Kuukauden kansatieteilijä

Leena Paaskoski
Kokoelmapäällikkö, Lusto – Suomen Metsämuseo
Kansatieteen dosentti, Helsingin yliopisto

Koska olen kirjoittanut kansatieteen väitöskirjani ammattikulttuurisista kysymyksistä, tiedän että ihmisten ammatinvalintakertomuksiin liittyy usein jokin konkreettinen tapahtuma, keskustelu, ajankohta, jopa kuva tai esine. Näitä muistoja on tutkimuskirjallisuudessa kutsuttu välähdyksenomaisiksi tai eloisiksi muistoiksi. Oma välähdyksenomainen muistoni on hetki Pohjois-Pohjanmaan museon lasivitriinin edessä joskus 1980-luvulla: vitriinissä oli 1800-luvun säätyläisvaatteita, ja niitä katsellessani ajattelin haluavani työskennellä museossa.

Kansatieteestähän en tuolloin tiennyt yhtään mitään. Etsiessäni tietäni museoalalle löysin kansatieteen Helsingin yliopiston opinto-oppaasta – luonnehdittuna aineellisen kansankulttuurin tutkimukseksi ja keskeiseksi museoaineeksi. Sinne siis. Suomalais-ugrilainen kansatiede tuntui kodilta, vaikka jälkeenpäin ihmettelin sitä materiaalisen haltuunoton määrää: sekasontanavettoja, nuottia, auroja ja napakairoja. Opinnäytetöissäni tutkin leipureita ja hillotehtailijoita ja siinä ohessa haaveilin museotyöstä.

Museoala nielaisikin minut nopeasti ja perin pohjin. Päädyin jo ennen maisterinpapereiden saamista perustamaan aivan uutta valtakunnallista erikoismuseota, sen kokoelmia ja kokoelmahallintaa. Otin haltuun suomalaista metsähistoriaa ja metsäkulttuuria – ja sillä tiellä olen edelleen.

Kun 2000-luvun taitteessa akateeminen oppiäitini Hanna Snellman alkoi houkutella minua jatko-opintojen pariin, hän käytti hyvää täkyä: ryhdy tutkimaan metsänhoitajia, metsäalan akateemista ammattikuntaa. Päivittäisessä työssäni olin niin paljon tekemisissä metsänhoitajien kanssa, etten voinut vastustaa kiusausta, ja niin minusta tuli kokopäiväinen väitöskirjantekijä vuosiksi. Löysin uuden kansatieteen, entistä paljon paremman, ja sain mahdollisuuden uteliaasti tutkia metsänhoitajien kautta suomalaista yhteiskuntaa, yksilön, yhteisön ja kulttuurin suhteita, kokemisen ja muistamisen merkityksiä. Suhteeni oppiaineeseeni vahvistui edelleen tutkijatohtorina, kun laajensin näkökulmiani metsäkulttuurista myös museologisesti painottuneeseen kansatieteeseen, ja kansatieteen dosenttina, kun olen saanut opettaa ja tehdä muita asiantuntijatehtäviä oppiaineessani. Alan vähitellen ymmärtää, mitä kansatiede on, vaikken edelleenkään osaa sitä tyhjentävästi määritellä. Se siinä taitaa ollakin kiehtovinta.

Väitöskirja- ja post doc -vuosinani kuitenkin tajusin, että kansatieteilijän urallani on pari punaisen langan säiettä. Olen väistämättä museoammattilaisena ollut jatkuvasti tekemisissä materiaalisen kulttuurin kanssa. Opiskeluaikojeni hyvin esineellisistä näkökulmista olen nyt vain siirtynyt abstraktimpien tutkimusaiheiden kautta tarkastelemaan uudelleen esineitä ja materiaalista kulttuuria, mutta aivan toisella tavalla. Materia ja merkitykset kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti. Olen koko tutkijanurani myös tarkastellut työtä – ruumiillisesta, konkreettisesta tekemisestä abstraktiin ammatillisuuteen ja työn kokemiseen. Työn tekemiseen liittyy myös pääosa Suomen Metsämuseo Luston kokoelmista, joista kokoelmapäällikkönä vastaan.

Työn merkeissä siirrän viestikapulan Jukka Salolle, joka muuta työelämää jo paljon kokeneena päätti ryhtyä opiskelemaan kansatiedettä ja jonka kanssa kävimme viime syksynä inspiroivia keskusteluja työstä Muuttuva työ -kurssillani.

Leave a Reply

Your email address will not be published.