University of Helsinki
Puheenvuoro Kehys ry:n 2.6.2017 järjestämässä tilaisuudessa Kestävä ja tasa-arvoinen talous – onko EU:sta tiennäyttäjäksi? (blogitekstiä on muokattu alkuperäisestä puheenvuorosta)
Olen Kehitysmaatutkimuksen dosentti ja elokuusta alkaen tutkimusvapaalla Akatemiatutkijana oleva yliopistolehtori Helsingin yliopistossa. Tutkijana teen elämänkerrallista ja dokkarismia hyödyntävää etnografiaa ja tutkin feminismin ja tasa-arvon poliittisuutta globaaleissa prosesseissa pääasiassa Kaakkois- ja Etelä-Aasiassa: miten globaali on läsnä arjessa/paikallisessa kokemuksessa, miten arki ja kokemus siitä on yhteenkietoutuneena erilaisille globaaleille tai kansakunnan rajat ylittäville prosesseille – jotka mahdollisesti vähentävät eriarvoisuutta, mutta myös lisäävät niitä. Mitä toisin tekemisen tiloja arjessa on – erityisesti totalisoivan kapitalistisen mallin ulkopuolella – tai sen rajoilla?
Haluan aloittaa tämän puheenvuoroni kuitenkin omaelämänkerralisella matkalla lapsuuteni 1980-luvun Kajaaniin: globalisaation murrokseen. Aikaan ennen kylmän sodan päättymistä sekä talouden globalisaatioon reagoivia talousuudistuksia joilla muokattiin Suomea kohti EU-jäsenyyttä. Muistijälkenä käytän joululahjaksi isäni Japanin työmatkalta saamaani pinkkiä Walkmania:
Tämän kotivideotallenteen uudelleen katsominen oli silmiä avaavaa: kukaan perheemme jäsenistä ei osannut vaihtaa kaupassa Walkmanin sisälle jääneen kasetin puolta. Mistä napista kansi aukeaisi ja kasetti pongahtaisi esille!
Noin 30 vuotta Kajaanin jälkeeni jättäneenä, tulkitsen Kainuusta muotoutuvaa kuvaa usein dystopisena jälkiteollisena maisemana, joka historiaansa toistaen on köyhyyden ja syrjäytymisen kierteessä. Tuoreimpana kerrostumana Talvivaaran tuottama pettymys ja ympäristötuhot. Samaan aikaan olen kuitenkin päässyt seuraamaan vahvaa yhtäaikaisesti paikallisella ja globaalilla tasolla tapahtuvaa kansalaisaktivismia, joka pyrkii pitämään kaivosalueen ja sen tapahtumat tietoisuudessamme. Ja tekemään asioille jotain.
Minua kiinnostaakin tutkijana luonnonkatastrofien (tai ihmisten aiheuttamien luonnonkatastrofien) ja konfliktien jälkeinen jälleenrakennus, ns. katastrofikapitalismi – miten katastrofeilla perustellaan merkittäviä taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia uudistuksia (tai vastustetaan niitä). Nämä katastrofit voivat siis olla myös taloudellisia, tästä esimerkkeinä 1997 Aasian talouskriisi, 2008 talouskriisi ja toisaalta kansainvälisten rahoituslaitosten vaatimat ja edistämät rakennesopeutusohjelmat kehitysmaissa.
Näitä eri paikoissa ja ajoissa tapahtuvia muutoksia yhdistää ajatus uudistuksista, joilla tavoitellaan ”parempaa elämää”. Tutkimuksessani pohdin miten nämä uudistukset ovat kietoutuneina käsityksiin sukupuolittuneista normeista, mutta samalla koskettavat ymmärystämme esim. luokkaa ja toimeentuloa, seksuaalisuutta, tai vaikkapa globaalia positiointia/tilanteisuutta (ks. Alhojärvi 2017) kohtaan. Kuinka nämä käsitykset muokkaavat tapaamme puhua eri maapallon osista ja niiden välisistä suhteista: etelä-pohjoinen; kehittynyt/kehittyvä/kehittymätön.
