Museologian mallioppilaat ja menneisyyden haamu

Luokittelematon

Mitä tulee mieleen sanasta museo? Vitriinitolkulla pölyisiä esineitä ja kiukkuisia tätejä niitä vahtimassa? Älä koske mihinkään, opettele satamäärin vuosilukuja pyttyjen, peilien ja pystien pikkuruisista kuvauskylteistä ja katsele hieman lisää pyttyjä? Tällaisen kokemuksen tarjoaa mm. jo aiemmin mainittu Firenzen arkeologinen kansallismuseo. Alkuun täytyy toistaa se, jota jo sanoin: esillä oleva materiaali on ihan mahtavaa. Mutta esillepanossa on paljon toivomisen varaa: puolet museon tarjonnasta jää ymmärtämättä, sillä esittelytekstejä ei juuri ole, eikä esineet saa ympärilleen kontekstia, johon ne kuuluisivat. Myös museorakennuksen voisi remontoida, ainakin laittioita peittävät nuhjuiset kokolattiamatot voisi vaihtaa! Täällä henkilökunta komentaa jämäkästi harvalukuista kävijäkuntaa. En kyllä usko, että koululapsia innostetaan museoiden ystäviksi firenzeläisellä metodilla, ts. haukkumalla innostuneesti puhua pulputtavat oppilaat pataluhiksi ja häpeäpilkuiksi: ettäs kehtaavat, museossa kun pitää olla hiljaa!

Ulkoasultaan huomattavasti viehättävämpi museo on Rooman kansallismuseoihin kuuluva Palazzo (niin, ei näistä palatseista täällä eroon pääse) Massimo alle Terme. Vaikka esillepano onkin jokseenkin perinteistä, niin se on ainakin kaunista, raikasta ja jokseenkin ilmavaa: nähtävää on paljon, mutta roinaa ei ole liikaa. Myös esillä oleva materiaali on estetiikan ystävän mieleen. Täällä on tarjolla mm. Villa della Farnesinan freskot (mielestäni kauneimmat esimerkit roomalaisista seinämaalauksista) sekä ns. Villa di Livian puutarha-aiheinen seinämaalauskokonaisuus. Jännittävimpiä nähtävyyksiä ovat roomalaiset kalenterit, (mm. ns. Fasti Antiates), marmoriin hakatut piirtokirjoitukset juhlapäivineen. (Roomalaisista juhlapäivistä kiinnostuneen kannattaa lukea mukavan kepeä, mutta informatiivinen A.Kivimäki: Roomalainen kalenteri.)

Muuten tarjolla on marmoripäitä (etenkin keisarillisia), kuuluisa Augustuksen patsas, jossa herra on naamioitunut ylipapiksi (togan lieve peittää pään, jotta uharaustoimitus sujuisi suotuisasti ilman häiritseviä ja pahoja ääniä ym.), Nemi-järveltä löytyneen laivan jämät; laivan puuosat paloivat jo ajat sitten museopalossa (ilmeisesti jossain Nemi-järven seudulla), nyt nähtävänä enää metallisia osia, monivärisiä mosaiikkeja sekä useita viehkoja seinämaalauksia. Kaiken kaikkiaan kaunista, vaikkei ehkä museologiselta kannalta mitenkään uutta, edistyksellistä tahi erikoista.

Vaununajajia:

Museologian uudet tuulet puhaltavat Laviniumin museossa, n. 30 kilometrin päässä Roomasta (Pratica di Mare/Pomezia).

Paikkakunta on Rooman historian kannalta merkittävä siinä mielessä, että myyttisen tarinan mukaan roomalaisten kantaisä, Troijan tuhosta ainoana pelastunut Aeneas (Aineias) , rantautui Italiaan juuri täällä. Tarinan on tehnyt kuuluisaksi Vergilius eepoksessaan Aeneis, jota voi lukea myös suomeksi peräti kahdesta eri käännöksestä (suomentajina Alpo Rönty sekä Teivas Oksala).

Laviniumin arkeologinen museo on pieni, eikä sinne ole riittänyt valtaisia pytty/patsasmääriä vitriineihin suljettaviksi (itse asiassa osa alueen kaivauksista löydetyistä esineistä on em. Palazzo Massimossa). Museo onkin panostanut uuteen tekniikkaan alueen historian esittelemiseksi. Viidestä salista ensimmäisessä tosin on (varsin mielenkiintoisia) patsaita arkaaisesta pyhäköstä, joka oli Minerva Tritonialle omistettu.

