En usko, että kukaan ihastelisi Ho Chi Minh Cityyn saapuessaan ”onpa mukavan oloinen kaupunki”. Ihan aluksi lentokentältä lähtiessä piti hieraista silmiä, kun taksikuskimme suhasi lukemattomien skootterien mölyn ja tööttäilyn keskelle. Ajattelin, että kävellen pääsisi liikkumaan nopeammin tai ainakin turvallisemmin. Niin vain taksikuskimme kuitenkin puikkelehti kahdeksan kilometrin matkan hotellille 30 minuutissa. Matkan alkaessa epäilin vielä miekkosen rehellisyyttä, lopussa luotin häneen kuin vuoreen. Olimme saapuneet keskelle noin yhdeksän miljoonan ihmisen ja seitsemän miljoonan skootterin asuttamaa kaupunkia. Jahap.
Ei turhaa koreilua
Emme odottaneet, että Vietnam olisi vastaavalla tavalla kehittynyt paikka kuin esimerkiksi Kiina. HCMC näyttikin ensisilmäyksellä melko raffilta: katujen päällä repsotti sähkölankaa hillittömissä syltyissä, joka paikkaan oli ahdettu kaikenlaisia taloja ja hökkeleitä, liikennettä oli jatkuvasti enemmän kuin neljän ruuhkassa Hämeentiellä, koiria ja kissoja köllötteli siellä täällä sekä kävelyteillä oli loputtomasti pysäköityjä skoottereita. Roskat heitettiin pusseissa kadulle ja joku keräsi ne sieltä pois. Lämpötila oli yölläkin päälle 30C. Paikalliset istuskelivat kaduilla täysin lunkisti kaiken tämän keskellä pikkuisissa muovituoleissa vähät välittäen mistään. He pelasivat korttia, myivät tavaraa ja tekivät ruokaa ohikulkijoita iloisesti tervehtien. Illan päälle he roudasivat kadulle kaiuttimet ja rupesivat laulamaan karaokea. Kaupungin meno vaikutti kaikesta kaoottisuudesta huolimatta rennolta ja ihmiset olivat hyväntuulisia. Jotain spesiaalia paikassa tuntui olevan. Paikalliset suhtautuivat turisteihin iloisen kohteliaasti, eikä tyrkyttäviä kaupustelijoita näkynyt torialueita lukuunottamatta missään. Meillä ei ollut kovin paljoa etukäteen tehtyjä suunnitelmia, joten sukelsimme kaupungin härdelliin avoimin mielin etsien lähinnä katuruokaa ja joitakin ostoslistalla olleita tykötarpeita. Kaikkea tätä löytyi lähistöllä sijainneelta Ben Thanh -torilta.
Paikalliseen torimeininkiin kuuluu tinkiminen. Se on kulttuuriteko, jota ei sovi sivuuttaa, vaikka lähtöhinta miellyttäisikin. Näin tavaran hintataso säilyy aisoissa, eikä esim. turistien parempi maksukyky nosta hintoja paikallisten ulottumattomiin. Opin kuitenkin nopeasti, että tinkiminen on taitolaji. Kokeneen oloinen myyjä esitti minulle lähtöhinnaksi shortseista 400 000 VND (n. 15€), jota kommentoin velvollisuudentunnosta ”sounds a bit expensive…?”, johon myyjä vastasi ”ok, a bit cheaper, 360 000 VND”. Olin ylpeä tästä alle kahden euron säästöstä ja jatkoin ”I’d like to try them on”, jolloin myyjä lähti sinetöimään hommaa sanoen ”you can try on only if price ok”. Rupesin epäröimään ja miettimään, että mikähän shortsien keskimääräinen markkinahinta Vietnamissa on: ”ääh…ööh…Meri pittääköhän mun tinkiä vielä…ttu aivan sama…”. Sitten vedin ässän hihasta ja valitsin samasta rekistä mielestäni hienomman näköiset shortsit ja virkoin myyjälle ”I’ll try these on if the price is the same”, johon hän vastasi nopeasti: ”ok”. Shortsit istuivat ja löin rahat tyytyväisenä myyjän lapaseen. Jälkeenpäin paikalliset kertoivat, että myyjät sanovat lähtöhinnan turisteille yleensä ainakin 50% yli normihinnan. Tulin siis luultavimmin rökitetyksi suvereenisti.
Kontrasteja
HCMC:ssa piisaa vaihtelua. Yövyimme Pham Ngu Lao -reppureissaaja-alueen lähistöllä, joka on todella häkellyttävä paikka. Sieltä saa hankittua lähes mitä vain, milloin vain. Yksi katu oli omistettu pelkästään meluisille yökerhoille, jotka olivat täynnä parikymppisiä bilettäjiä elämänsä kunnossa. Alueella oli hirveä määrä kauppoja, hierontapaikkoja, hotelleja, ravintoloita ja muita pääasiassa matkailijoille suunnattuja palveluita. Pham Ngu Lao soveltuu hyvin bilettämiseen ja siitä toipumiseen, eikä oikein mihinkään muuhun. Heti kadun toisella puolella meininki muuttui täysin. Päiväsaikaan viereisessä puistossa porukka harrasti liikuntaa ja illan tullen paikalliset rupesivat laulamaan volat kaakossa puistokaraokea. Oli suomalaisittain kummallista katsella, kun kaksi tai kolme ihmistä istuu puistonpenkillä ja laulaa vuorotellen täyttä kurkkua karaokea. Mikäs siinä.
Hienompaa ja tilavampaa keskustaa löytyy Saigon-joen rannasta, mihin on helppo suunnistaa, kun kulkee pilvenpiirtäjiä päin. Sieltä löytyy tavanomaiset merkkiliikkeet, luksushotellit ja hienot ravintolat. Mukava paikka paeta muun keskustan lakkaamatonta hälyä. Sotamuseo on ehdottomasti käymisen arvoinen. Sieltä saa silottelemattoman tietoiskun Vietnamin sodasta kaikkine kauheuksineen. Mieleenpainuvinta oli Yhdysvaltojen käyttämän kemiallisen Agent Orange -aseen vaikutuksia esittelevä sali, missä oli seinien täydeltä kuvia myrkyn aiheuttamista tuhoista. Tuhot ulottuvat useiden sukupolvien yli vielä tänäkin päivänä syntyviin lapsiin, joille ei ole paljoa apua tarjolla. Jos haluaa kokea lisää sotahistoriaa, niin HCMC:n lähellä on mahdollista käydä katsomassa sodanaikaisia maanalaisia Cu Chi -tunneleita, missä vietnamilaiset sotilaat piilottelivat vihollisilta.
Oodi katukeittiöille
Odotimme molemmat kovasti vietnamilaisen katukeittiön kokemista, minä ehkä eniten. Katukeittiöitä löytyi joka puolelta keskusta-aluetta, joten valinnanvaraa oli paljon. Osa niistä toimi ravintolamaisissa tiloissa ja osa yksinkertaisissa kojuissa. Yleisimmät katuruoat olivat banh mi -patonkeja ja pho-keittoja. Mehustelimme eri ruokapaikkoja jonkin aikaa ennen kuin valitsimme ensimmäisen herkkukeitaan. Oli lounasaika ja illalliseksi oli luvassa pho-keittoa, joten tilasimme hyväntuoksuisesta kojusta banh mit. Talsimme hotellihuoneeseemme syömään. Ensihaukku sweet & sour pork -leivästäni maistui taivaalliselta. Rapean leivän sisällä oli herkullisen lihan lisäksi ainakin korianteria ja muita raikkaita kasviksia. Katsoin sisään saadakseni tarkemman käsityksen ja yllätykseksi leivässä vilisi pieniä muurahaisia! Se oli sellainen kokin tervehdys, että patonki lensi sillä sekunnilla roskiin. Pienen ihmettelyn jälkeen koko homma otti päähän lähinnä siksi, että leipä oli niin hyvää, enkä voinut enää syödä sitä. Uhosin lähteväni uusintakierrokselle samalle kojulle, mutta päädyimme kuitenkin erittäin hygienisen näköiseen ketjuravintolaan syömään huomattavasti mauttomammat, mutta ötökättömät banh mit. Myöhemmin tuli tilattua useita loistavia patonkeja vastaavista kojuista, mutta yksikään ei ollut ensimmäisen sweet ants & sour pork -patongin veroinen. Joka kerta tuli kuitenkin katsottua leivän sisään ennen syömistä.
Aasialainen keitto on aina seikkailu. Pho-keitto on yksi Vietnamin perinteikkäimmistä ruoista siinä missä poronkäristys on Suomessa. Jokaisella kokilla on omanlaisensa tapa valmistaa kyseistä ruokaa. Usein se on hänelle ylpeyden aihe, eikä sitä lähdetä ihan läpällä muokkailemaan. Tämä tekee eri keittojen maistamisesta jännittävää, sillä eteensä ei saa yleensä mitä tahansa sinne päin hutaistua soppaa. Ravintolassa ruoan yksityiskohtia voi kritisoida, mutta aidossa katukeittiössä ollaan tavallaan jonkun vieraana syömässä. Tätä täytyy kunnioittaa, vaikka ruoassa olisi jotain ulistavaa. Moni ravintolamainen katukeittiö sijaitsikin sitä pyörittävän perheen kodin yhteydessä, ja siellä töissä tai muuten vaan hengailemassa näytti olevan suunnilleen koko suku. Kukaan ei välttämättä puhunut englantia, jolloin ruoan valinta hoitui tarvittaessa menussa olleita kuvia osoittamalla. Joskus kokki veti perässään keittiön puolelle katsomaan, mitä oli tarjolla. Katukeittiöön ei kannata lähteä loistavan palvelun tai juuri tietynlaisen ruuan perässä, vaan pikemmin kannattaa unohtaa kaikki ennakko-oletukset ja antaa tunnelman viedä. Autenttisempaa kokemusta saa hakea.
Olen ryystänyt pho-keittoa sen verran paljon, että luulen tietäväni suunnilleen, miltä sen kuuluu maistua. Tilasimme ensimmäiset pho-keitot jossain vähän prameammassa ravintolassa ja se maistui kummalliselta. Keitto ei ollut sinne päinkään samanlaista kuin mihin olin tottunut. Ensimmäiset katukeittiöt onneksi korjasivat tästä aiheutuneen hämmennyksen. Keitto maistui tutulta, mutta maukkaammalta, raikkaammalta ja kaikin puolin paremmalta. Ei ihme, sillä kaikki raaka-aineet olivat paikallisia ja tuoreita. Lientä oli selvästi keitelty kauan ja antaumuksella. Lisäksi pöytään tuotiin aina massiivinen läjä tuoretta thai-basilikaa, minttua, korianteria ja mausteita, joilla sopasta pystyi tuunaamaan mieleistänsä. Hyvä liemi ei paljasta itseään heti ensimmäisellä lusikallisella, joten maustamisen kanssa ei kannata kiirehtiä. Itse tykkään maustaa keiton siihen malliin, että se ei päästä helpolla. Hyvän keittokokemuksen tunnistaakin siitä, että syömisen jälkeen on vähän flunssa.
Parhaat keittomme saimme viimeisenä iltana HCMC:ssa, jolloin suunnistimme Nguyen Thuong Hien -kadulle, missä katukeittiöitä oli kuin yrttikojuja Kristianian Pusher Streetilla. Huomiomme kiinnittyi sopivan kämäsen näköiseen paikkaan, jonka ympärillä kävi paikallisten äänekäs kuhina. Kävelimme sisään ja kokki yritti ystävällisesti selvittää meille vietnamiksi päivän tarjontaa. Siitä ei tullut mitään, joten hän veti meidät keittiön puolelle. Tarjolla näytti olevan pho-keittoa lihapullilla. Sehän passasi. Istuimme samaan pöytään paikallisten kanssa. He vilkuilivat meitä uteliaasti, koska taisimme olla ainoat ulkomaalaiset paikalla. Kokki kiikutti pöytään pho-keittoa, Saigon-olutta ja läjän edellä mainittuja lisukkeita. Keitto oli uskomattoman raikkaan makuista ja se upposi hyvin nopeasti kuiviin ikeniin. En oikein osaa kuvailla keittoa muutoin kuin että siinä oli kaikki täysin kohdallaan. Kokki tuli kesken toimituksen tiedustelemaan, miltä ruoka maistui. Yhteinen kielemme koostui sanasta ”hello”. Se ja tiukka kädenpuristus riittivät välittämään tunnelmat: me arvostimme hänen tekemäänsä ruokaa ja hän arvosti, että olimme tulleet hänen tykö syömään. 45 000 VND:n (alle 2€) hinta oli aivan liian vähän tästä herkusta, mutta kokille se riitti.
Poistuimme kaupungista tyytyväisissä, mutta haikeissa tunnelmissa.