Minkälaista eriarvoisuutta näillä käsitteillä ja niiden käytöllä tuotetaan: miten nämä jaot jakavat meitä? Gayatri Spivakin mukaan jako globaaliin pohjoiseen ja etelään on vanhentunut käsitepari. Sen sijaan hän käyttääkin käsitettä ‘metropolinen koulutus’, joka siis yhdistää tietyt ihmiset ja heidän kokoemuksensa toisiinsa globaalisti, mutta erottaa toiset – erityisesti asiantuntijuuden näkökulmasta. Kyse on myös siitä kuinka me reagoimme ympärillä tapahtuvaan muutokseen, mitä vaihtoehtoja meille tarjoutuu ja mihin niistä me tartumme. Ja lopulta kysymykseen: keitä “me” olemme?
Tarjoan kolme pohdinnan pintaa jatkokeskustelulle, toiveenani uudelleenlämmitellä globalisaatiokriittisen feministisen liikkeen tarjoamia työkaluja. Yksi niistä on feministinen kriittinen talouslukutaito, jonka lukupiirejä olen ollut ideoimassa ja kouluttamassa 2000-luvun alkupuolella osana Finnwid – naiset kehitystyössä ry:n ja Women in Development Europe -verkoston toimintaa. Samalla haluan kuitenkin myös iloita siitä työstä jota monet järjestöt ja ad hoc-ryhmät tekevät tälläkin hetkellä esimerkiksi solidaarisuustalouden ja toisenlaisten taloudellisten tulevaisuuksien konkretisoimiseksi.
- FEMINISMI: tavoitteena hyvät fiilikset vai ainainen ilonpilaajan leima?
Eli mitkä ovat aikamme polttavimmat kysymykset ja miten niihin tulisi vastata? Tässä hyödynnän aktivisti ja tutkija Tuomo Alhojärven tuoretta artikkelia ”Yllättymisiä” Tiede & Edistys –lehdessä, jossa hän upealla tavalla esittelee feministiteoreetikkojen Eve Sedgewickin ja Donna Harawayn ajattelua tilanteisesta tiedosta ja tavoistamme reagoida maailmassa tapahtuvaan joko paranoidin tai korjaavan (reparatiivinen) reaktion kautta. Se missä paranoidi tapa tarttua ilmiöihin pohjaa ajatukseen jo saavutetusta tiedosta ja varmuudesta erilaisten dystopisten väkivaltakuvausten suhteen, jälkimmäistä korjaavaa tapaa voisi kuvailla ymmärryksellä tiedosta jota leimaa epävarmuuden tunnistaminen, erilaiset kanssatietämisen muodot, oppiminen, huomaamisen taitojen hiominen ja uteliaisuus tuntematonta kohtaan ja sekä tiedon tilanteistaminen, paikantaminen.
Haluan tässä kohtaa myöskin paikantaa tekemäni virheen: suostuin tulemaan tapahtumaan puhujaksi tarkistamatta pyyntötilanteessa onko se all-white feministinen foorumi – eli tilanteistaa se kuka kutsutaan asiantuntijaksi puhumaan globaalista ja tasa-arvoisesta oikeudenmukaisuudesta ja päätyy määrittelemään sen raamit?
Tämä on mielestäni Suomessa yksi akuuteimmista asioista, jolle meidän tulee tehdä jotain – ja jonka avaimena on omien etuoikeuksien tunnistaminen ja toisin tekemiseen ryhtyminen: “Tiedän, että sitä voi olla vaikea niellä, mutta sillä joka ei pysty tunnistamaan etuoikeuksiaan, on paljon työtä edessään. Ryhdy siis hommiin.” (Gay 2017[2014], 28)
Meillä valkoisilla feministeillä on paljon hyviä aikomuksia, mutta myöskin vanhoja tuttuja kaavoja. Voisin antaa tästä useita esimerkkejä yliopistolta, aktivismista, tai omasta arjestani. Viimeksi viime viikolla feministisen rauhantutkimuksen verkoston tapahtumassa eräs etelä-aasialainen osallistuja yritti rauhallisesti ehdottaa meille pohjoismaisille osallistujille ja järjestäjätahoille, että tapa jolla ohjelma oli rakennettu, ne teemat joista päädyttiin puhumaan ja se tapa jolla niistä puhuttiin oli yksi hyvin konkreettinen ja hänelle tuttukin tapa, jolla ei-pohjoismainen kokee olevansa ulkopuolinen eikä pystyvänsä määritellä miten keskustelu käynnistyy.
Kysymykseni siis kuuluu, miten tasa-painoilla paranoidin ja korjaavan toiminnan kanssa. Kenen ehdoilla toimimme ja kuka siitä toiminnasta hyötyy?
- MIKÄ FEMINISMI? KENEN FEMINISMI? KENEN EHDOILLA?
Hahmotan suomalaisen feminismin ja tasa-arvopolitiikan taakkoja seuraavasti: toimintaa ohjaa hyvin vahva, luonnollistettu käsitys suomalaisen yhteiskunnan saavuttamasta luokattomuuden ja ”tasa-arvon maailmanmestareiden” tilasta (ks myös Jauhola & Kantola 2016). Toimia tasa-arvon edistämiseen ohjaa edelleen useimmiten hyvin kapea käsitys sukupuolen ja seksuaalisuuden, tai perheen muotojen moninaisuudesta – tai nämä asiat käsitellään erillisinä yhdenvertaisuuskysymyksinä, irrallaan tasa-arvopolitiikasta.
Tapamme toimia rodullistaa: teemme jakoa ”maailman parhaan” ja ”muiden” välillä ja tätä jakoa toistetaan esimerkiksi siten, että Suomessa yhä edelleen erikseen puhutaan kehitysyhteistyössä naisten ja tyttöjen asemasta irrallaan pakolaisuutta, turvapaikkapolitiikkaa, asekauppaa, vientiteollisuutta tai laajemmin kauppapolitiikasta käytävää keskustelua. Brittisosiologi Gurminder Bhambra (2015) onkin todennut, että Euroopan kriisiytymisen (talous, rajat, nationalismi) käsittely järkevällä tavalla epäonnistuu aina ellei se onnistu tarkastelemaan Eurooppaa koloniaalisen historian valossa. Tämä epäonnistuminen kääntää katseensa pois Euroopan jälkikolonialistiselle ja monikulttuuriselle nykyisyydelle ja kieltää sen olemassa olon. Tässä suhteessa voisimme jo jättää selitykset ”Suomi ei ole ollut koskaan kolonialisti” jo vanhentuneena ja naivina suhteessa historiaamme Saamenmaalla tai lähetystyön ja sitä kautta ”sivilisaation” tuojina.
- TOISIN TEKEMISEN PAIKAT JA TAVAT
Olen viimeisen 9 kuukauden ajan käynyt kirjeenvaihtoa tamperelaisen aktivistin ja jatko-opiskelija Pieta Hyvärisen ja filippiiniläisen Judy Pasimion, joka toimii LILAK (Purple Action for Indigenous Women’s Rights) –nimisen naisjärjestön koordinaattorina, kanssa. Kirjeenvaihto ja siitä syntyvä yhteiskirjoittamisprosessi on osa Siemenpuusäätiön kirjaprojektia ”Ääniä maapallon säästymisestä”. Ajatuksena on ollut tuottaa vuoropuhelua etelän ja pohjoisen toimijoiden välille kirjeenvaihdon muodossa ja mm. konkretisoida globaalin etelän todellisuuksia, auttaa ymmärtämään pohjoisen ja etelän välisiä vastuullisuuksia ja suhteuttaa erilaisia maailmankuvia toisiinsa.
Mistä olemme puhuneet? Muun muassa hoivasta ja jaksamisesta, yksinäisyydestäkin joka syntyy toisen tekemisen taakasta suhteessa valtaapitäviin ja ”hegemoniseen tietoon” tai politiikkaan. Judy vierailee Suomessa kirjan lanseeraamisen aikoihin ensi syksynä puhumassa eri puolella Suomea järjestönsä työstä ja toiminnasta paremman elämän mahdollistamiseksi.
Mitä kestävyys voi tarkoittaa, kun sanotaan yhtä ja tehdään toista? Tehdään ”feel good” tekoja, mutta ei todellisuudessa vähennetä kulutusta, tuottamista tai arjen käytänteitä. Tässä katse pitäisi olla tiukasti Euroopassa – Euroopan Unionissa ja niissä rajoissa joita vedämme meihin ja heihin, siis niihin joilla tähän kestämättömään hyvinvointiin on tarjolla ”luonnollinen oikeus” ja niihin joiden täytyy pystyä osoittamaan oikeutensa päästä osaksi sitä.
Lopuksi muutama aiempi esimerkki tavoista viedä feminististä kriittistä taloustietoa pois keskustan kahviloista, lähiöihin ja lähijuniin on tavat jolla 2000-luvun alussa kävin kouluttamassa globaalisaatiokysymyksistä opistoilla. Työskentely aloitettiin yksinkertaisesti vastaamalla kysymykseen: mitä söit aamupalaksi/mitä puit päällesi ja käyttämällä yhteisöllisen oppimisen tapoja esimerkiksi globaalien tuotantoketjujen hahmottamiseksi. Yksi loistava esimerkki tälläisestä näkyväksi tekemisen tavasta on Elina Grundströmin ja Yrjö Tuunasen vuonna 2002 julkaistu kirja ”Alkuperämaa tuntematon”, josta tein draamallisen työpajakäsikirjoituksen kenkien tarinasta. Vein sen mm. esittävää teatteria opiskeleville täällä Helsingissä. Yksi opiskelijoista suuttui ja poistui kesken työpajan haastaen minua: miksi rakennat kenkiä kuluttavan ja käyttävän henkilön, niitä suunnittelevan rikkaan new yorkilaisen designerin ja niitä kokoavan vietnamilaisen naisen välille näin ongelmallisen ja kärjistävän yhteyden?
Oikeastaan haluankin lopettaa kysymykseen: miksi en rakentaisi? Ja mikä tämän kuvan brutaalissa esittämisessä tai käsittelyssä niin kuin se on, on niin kiusallista, vaikeaa ja hankalaa?
Nyt reilu 10 vuotta myöhemmin ajattelen, että osittain ehkä siksi, että tämän suhteen näyttäminen ei vielä tarjoa toisin tekemisen tapoja ja mahdollisuuksia. Sellaisenaan se ei avaa näkymiä toisin tekemiselle. Siksi suuntaan yhä useammin yhteisöllisen talouden ajattelua käyttävien pariin, jossa tuotetaan erilaisia kollektiivisia välineitä talouden haltuun ottamiseksi ja talouden demokratisoimiseksi globaalisti. Se ei tarjoa vahvaa uutta talousteoriaa, vaan on paikallistunutta, jopa vajaata ”tilanteista politiikkaa”, kuten Tuomo Alhojärvi artikkelissaan kuvaa. Näin ollen se muuttaa radikaalisti myöskin sitä miten ”metropolinen koulutettu”, kuten tutkija, toimii: tutkijan tehtävä ei ole tietää ennalta ja opettaa muita, vaan oppia kanssa ja rinnalla. Olen kutsunut tätä tutkimuksessani sukupuoliasiantuntijuuden outouttamiseksi/pervouttamiseksi (queering the gender expertism) (Jauhola 2013). Tämä on radikaali tieteen tekemisen ja tietämisen muutos. Etnografinen, tutkiva, tieto haastaa merkittävällä tavalla perinteisen tasa-arvo- ja talouspolitiikan, mukaan lukien myös monen feministisen teorian, tavat tietää tai vaatia kuulluksi tulemista politiikan teon kentällä.
Lähteet/lisälukemista
Alhojärvi, Tuomo. 2017. “Yllättymisiä”: antroposkenen paranoia ja tiedon tilanteinen ongelma, Tiede & Edistys (1/2017), 36-56.
Bhambra, Gurminder K. 2015. “Whither Europe?” Interventions: International Journal of Postcoloninal Studies 18(2):187-202.
Gay, Roxane. 2017[2014]. Bad feminist. Helsinki: Like.
Grundström, Elina & Tuunanen, Yrjö. 2002. Alkuperämaa tuntematon. Helsinki: Tammi.
Jauhola, Marjaana. 2013. Post-Tsunami Reconstruction in Indonesia: Negotiating Normativity Through Gender Mainstreaming Initiatives in Aceh. London: Routledge.
-“- 2012. Tasa-arvosta Suomen vientituote? Suomalainen tasa-arvopuhe erojen tuottajana teoksessa “Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia” Kari Paakkunainen (toim.) Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:1, Helsinki.
Jauhola, Marjaana & Kantola, Johanna. 2016. “Globaali sukupuolipolitiikka Suomessa“, teoksessa Sukupuolikysymys, Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Helsinki: Gaudeamus, 187-208.
Spivak, Gayatri Charkavorty. 2008. Other Asias. Oxford: Blackwell Publishing.
