkökulmat löivät läpi paikallisen keskustelun ja itseymmärryksen välineiksi.

Näyttelyn Wau!-elementti on Keski-Uudellemaalle sijoittuva 2 x 3 m lautapeli. Paikannimikyltit tilattiin keravalaiselta graffititaiteilijalta ja kuvamaailma sovitettiin sarjakuvamaiseksi. Miellän pelin osaksi kansainvälistä Arts & Anthropology liikehdintää, jonka tunnuksia ovat luovuus ja kokeellisuus ja jossa etsitään uusia tapoja kommunikoida etnografista tietoa. Karvanopat ja Kaukametsä -tutkimushankkeen keväällä ilmestyvä loppujulkaisu on lautapelilaatikko.

Syksyn päättyessä päällimmäiseksi tunteeksi jäi siis kuitenkin ilo. Olin kokenut tutkijanurani parhaita hetkiä ja nähnyt taas kerran kansatieteen potentiaalin. Ja niinhän se on, että jos viimeinen suupala on hyvä, mieltää koko sillisalaatinkin sitten hyväksi. Minulla työelämän sillisalaatti on kansatieteellisessä kulhossa.

12.2.2016 (jälleen töissä). Aamukahvikeskustelu työpaikalla polveilee opintoihin ja uravalintoihin. A kysyy: kaiken tämän jälkeen, nyt kun tiedät miten elämä on mennyt, vieläkö valitsisit kansatieteen. Kyllä, vastaan, kaikesta huolimatta ja kaiken takia …ja vain kansatieteen. Ulkona lumi takertuu oksistoihin. Taas uusi haara, mietiskelen, mutta samasta juuresta; kansatieteilijänä Tuusulan museossa Hyrylässä.

Maaliskuussa vuorossa on Tommi Uutela.

Leave a Reply

Your email address will not be published.