Paikalta on löytynyt useita patsaita, jotka esittävät etenkin uhraavia tyttöjä ja naisia pyytämässä jumalattarelta onnea alkavalle avioliittotaipaleelle tai hedelmällisyyttä. Muissa saleissa on esillä naisten esineistöä ja läheltä löytyneen sankarihaudan ennallistus sekä mm. kuvaus Aeneaan tulosta Italiaan. Kuvauksessa on käytetty hyväksi videota, jossa ennallistettu muinaisen laivan purjehdus Italian rannikolla, mukana on myös kolmiulotteinen mallinnus pronssikautisen laivan rakennuksesta (varsin havainnollinen!).

Museokierroksen jälkeen pääsimme tutustumaan läheiseen kulttialueeseen, jossa mm. 13 monumentaalista tuffialttaria sekä em. sankarihauta: alunperin 600-luvulla eKr. rakennettu hautamuistomerkki, josta myöhemmin (ja useiden muutostöiden jälkeen)  tuli Aeneaalle omistettu kulttipaikka (ns. heroon).

Tämän museo/rauniokierroksen jälkeen nautittiin herkullinen lounas Pratica di Maren ”borgossa”, joka osoittautui viehättäväksi, joskin muutamaa ravintolaa lukuunottamatta hylätyksi pikkukyläksi.

Renessanssin teemapuisto

Luokittelematon

Lokakuun loppu kului parin päivän mittaisella vierailulla Firenzeen. Kaupunki ei täysin vastannut odotuksia, joskin yllätys oli pääosin positiivinen. Luulin joskus, että Firenze olisi suurkaupunki ja jotenkin merkittävä tekijä myös modernissa Italiassa, mutta kuinka ollakaan, kaupunki on asukasmäärältään about Espoon  kokoinen (no, pientä liioittelua, mutta kuitenkin) turistirysä, joka elää ja hengittää amerikkalaismatkailijoiden varoin. Vierailijoita kun kaupungissa riittää saman verran vuosittain kuin Roomassa. Se näkyy. Pieni historiallinen keskusta, centro storico, on kuin Disneyland: viehättäviä pikku kujia ja upeita rakennuksia, siistiä ja kodikasta, eikä missään juuri näy kaupungin alkuasukkaita (lienevät piilossa jossain lähiöissä, joihin matkailijat eivät eksy) ja joka paikassa puhutaan englantia.

Mutta turistivirran ymmärtää, tähän kaupunkiin rakastuu ensi silmäyksellä. Ihmettelen, ettei kukaan tuttavistani ole erityisemmin hehkuttanut keskustan tuomion temppeliä, Duomoa, joka on aivan varmasti yksi kauneimpia uskonnollisia rakennelmia maailmassa. Ainakin ulkoa: fasadi on toteutettu monivärisenä valkoisesta, vihreästä ja punaisesta marmorista. Pietarinkirkko ei o mittää, Firenzen Duomo se olla pittää!


Yksi vetonauloista, Uffizin galleria, on yksi maailman tärkeimpiä taidekokoelmia, joka altistaa Stendhalin syndroomalle: päätähuumaava määrä saleja täynnä taidetta ja kauneutta. Täällä varsinkin ymmärtää miksi mestarit ovat mestareita. Etenkin Michelangelon ”Pyhä perhe” erottui edukseen täydellisenä teoksena kaikenlaisen suttuisen piperryksen keskellä. Museoon ei kannata jonottaa, vaan lippu on suositeltavaa hankkia etukäteen netistä tahi antaa hotellivirkailijan hoitaa varauksen.

Kaikkialla Firenzessä törmää Medicien muinaiseen mahtisukuun ja suosituksen arvoinen käyntikohde on Medici-Riccardin palatsi, aivan kivenheiton päässä Duomosta (toisaalta, jos aikoo kiviä keskustassa heitellä, niin Duomolta ulottuu suurimpaan osaan nähtävyyksiä, sen verran pieni keskusta on).

Daavidin patsas Galleria dell’Accademiassa kuuluu myös must-käyntikohteiisiin. Ja sen kyllä huomaa. Lippu näyttelyyn maksaa 10 €, eikä esillä ole juuri mitään muuta kuin tuo patsas. No, toki joitain kipsipystejä, sekä lisää uskonnollisaiheisia maalauksia, jotka kyllä kärsivät inflaatiosta Uffizin jäljiltä (voisiko muitakin aiheita käsitellä kuin Madonnaa ja Jeesuslasta / Marian ilmestystä / Ristin Kiesusta, kysyn vaan??). Uffizzissa sentään päästiin aihepiirissä myös perversioiden pariin: yllättävän (?) suositut teemat olivat irtileikatut päät (Judith & Holofernes, Salome & Johannes Kastaja) sekä eläimiinsekaantuminen (ts. Leda joutsenen kera oli täysin yliedustettu antiikin kuva-aihe). Epäselväksi jää kertooko tämä enemmän taiteiljoiden / taideteosten tilaajien henkisestä tilasta kuin taidekokoelman kerääjistä (no, ainakin jossain määrin nuokin kategoriat menevät päällekäin, joten …).

Välttämätön antiikkiannos on nautittava paikallisessa kansallismuseossa, jossa esillä etenkin etruski-esinestöä (ollaanhan Toscanassa) sekä egyptiläistä materiaalia. Ja mitä materiaalia tarjolla onkaan, mm. koptilaisia tekstiilejä, esim. aivan hillittömän hienot villasukat ja Fayyumin muotokuvia, joista jo aiemmin postasin.

Rooman verrattuna Firenze on siisti ja hiljainen ja pizzat ovat paksupohjaisia ja ylenpalttisia täytteissään. Tässä kuva-aineistoa komparatiivisesta pizzatutkimuksesta:

Pizzan (ja oliiviöljyn ja chiantin ja muiden herkkujen) ohella Firenzessä voi ostaa seuraavia asioita: nahkaa eri muodoissa, paperitavaraa, kenkiä ja kirjoja. Siinäpä se.

(tai no vielä:) Arno ja yks vanha silta:

Antiikin Ostia

Luokittelematon

Parikymmentä kilometriä Roomasta merelle päin, lähellä Fiumicinon lentokenttää on Ostia Antica eli Rooman muinainen satamakaupunki. Yksi parhaista kohteista Italiassa sanon mä. Ja jostain syystä aika rauhallinen, noin turistivirtojen suhteen. Kannattaa tutustua (ja ottaa eväät mukaan)!

Paikalle pääsee paikallisjunalla Ostiensen / Porta S. Paolon asemalta (-> la linea Lido / Cristoforo Colombo). Rooman puolessakin on nähtävää: aseman naapurissa on antiikinaikainen hautamonumentti, Cestiuksen pyramidi, joka on rakennettu n. 18-12 ekr.

Ostian kukoistus ja maineen päivät osuvat Rooman keisarikaudelle. Claudiuksen 40-luvulla jKr. rakennuttama ja myöhemmin Traianuksen n. 100 jKr. laajentama satama-alue takasi kaupungille nopean kehityksen ja kasvavan tärkeyden, joskin kaupunki olikin ollut jo myöhäisen tasavallan aikana ilmeisen vilkas kauppapaikka. Kaupunki onkin selvästi erilainen kuin vuonna 79 jKr. tuhoutunut Pompeji, jossa pääosa asuintaloista on enintään kahden kerroksen korkuisia, ja harvoin säilyneet tähän korkeuteen asti. Ostiassa taasen pääsee kapuamaan kerrostaloja jopa neljänteen kerrokseen. Kaupunki onkin osin varsin hyvin säilynyt ja rauniokierrokseen kannattaa varata koko päivä. Nähtävänä on pääosin tiilirakenteisia (tai oikeammin ”-verhoiltuja”) taloja: uskonnollisia, hallinnollisia ja kaupallisia rakennuksia sekä kylpylöitä ja yksityistaloja.

Ostian alamäki ajoittuu myöhäisantiikkiin ja rappio johtaa kaupungin asteittaiseen tyhjenemiseen viimeistään 500-luvulla jKr. Myös tässä suhteessa se on hyvin erilainen kuin Pompeji, joka tuhoutui yhdessä rytäkässä (olen ottanut vapauden laskea yhteen rytäkkään myös tulivuorenpurkausta edeltävät maanjäristykset) ja jossa paljon asukkaiden esineistöä ja osa epäonnisista asukkaista jäi luonnonkatastrofin jalkoihin (jos lunnonkatastrofilla voi olla jalat, anteeksi ontuva kielikuva) ja myöhempien esinetutkijoiden ihmeteltäviksi.

Kuvat:

Huippunäkymiä ns. Dianan talon yläkerroksista

Amor ja Psykhe, rakastavaiset heidän mukaansa nimetystä yksityistalosta

hautuumaata

katunäkymä teatterilla koristettuna

mithraeum, l. Mithran kulttipaikka

Tallin täydeltä taidetta

Luokittelematon

Roomassa hevosetkin asuvat palatseissa. Tai ainakin asuivat vielä 1930-luvulle asti Il palazzo delle Scuderie del Quirinalessa, yhdessä Quirinalis-kukkulalla sijaitsevan palatsikompleksin rakennuksessa. Nykyään tallien, scuderie, sijaan paikalla on taidemuseo. Naapurissa asuu presidentti.

Museon kymmenvuotista taivalta juhlistetaan näyttelyllä, joka kertoo, ei sen vähempää kuin Rooman menneestä (taide)mahdista: Roma. La Pittura di un Impero on näyttelyn nimi ja kymmenen euron suolaiseen hintaan näyttelyvieraalle esitellään pääasiallisesti pompejilaisia seinämaalauksia muutamilla roomalaisilla kuvilla höystettynä. Onneksi mukaan on päässyt myös muutama myöhäisempi ja mielenkiintoisen realistinen muotokuva (ihmiset on kuvattu amisviiksineen ja silmäryppyineen) egyptiläisestä Fayyumin kaupungista, joten näyttely ei ole aivan täysin Italian varassa.

Näyttely itsessään on varsin perinteinen: ensin esitellään nk. pompejilaiset seinamaalaustyylit ja tämän jälkeen kuvat on järjestelty temaattisesti, aiheina mm. asetelmat ja muotokuvat. Kontekstuaalisuudelle on annettu piupaut, joten esim. Marcus Lucretiuksen talon seinämaalaukset Amos Andersonin taidemuseon rekonstruoidussa ympäristössä nähnyt museokävijä haukottelisi vanhanaikaisen esitystavan edessä… Myös arkkitehti-kirjailija Vitruvius pääsee hyvin esiin näyttelytekstien joukossa. Etenkin hauska mielestäni on tekstikohta 7,5,4, jossa hän haukkuu (arkkitehdille tyypilliseen tapaan) omanaikaisen (ts. Augustuksen ajan) hittikuosin, ns. kolmannen maalaustyylin epäluonnollisena ja mahdottomana. Ja ajatella, suuri yleisö kehtaa vielä pitää kyseisestä tyylistä!

“… haec autem nec sunt nec fieri possunt nec fuerunt. ergo ita novi mores coegerunt uti inertiae mali iudices convincerent artium virtutes. quemadmodum enim potest calamus vero sustinere tectum aut candelabrum ornamenta fastigii seu cauliculus terram tenuis et mollis sustinere sedens sigillum aut de radicibus et cauliculis ex parte flores dimidiataque sigilla procreari? at haec falsa videntes homines non reprehendunt sed delectantur, neque animadvertunt si quid eorum fieri potest nec ne. iudiciis autem infirmis obscuratae mentes non valent probare quod potest esse cum auctoritate et ratione decoris. neque enim picturae probari debent quae non sunt similes veritati, nec si factae sunt elegantes ab arte, ideo de is statim debet recta iudicari, nisi argumentationis certas rationes habuerint sine offensionibus explicatas…”

“Because similar forms never did, do, nor can exist in nature. These new fashions have so much prevailed, that for want of competent judges, true art is little esteemed. How is it possible for a reed to support a roof, or a candelabrum to bear a house with the ornaments on its roof, or a small and pliant stalk to carry a sitting figure; or, that half figures and flowers at the same time should spring out of roots and stalks? And yet the public, so far from discouraging these falsehoods, are delighted with them, not for a moment considering whether such things could exist. Hence the minds of the multitude, misled by improper judges, do not discern that which is founded on reason and the rules of propriety. No pictures should be tolerated but those established on the basis of truth; and although admirably painted, they should be immediately discarded, if they transgress the rules of propriety and perspicuity as respects the subject.”

Teksti ja engl.käännös:

Lacus Curtius

Maalaukset ovat kyllä kadehdittavan hyvässä kunnossa ja värit pääsevät loistamaan. Roomalaisista maalauksista mielenkiintoisimmat ovat Villa della Farnesinan freskot sekä Le Nozze Aldobrandini -niminen seinämaalaus (tällä kertaa se ehta alkuperäinen, ei jäljennös kuten Galleria Pamphilijssa), joka kuvaa roomalaisen morsiamen hääyötä (kannattaa huomioida etenkin nuorikon surullinen ilme…).

****************************************************************************************************

Pompejilaiset seinämaalaukset – pikakertaus

Pompejilaisten talojen parhaiten tunnettuihin ja tutkittuihin löytöihin kuuluvat erityisesti seinämaalaukset, jotka jaotellaan neljään eri tyyliin. Tämän pompejilaisten seinämaalaustyylien luokittelun on luonut saksalainen taidehistorioitsija August Mau jo 1800-luvulla. Vaikka hänen luomaansa jaottelua onkin kritisoitu laajasti, on se silti edelleen toimiva tapa kuvata koristelutyylissä nähtäviä muutoksia paitsi Pompejissa, myös Roomassa sekä muualla Italiassa. Seinämaalauksilla on paitsi taidehistoriallista, myös kulttuurihistoriallista arvoa, sillä niissä on usein kuvattu roomalaista arkielämää. Seinämaalaukset toteutettiin nk. freskotekniikalla, jossa vielä kostea, rapattu pinta maalattiin veteen sekoitetuilla pigmenteillä.

Ensimmäinen koristelutyyli oli Pompejin alueella muodissa noin 200–80/70 eKr. Ensimmäisessä vaiheessa seinien koristelu jäljitteli julkisten rakennusten kivipintoja, ja maalaamalla pyrittiin luomaan illuusio arvokkaista, värillisistä marmorilaatoista rakennusten seinillä. Mielikuva saatiin aikaan edullisilla materiaaleilla: laastilla ja maalilla. Seinämaalauksia toteuttivat stukko- ja reliefitaiteilijat, jotka loivat seinäpintaan marmorilohkareita ja pilastereja laastista, joka maalattiin. Kivi-imitaatioksi kutsuttua ensimmäistä tyyliä pidetäänkin pikemmin rakennustekniikkana kuin varsinaisena maalaustyylinä.

Muutos 80-luvulla eKr. yleistyneeseen toiseen tyyliin on selvä. Toisen tyylin maalari oli taiteilija, joka yhteistyössä stukon- ja mosaiikintekijän kanssa loi huonetiloihin taiteellisia kokonaisuuksia. Koristelutyyli kehittyi ensimmäisestä tyyliä huomattavasti monimutkaisemmaksi. Kuva-aiheina olivat arkkitehtoniset elementit, jotka saivat innoituksensa hellenistisestä teatterirakentamisesta. Taitelijat loivat seinille avoimia näkymiä katsojan silmää huijaamaan. Seinien kuvat muodostuivat paneeleista, joista avautui silmänlumeeksi maalattuja arkkitehtonisia rakenteita. Toisen tyylin maalausten toteuttaminen oli kallista ylellisyyttä, ja oletettavasti tästä syystä sitä on vähiten säilynyt Pompejissa. Vitruvius arvostelee kehitystä toisen tyylin loppuvaiheessa, jolloin todellisia arkkitehtonisia rakenteita jäljitelleet kuva-aiheet olivat väistymässä ja tilalle tuli epätodellisia aiheita, kuten ohuita pylväitä, jotka eivät olisi todellisuudessa voineet kannatella oikeita rakenteita. Vitruviukselle kelpasivat ainoastaan maalaukset, jotka loivat arkkitehtonisista rakenteista aidontuntuisia illuusioita.

Vitruviuksen tiukka makukäsitys jäi kuitenkin tappiolle ja 30–20 -lukujen aikana eKr. toisen tyylin ominaiset piirteet hävisivät antaen tilaa nk. kolmannelle tyylille. Kolmannen tyylin keskeisiä ominaisuuksia olivat keskuskuvat, eli taulut keskellä seinäpintaa. Keskuskuvan aiheena oli usein pieni rakennus (aedicula). Arkkitehtoniset kuva-aiheet heikkenivät ja hävisivät vähitellen. Keskuskuvat saatettiin rajata ohuilla kynttilänjalkaa muistuttavilla pylväillä. Seinäpinnat olivat tasaisen kaksiulotteisia, ja musta väri tuli muotiin. Suosittuja kolmannen tyylin koristeaiheita olivat myös miniatyyridetaljit sekä egyptiläismotiivit.

Perspektiivin käyttö ja suuret seinäpinta-alan lähes kokonaan täyttävät kuvat tulivat Pompejissa jälleen muotiin neljännen tyylin aikana ensimmäisen vuosisadan puolessa välissä jKr. Ero kolmanteen tyyliin on selvä: miniatyyrimaalaus ja tasaiset seinäpinta-alat eivät enää vastanneet maalausten tilaajien makua, vaan toisesta tyylistä tutut illusoriset arkkitehtoniset kokonaisuudet saavuttivat jälleen suosiota.

Viimeistä pompejilaistyyliä luonnehditaan usein tapettimaiseksi: maalatut seinävaatteet kuvattiin ikään kuin ripustetuiksi kultaisista kyntteliköistä tai paviljongeista, luoden samalla perspektiivivaikutelmaa. Tapetit myös rajattiin tarkasti esim. kuvionauhoin. Suosikkiväreiksi nousivat punainen, kulta, vaaleansininen ja musta. Kirkkain värein maalatut keskuskuvat esittivät mytologian tapahtumia sekä teatteriaiheita. Neljäs tyyli on Pompejissa parhaiten edustettu ja myös Marcus Lucretiuksen talon vaikuttavat seinämaalaukset edustavat tätä tyyliä.

Ks. lisää esim.:

J. Clarke: The houses of Roman Italy : 100 B.C. – A.D. 250 : ritual, space, and decoration, 1991
A. Tammisto: Pompejin ja muut Vesuviuksen alueen arkeologiset löydöt, teoksessa Pompeji – Venuksen kaupunki, 1998

Villisikailua

Luokittelematon,

Suomen Rooman-instituutin pitkäikäisimpiin ja suosituimpiin perinteisiin kuuluu ns. villisikaretki.

Tradition ensihetket sijoittuvat jonnekin hamaan 60-luvun alkuun, jolloin Villa Lanten johtajana toimi historioitsija ja viininystävä Jaakko Suolahti. Hän oli tutustunut Roomasta hieman itään sijaitsevan Olevano Romanon kaupunkiin ja päätynyt paikalliseen ravintolaan, jossa villisian juuri kaatanut metsästysseurue kerskaili uroteostaan. Villisikaa, joka tarjoiltiin liekitettynä, riitti myös suomalaisryhmälle. Koska Olevano R. sattuu olemaan myös hyvää viiniseutua (knoppitiedon ystävät huom.:paikallinen viini tehdään cesanese-nimisestä rypäleestä, jota ei juuri tämän viinialueen ulkopuolella tavata) jäi lounasvierailu villisikaravintolassa elämään lantelaisryhmien vierailuohjelmistoon ja Sora Maria & Arcangelo -ravintolassa on vuosikymmenten kuluessa vierailtu lukemattomia kertoja. Itse pääsin mukaan tänä viikonloppuna toista kertaa.

Mutta taisin mennä asioiden edelle. Kyseinen herkkulounas on ainoastaan osa kokonaisuutta. Retkeen kuuluu tietenkin ruokahalua nostattava raunio/museokierros läheisissä kohteissa. Tavan mukaan ensin on tutustuttu Praenesten (nyk. Palestrina) kaupunkiin ja lounaan jälkeen Subiacon luostareihin. Tällä kertaa tuo viimeksimainittu jäi pois ohjelmasta, saimme lounaaseen kulutettua yli neljä tuntia, joten aika kävi vähiin. Subiaco tunnetaan myös pahamaineisen Lucrezia Borgian syntymäkaupunkina, joten aion ehdottomasti vielä vierailla kyseisessä paikassa.

Praenesten tärkein nähtävyys on Fortuna Primigenian temppeli, tai lähinnä sen jäänteet. Temppeli itse on sijoitettu upealle paikalle, josta on mahtavat näköalat ja jossa voi hyvin ymmärtää, miksi juuri tämä kaupunki on ollut merkittävä alueen hallitsija menneinä aikoina. Itse temppelistä on melko vähän jäljellä, ja paikalla onkin – yllätys yllätys – palatsi (paikkaa ovat hallineet sellaiset mahtisuvut kuin Colonnat ja Barberinit).

Unohdin ladata kameran akun, joten kuva temppelin edustalta kaupunkiin päin on edelliseltä reissulta v. 2005 (kuvaaja Tanja Myller, mukana kuvassa myös Ilkka Kuivalainen):

Palatsin sisään sijoitetussa museossa on nähtävänä paitsi temppelin rakenteita myös ns. Niili-mosaiikki, valtavan kokoinen lattiamosaiikki (nyt seinälle nostettuna), joka kuvaa eksoottista, tulvivaa Niiliä ja sen tuttuja & tuntemattomiakin eläimiä. Mukana mm. ovela krokotiili ja oma suosikkini mahtaileva mikä-lie-käärme:

(valitettavasti kärmeksestä ei löytynyt parempaa kuvaa)

Kun maisemia, museota ja mosaiikkia on ihailtu tarpeeksi kauan, on selvää että tulee nälkä ja jano. Ja siihen Olevano auttaa. Saavuimme puolen päivän jälkeen ravintolalle, jossa meitä odotti valmis menu. Ennen liekehtivää villisikaa tarjolla oli sellaisia suussasulavia alkupaloja & primoja kuten pappardelle-nauhapastaa jäniskastikkeella. Ja sitä viiniä tietenkin. Viimeisenä tarjoiltiin grappaa, jonka kuitenkin jätin väliin. Tämänkertaisessa ryhmässä oli mukana paitsi Lanten väkeä myös Suomen silmäätekeviä, enkä voi kyllä jättää kertomatta lounaan jälkeen sattunutta tapausta. Bussimme viereen oli pysäköity (väärin) erään tunnetun suomalaisen hissiyhtiön huoltoauto ja tuulilasissa odotti sakkolappu. Hissiyhtiön hallituksen pj. asetti oman käyntikorttinsa sakkolapun mukaan. Mahtoi kuskilla olla hauskaa havaitessaan kuinka suomalaisyrityksen valvontakoneisto pitää silmällä ruohonjuuritasoa(kin) 24/7….

Lounaan jälkeen pysähdyimme vielä ostoksille. Mukaan tarttui viiniä ja grappaa, joskaan kukaan ei tainnut saada mukaansa 90 snt./litra maksavaa punkkua, jota oli saatavilla suoraan tankista kuin bensa-asemalla 😉

Rooman kujilla, palatseissa ja yössä

Luokittelematon, ,

Stipendiaattivuodesta kaksi kuukautta takana ja kymmenen vielä odottamassa. Toistaiseksi reissu on ollut aivan mahtava, ja aika tuntuu kuluvan liiankin nopeasti. Elokuun hiljaiselon ja syyskuun alun Pompejin-reissun jälkeen työnteko/vapaa-aika ovat saamassa muotoa.

Kirjastoista olenkin jo maininnut ne tärkeimmät ja viimein sain myös luvan Amerikan Akatemiaan. Myös Villa Lanten kirjasto on osoittautunut työni kannalta hyödylliseksi, joten usein olenkin päätynyt pitämään työmatkan lyhyenä ja tallustelemaan portaat alas kirjastohuoneen pöydän ääreen. Käytännössä työ tarkoittaa valikoitujen pompejilais- ja herculaneumilaistalojen varhaisemman tutkimuksen (here I come Fiorelli, Mau, Maiuri, varokaa!) läpikäyntiä ja dokumentaation syöttämistä tietokantaan.

Säännöllisen epäsäännöllisesti myös museot houkuttelevat kirjastojen ulkopuolelle. Tällä viikolla pääsin viimein (ensimmäistä kertaa elämässäni siis) tutustumaan Augustuksen rauhanalttariin (Ara pacis). Alttari on sijoitettu uuden museorakennuksen sisään Mars-kentälle hieman sivuun rakennelman alkuperäisestä sijainnista. Museo hieno, alttari hieno ja myös museossa esillä ollut valokuvanäyttely oli vaikuttava: kurjuutta kummempia kuvia maailman eri kolkista, joissa kärsitään aidsista. Etenkin kuvat venäläisnarkkareista ankeissa lähiöissä pysäyttivät katsomaan. Näyttelyn optimistinen (positiivinen taitaisi olla huono sanavalinta tässä yhteydessä…) sanoma oli kuitenkin esillä sen nimessä: Ricominciare a vivere – Access to Life. Ideana kuvata kuinka uudella lääkityksellä useat jo kuolemaantuomitut potilaat ovat jälleen saaneet elämänsä omiin käsiinsä.

Augustuksen rauhanalttari:

Viime viikolla vierailin myös ensimmäistä kertaa krumeluurissa Santa Maria della Vittorian kirkossa. Käynnin syy oli Berninin Pyhän Teresan hurmos -patsas vuodelta 1652. Jumalan enkeli lävistää karmeliittanunna Teresan miekalla. Hmm… hurmiollista aivan varmasti, see for yourself:

Täkäläiseen tieteelliseen yhteisöön olen puolestaan päässyt kurkistamaan Suomen-instituutin johtajan aloittamassa seminaarissa.” Ianiculum-workshop” on nimensä mukaisesti Gianicolo-kukkulalla sijaitsevien instituuttien tutkijoille tarkoitettu (jokseenkin) vapaamuotoinen tapaamispaikka. Myös AIAC (Associazione Internazionale di Archeologia Classica) on aloittanut toimintansa kesän jälkeen, tarjolla oli luentotilaisuus Palazzo Veneziassa kaupungin keskustassa. Palatseja täällä siis riittää vähän joka tilaisuuteen, joten työympäristöstä ei paree valittaa! Paitsi että Palazzo Veneziassa oli lähellä yhteentörmäys pääministeri B:n kanssa tilaisuuden jälkeen (mutta onneksi jäi ukonkäppänä näkemättä).

Vapaa-aika (museokäynnit ovat tietenkin silkkaa ja vakavahenkistä työskentelyä) on kulunut iloisissa tunnelmissa Villa Lanten muiden asukkaiden kanssa. Outin lisäksi kavereistani täällä on vieraillut myös Sanna, jonka kanssa Pompejissakin ehdin viettää aikaa. Illanvietot ovat kuluneet joko Villa Lanten terassilla tai Trasteveressa, San Calliston kuohuviinipulloja poksautellen (kukin tyylillään). Ja ehkäpä on sattunut niinkin, että joku on yön hämärissä pulahtanut suihkulähteeseenkin kotimatkan varrella…

Sanna ja Tiber:

Obesa etrusca ym.

Luokittelematon

Salaperäisten etruskikansojen mysteerejä ja arkipäivää esitellään Villa Giulia -museossa. Museorakennus itsessään on jo nähtävyys, kyseessä on jälleen yksi viehättävä renessanssihuvila, joka on rakennettu 1500-luvun puolivälissä hallinneen paavin kesäpaikaksi (not bad). Sijainti ei kuitenkaan ole mistään kotoisin; näköaloja ei ole nimeksikään. Museon alue tunnetaan myös instituuttighettona, sillä sinne on syntynyt useiden tutkimuslaitosten keskittymä, mm. ruotsalaiset pitävät majaa täällä, samoin British School (ei käy kateeksi).

Muutaman aiemman visiitin perusteella museo on valikoitunut yhdeksi suosikkikohteekseni: pyttyjen ja vaikuttavien pronssiesineiden lisäksi museokävijää ilahduttavat arkaaista hymyään väläyttelevät Vejin Apollo sekä caerelaisen sarkofagin kuuluisa aviopari, kuudennen vuosisadan antia eKr.

Tämänkertaisen käynnin pieni pettymys oli se, että kaikki salit eivät olleet auki ja esimerkiksi etruskin kieltä esittelevä osa näyttelyä jäi näkemättä. Yksi onneton piirtokirjoituksella varustettu vaasi oli sijoitettu vihoviimeiseen vitriiniin ns. Chigi-olpen kanssa, niin että meinasivat jäädä huomaamatta. Pyrgin kultataulut, joissa on harvinainen kaksikielinen teksti -etruskia ja puunia(?) – olivat kuitenkin näytillä. Edellisen kerran näin nämä laatat Pariisissa puolitoista vuotta sitten foinikialaisista kertovan näyttelyn yhteydessä.

Uutta (ja tilapäistä) olivat modernit kuvaukset etruskikansoista (“Etruscomix”) muutaman kuulun sarjakuvapiirtäjän kynästä. Hieman pettymys se(kin) näyttely, Mananrankin kaikki naishahmot olivat siveästi täysissä pukeissa….

Enivei, suosittelen.

Valittuja paloja

Luokittelematon

Syksy tuli Roomaankin ja toi mukanaan mahtavat ukkoskelit. Myös arki tuli kuvioihin, ainakin työmielessä, kirjastojen kesälomat päättyvät ja ihmiset aloittelevat kesän jälkeen normaaleja työrutiineja. Itse vielä odottelen kirjastokorttia Amerikan akatemiaan, mutta muutamaan muuhun paikkaan olen jo päässyt töitä tekemään, mm. norjalaisten instituutin kirjastoon, sekä Italian (vai peräti koko maailman?) ilmeisesti vanhimman tiedeakatemian, L’Accademia Nazionale dei Lincein tiloihin.

Jälkimmäinen sijaitsee palazzo Corsinissa, mahtipontisessa barokkipalatsissa, joka tunnetaan myös Ruotsin kuningatar Kristiinan Rooman-kotina. Corsinissa ja vastapäätä sijaitsevassa Villa Farnesinassa on myös turistinähtävyyksinä taiteilijamestareiden seinämaalauksia ym. ihasteltavaa.

Palazzo Corsinista Villa Lante näkyy hienosti:

Kristiina ikuistettuna kadunnimistöön:

Ihasteltavaa riittää myös Capitoliumin museo(i)ssa, jossa kävin taas pitkän tauon jälkeen. Rooman kuuluisa susi ja kuoleva galli (tuo kaikkien kalapuikkoviiksivallujen esi-isä ja esikuva) majailevat museon tiloissa. Uutta museossa oli Juppiterin temppelin jäännösten sisällyttäminen museon sisätiloihin. Aiemmin temppelin rauniot sijaitsivat vähän sivussa turistireitiltä, eikä niiden massiivisuudesta saanut kovin hyvää kuvaa. Nykyisen esillepanon ansiosta temppeli (josta siis on säilynyt vai murto-osa) pääsee oikeuksiinsa ja tavallinen tallaaja voi kuvitella kuinka majesteetilliselta rakennus on näyttänyt menneisyydessä.

Kuoleva galli:

Iltaisin olen jatkanut hyväksi havaittua tapaa käydä ulkona syömässä muiden Lanten asukkaiden kanssa (erityisen hauskaa on, että hyvä ystäväni Outi on täällä myös ollut muutaman viikon ajan). Mieleenpainuvin ruokaelämys on ollut Piccolo Molise -ravintolan yhdeksän ruokalajin kala-illallinen. Settiin ei kuulunut kalapuikkoja.

Kala-aterian huipennus: