Tommi Uutela, FM
museoamanuenssi, Keravan museo

Kansatiede on niin pirun raskas juttu toisinaan

Aloittaessani suomalais-ugrilaisen kansatieteen opintoni olin katkerasti ammattikorkeakouluopintoihin turhautunut, nuori ja vihainen mies, jota ajoi romanttinen kuvitelma yliopisto-opintojen autuaaksi tekevyydestä. Olin useampaan kertaan pyrkinyt opiskelemaan jokseenkin kaikkia kulttuurintutkimuksen oppiaineita, heikoh-kolla menestyksellä. Päätin vihoviimeisenä hakukertanani kokeilla kansatiedettä, syystä että pääsykoekirjat olivat hykerryttäviä. ”Maatilan pihapiirin” esteettiset valokuvat lantaloista ja pihanperukoista vahvistivat että oltiin ns. oikeiden – maanläheisten – asioiden äärellä.

Aloitin opintoni vuonna 2005 ja akateeminen sivistys valui ensihetkestä lähtien ylleni kuin Pyhä henki. Kansatiede oppiaineena menneisyyden ja nykyisyyden leikkauspisteessä puhutteli tuolloin yhtälailla kuin nytkin. Suoritin alemman tutkinnon kovalla tohinalla ja tunteenpalolla valmiiksi kahdessa vuodessa. Tämän jälkeen tapahtuikin jossain määrin poikkeuksellinen luiskahtaminen täysipäiväiseen työelämään ja ns. alantöihin eli museoon. Loppumatka maisteriuuteen olikin työ-, perhe- ja opiskelijaelämän yhteen sovittelua. Hiusraja pakeni, parta piteni ja gradukin valmistui kaiketi jonkinlaisessa tavoiteaikataulussa vuonna 2012.

Lyhyt kolmen kuukauden mittainen luetteloijanpesti pienessä kaupunginmuseossa on tätä kirjoittaessa venähtänyt yhdeksänvuotiseksi savotaksi; ketjutettujen määräaikaisuuksien löysässä hirressä kiikkuminen on vaihtunut kunta-alan vakaaseen, jos kohta kapeaan leipään. Näinä aikoina ei kai sopisi moisesta valittaa, mutta staattisuus ja paikoilleen jämähtäminen myös ahdistavat. Freelancerina on tullut tehdyksi muutamia valokuvien digi-tointiprojekteja, yrittäjäksi ei uskallusta ole.

Museoalalle päätyminen ei kohdallani ollut missään suhteessa sattumaa. Ajatus museotyöstä kyti heti opintojeni alkuvaiheessa, joskin oletukset alan auvoisuudesta ja työmahdollisuuksista olivat tuossa kohdin vielä kovin naiiveja. Äkkiseltään on myös vaikea kuvitella kovinkaan erilaista urapolkua, jos valikoi museologian,
kulttuuriantropologian ja uskontieteen kansatieteen kaveriksi tutkintoonsa. Tosin tänä päivänä kuvatun kaltaisella yhdistelmällä työllistymistä sopinee pitää lähes poliittisena kannanottona.

Yhdeksänvuotinen pystypaini keskisellä Uudellamaalla kotiseutu- ja (pikku)kaupunginmuseo skenessä on karaissut turhat kuvitelmat museotyöstä. Kaikkea pitää osata, kaikkeen pitää ryhtyä ja kaikesta pitää tietää kaikki, heti! Pitää tietää maakirjatalot, osata digitoida, luettelointistandardit ja Creative Commons – lisenssit pitää hanskata, pitää taittaa ja ripustaa, verkostoitua pitää, kaavoitusta ei saa jarruttaa mutta kulttuuriympäristöä pitää vaalia, korjausrakentamisesta olisi hyvä tietää, avustushakemuksien laadintataidoista on etua. Ei kai tällaiseen kukaan ryhdy muusta syystä kuin rakkaudesta lajiin?

Antoivatko kansatieteen opinnot sitten eväitä edellä kuvailtuun työelämään? Siinä kysymys, jota keski-ikäistyneenä mielensä pahoittajana sietää pohtia. Kyllä ja ei. Antoi ainakin vankan multapenkin, jonka varaan on saanut salvoksensa latoa, sen kurkihirressä on sitten riippuminen.

Seuraavana kirjoitusvuorossa on amanuenssi kuntarajan takaa FM Stella Karlsson.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *