Mari Immonen

Amanuenssi, Kansallismuseo / Kulttuurien museo

Muistan hyvin, kuinka kansatieteen assistentti Hanna Snellman valmisteli meitä proseminaarilaisia Joensuussa tehtävää kenttätyökurssia varten vuonna 1997. Yksi ohjeista kuului, että jos tilanne niin vaatii, kansatieteilijä laittaa kumisaappaat jalkaan ja menee minne pyydetään. Pelkkä haastattelun tekeminen ja kahvittelu siististi sisätiloissa ei välttämättä riitä. Tämä ohje opetti minulle kaiken olennaisen kenttätöiden tekemisestä. On oltava varusteet kunnossa yllättäviä tilanteita varten, asenne kohdallaan sekä avoin ja utelias mieli.

Kentällä olo ja sinne meno ovat rytmittäneet taivaltani kansatieteilijänä. Jo opiskeluaikana osallistuin myös Anne Ala-Pölläsen vetämälle merietnologian kenttätyökurssille Hietalahden telakalla.  Heti valmistumiseni jälkeen olin useamman kerran Venäjällä Marin tasavallassa Marilainen nainen ja modernisaatio -tutkimusprojektin aikana 2002–2004. Ildikó Lehtisen ja Helena Ruotsalan työskentelyn seuraaminen Shorunzhan kylässä on ollut urani huippuhetkiä.

Saamiani kokemuksia ja oppeja olen päässyt soveltamaan museotyössä erityisesti Vantaan kaupunginmuseossa. Rock’n Vantaa -tutkimushanke 2011–2014 treenikämppineen, keikkoineen ja bäkkäreineen sekä kaljakellunnan dokumentoiminen 2014 olivat aineistonkeruun ja näyttelyprojektien kannalta hyödyllisiä, mutta myös opettavaisia. Ei tarvitse lähteä kovinkaan kauas löytääkseen uutta. Jo omassa kotikaupungissa riittää tutkittavaa ja uusia näkökulmia runsain mitoin.

Museokentällä viime aikoina paljon viljelty termi ”jalkautuminen” ei ole kansatieteilijöille uusi asia. Kenttätöitä on oppiaineessa tehty tavalla tai toisella aina. Nykyisessä työssäni Kansallismuseon / Kulttuurien museon suomalais-ugrilaisten kokoelmien amanuenssina pääsen aitiopaikalta tarkastelemaan edellisten tutkijasukupolvien työtä aina sadan vuoden taakse. Tehtävää riittää etenkin siinä, että näitä ainutlaatuisia esinekokoelmia saataisiin avattua ja saavutettavaksi mahdollisimman monipuolisesti.

Suunnitteilla on uusia dokumentointiprojektejakin, joita odotan innolla. Vaikka kentällä ihmisten kohtaaminen, itsensä likoon laittaminen sekä oman epävarmuuden ja tietämättömyyden sietäminen käyvät työstä, on tämä puoli kansatieteilijyydessä parhaimmillaan aivan älyttömän hauskaa ja palkitsevaa!

Seuraavaksi kirjoitusvuoron saa Aura Kivilaakso, johon olen tutustunut Ethnoksen hallituksessa.