Carina Jaatinen,
Näyttelypäällikkö, Espoon kaupunginmuseo

 

Kutsu kuukauden kansatieteilijäksi antoi hyvän syyn käydä innostumassa aiemmissa blogeissa esittäytyneistä kollegoista. Kansatiedettä ja kansatieteilijöitä kaikessa moninaisuudessaan näyttää yhdistävän ennen kaikkea lavea kulttuurikäsitys, tutkimuksellinen uteliaisuus ja tuntuva innostus alaa ja sen tutkimuskohdetta – kansaa – kohtaan. On ilo saada kuulua tähän joukkoon.

Oma historiani kansatieteilijänä on ehtinyt venähtää jo yllättävän pitkäksi. Aloitin opintoni Helsingin yliopistossa 1990-luvun alussa, valmistuin vuonna 2000 ja olen ollut museo- ja kulttuuriperintöalan töissä sitä ennen ja sen jälkeen yhteensä 25 vuotta.

Päädyin kansatieteen pariin sekä kohtalon johdatuksesta että sattuman oikusta. Kohtaloa siivitti mummolassa evakkotilalla lehmien seurassa 1970-luvulla vietetyt lapsuuden kesät ja lomat. Muistan yhä sen syvän kunnioituksen, joka minussa heräsi kun myöhemmin lukioikäisenä havahduin siihen, että mummolassa lähes kaikki oli itse tehtyä: rakennukset, pellot, aidat, tekstiilit, huonekalut, työkalut ja ruoka. Tuntui käsittämättömältä, että isovanhemmillani oli ollut niin paljon ja niin monipuolisia taitoja. Kontrasti kaupunkielämään oli valtava.

Sattuman oikulla oli sijaa kun hakeuduin käsityöalalle artesaanipuusepän koulutukseen. Opinto-ohjelmaan kuului kulttuuriaineita, joissa käsiteltiin mm. vanhoja rakennuksia, esineitä ja käytäntöjä. Olin vaikuttunut. Se, mitä olin lapsuudessani kokenut ja arvostanut, olikin jotain todellista. Ja sillä oli jopa nimi: Kansankulttuuri. Tunsin myös tyrmistystä siitä, että asiaa ei ollut käsitelty koulussa käytännössä lainkaan. Kun sitten erinäisten vuosien ja työpaikkojen jälkeen päätin hakeutua jälleen opintojen pariin, törmäsin yllätyksekseni ja ilokseni jälleen kansankulttuuriin – nyt yliopiston opinto-ohjelmassa suomalaisugrilaisen kansatieteen muodossa.

Kansatiede tuntui heti omalta, vaikka sitä oppiaineena leimasikin tuolloin tietynlainen vanhakantaisuus. Jälkeenpäin on helpompi nähdä, että kyse oli osaltaan kansatieteen tieteenhistoriallisesta elinkaaresta Helsingissä. Niin kansatieteen kuin sitä soveltavien museoidenkin alkuperäiset lähtökohdat ja tavoitteet olivat syntyneet varsin erilaisessa yhteiskunnassa kuin missä 1990-luvulla elettiin. Paradigmat muuttuvat hitaasti ja vaikuttavat pitkään niin teoriassa kuin käytännössäkin.

Kahden tutkinnon yhdistelmä antoi myöhemmin työelämälläni suunnan. Puusepän perustaidoilla varustetun tutkijan oli helppo löytää töitä etenkin näyttelytuotantojen parista. Museoissa elettiin 1990-luvun alussa vielä laajasti tee se itse -aikakautta eli tulosteita lukuun ottamatta näyttelyiden elementit toteutettiin yleensä omin voimin. Lukuisten opintojen aikaisten pätkätöitten ja projektien joukosta rakkaimmaksi kokemukseksi muodostui Suomen metsämuseo Luston näyttelyprojektit, joihin osallistuin useiden vuosien ajan. Opintojen aikana työhistoriaa karttui tyypilliseen tapaan laveasti: näyttelyitä, luettelointia, rakennusinventointia, teollisuushistoriaa, talohistoriikkia, tapahtumien ja hankkeiden koordinointia jne.

Vuodesta 2002 olen työskennellyt Espoon kaupunginmuseossa, tällä hetkellä näyttelypäällikkönä. Kansatieteilijänä vahvuuteni tulevat eittämättä esiin kun teemme esim. sisältöjä Talomuseo Glimsin talonpoikaista historiaa esitteleviin näyttelyihin. Työelämässä akateemisen koulutuksen päälle kertyy kuitenkin jatkuvasti paljon uutta osaamista kuten projektien ja tuotantoprosessien hallintaa, budjetointia, johtamista ja toiminnan kehittämistä. Olen saanut tilaisuuden oppia niin kansainvälisestä järjestötoiminnasta kansainvälisen museoneuvoston ICOMin eri tehtävissä kuin myös museo- ja kulttuuriperintöalan kehittämisestä toimiessani vajaan puolentoistavuoden ajan Museovirastossa kehittämisjohtajan sijaisena.

Museoarjen pyörityksessä sisällöille ja tutkimukselle tuntuu harmillisesti jäävän jatkuvasti yhä vähemmän aikaa. Oma tuntuma yliopistoon ja kansatieteelliseen tutkimukseen on ohentunut. On usein riittämätön olo – tätäkin pitäisi seurata. Toisaalta olen monesti hymyillyt sisäistä hymyä tunnistaessani, että kansatieteilijä minussa on kuitenkin aina läsnä. Näkökulmani, työtapani ja taustalla vaikuttavat arvoni ovat kaikki kehittyneet ja muotoutuneet kansatieteilijän silmälasien läpi. Se heijastuu paitsi tutkimukselliseen kysymyksenasetteluun, myös työyhteisöön ja johtamiseen: Jokaisen ihmisen kokemus on kiinnostava ja relevantti.

Seuraavaksi kuukauden kansatieteilijän viestikapulan lähetän opiskelu- ja työtoverilleni Leena Paaskoskelle Suomen metsämuseo Lustoon, Punkaharjulle.

Leave a Reply

Your email address will not be published.