“Eyes of the World” during the 16 years of the Aceh Tsunami

English version of the talk prepared for the event “Not Just Silence – Visiting Aceh Now for a Sustainable Recovery (16th Anniversary of the Aceh Tsunami)” on 26th December 2020 (check against delivery)

World’s eyes – what do we mean by it? Whose eyes are they; I am often left to wonder:

if their eyes were closed, if their eyes were wide open? did the world know you, your struggles, and your sorrows. did the world listen to you? or did they tell you the direction to take? not simply suggesting, but maybe also pushing, just a bit. did we respect your dreams or claim they were not mature enough? and who did we listen to, thinking that is the authentic voice that represents all, in your diversity?

Under the western eyes, as Chandra Mohanty wrote in the Eighties – is the process of the “eyes of the world ” or the eurocentric eye, which shapes the analysis of the realities of life around the world into a monolithic entity – without its own voice. Or actually, surely there is a voice, long enough since colonial times, for sure, but the world is too busy to notice. Or if it listens, it’s mostly as a result of of a crisis or a disaster. The problem is, one cannot always tell how these eyes interpret what they see, or moreover, what their actions become, based on what they see.

Disasters, we are told, are possibilities for transformative change. What we don’t know is whether these transformations were really based on the expressed needs, wants, or desires. Or perhaps, there may be some competitive forces aiming for transformation: aiming at making places, and people, change for the better: build back better.

What would happen, the poet asked,if women told the truth about their lives? The world would split open. (World’s Bell/Chakra Dunia from Debra H. Yatim’s English-language poem collection titled Of Aceh and Turning Tides: Songs for My Sisters, 2005: 29)

***

I believe, a short introduction is in order, which I have been, rightly so, asked many times over the past 16 years: why I am (still) involved in the reconstruction of Aceh, or researching the gendered impacts of the reconstruction that promises to ”build back better”?

Before the December 2004 tsunami, I was involved as a volunteer in the peace movement in Finland, mostly holding peace education workshops in schools, but the movement also acted in solidarity with Acehnese human rights defenders, organisers of events, keeping the topic of Aceh visible in the Finnish consciousness, during the early years of 2000’s

After the tsunami, I arrived in Aceh in 2006 for the first time, like so many foreigners did, as a humanitarian aid worker – working in an international NGO, but also engaging with the work of Gender Working Group (GWG) that had been established to coordinate efforts to “engender” tsunami recovery and reconstruction efforts amongst the international, national, and local organisations  – witnessing the difficulty for aid organisations to take clearly visible evidence of gender-based violence seriously.

From 2006 onwards my role has merely been as a researcher focusing on two longer research processes

  1. focusing on the Tsunami aid and the politics of the concept gender – what does it do/what the challenges were
  2. focusing on the urban lived experience of the peace amongst the residents at the margins who are aspiring to become part of the middle classes of the civilized city (kota Madani)

And finally, I have extended these research processes for a critical self-reflection in Finland: what does the claim of successful peace mediation in Aceh mean – or building a national brand for peace mediation – whose perspective the so-called success, is it?

In 2018, when documentary videos that were part of the urban ethnographic and life historical research in Banda Aceh were touring simultaneously in Aceh, and in Finland, I received a call from highest ranks of the peace mediator, questioning my critique of the success of the peace process. Asking questions about the research, it’s research methodology and data, and who in Aceh can confirm such results, suggesting also that such a display of research outcomes man hinder the sustainability of the peace itself!

This experience became a valuable added layer into the analysis of the power and hierarchy embedded in the knowledge claims made of the peace in Aceh. It also made me reflect upon the differences of spaces of deliberation of the challenges underlying in the peace process in Aceh and Finland. It seems that certain parties were narrating the results of the peace mediation, at the time, in such ways that it left very little space for alternatives. This made me, with my colleagues to reflect upon the continuum of global patriarchy embedded in the peace making and think what the consequences of that at the grassroots level – such as the streets of Banda Aceh, are.

***

The rest of my talk today consists of consists of three parts: firstly, observations made of the missed opportunities at the level of “eyes of the world” over these past 16 years as a peace activist, humanitarian aid worker, and a researcher, secondly, few words of the power and hierarchy of academic knowledge production in and on Aceh, and finally what lessons this offers for ways forward.

Missed opportunities by the “eyes of the world”

  1. Aid organisations created a separate spheres of post-conflict and post-disaster reconstruction (longer story why it happened, it was due to conflict dynamics/and armed conflict/reconstruction mandate) – it impacted the ways “solutions to women’s and men’s lives were imagined”
  2. Aid organisations that were not equipped to converse on religion and gender norms, decided to take a back seat
  3. Not many structures were sensitized to Acehnese history of women in politics, women as human rights defenders, or generally how Acehnese culture, history and Islam do not replicate Eurocentric notions of women that have to be saved
  4. This resulted either in a silence on gendered concerns, or wishing to “save the Muslim women” – and fuelling European growing islamophobia in the aftermath of 9/11
  5. Thus, both aid organisations and conservative local religious forces used Gender as a synonym for West – a tool to silence or ignore indigenous/local women’s movement
  6. within GWG – great strategies were shared what alternative Islamic concepts to use instead of gender: such considering holistic notions of justice and equality, including that of the environment
  7. Inequalities do not simply divide people according to their gender – closer understandings of reconstruction and its impacts on environment, but also how structures of inequalities are intersectional or multiple

Who emerges as expert on these matters?

For example, when the AMM experts were after their return from Aceh interviewed if they had considered gender in their work (as all EU civilian crisis management missions were mandated to do in the aftermath of the UNSCR1325, their response was no – due to notion of gender as a western concept. The sad part of this is, the response reflects the ignorance of the the decades long work done in the gender and women’s study centres in both Syiah Kuala and UIN Ar-Raniry on the matter, an active scholarship on the questions of Islam, gender, and women’s empowerment

After, or simultaneous to the formal tsunami aid, the past 16 years has seen a tsunami of predominantly non-Acehnese (foreign or Indonesian) researchers, who have in English made both their careers and claims of the knowledge production of gender politics in Aceh – those who were active in GWG, since the reconstruction years and “gender budgets” have had to find other means of sustaining their livelihoods

New generation, but also Acehnology . knowledge in and on Aceh,  has emerged: where Acehnese start producing knowledge on their own terms – a great result of the support given, as part of the official reconstruction efforts, to growing new generation of scholars and researchers who continue contributing to the Acehnese higher education, and grassroots activism, in Aceh.

Further: when research reaches artists, poets, or a younger generation with a pen and paper – new perspectives emerge that create new possibilities for inclusiveness and dialogue with the ordinary people (orang kecil), who live in the shadow of reconstruction, peacebuilding, or webinar experts like ourselves gathered on this occasion.

Thus, there resides the potential for the sphere of academia to come to terms with the demands to “decolonize academia” – decentre European theories or Eurocentric understandings of the world – or practice careful analysis, as Chandra Talpande Mohanty has suggested: recognise the structures of power that distance and differentiates those who know, and those of whom we are speaking about/or we are speaking for.

Finally, what the “eyes of the world” are to do then?

Firstly, I suggest, we need to multiply pluralist voices of women – women and their struggles and concerns are also not one – but depends on their experiences of reconstruction structures

Secondly, pay attention that certain groups of uneducated and older Acehnese, who are fully aware of the gendered realities around them, and the role they can play in striving towards justice and wellbeing for all. I offer just one example of this: during my research process, encounters with an elderly ex-combatant, and Sufi healer, whose family is struggling from structural poverty and neglect in peace reconstruction efforts, offered his insights using the term ilmu bodoh (foolish knowledge, translated into English in Jauhola 2020). Essentially, this ilmu bodoh is a critical analysis of post-conflict masculinities, extractivism masculinism and political economy – comparing it with the ideology that was drawing him to join the armed struggle in the 1970’s – and witnessing the peace surrounding him to be full of disappointments, new violent dynamics and extractivist agendas. This means grounding our research perspectives in such ways that both draw from, but also contribute towards such already existing scholarship and concepts that are meaningful locally – respecting oral histories and transmission of knowledge such as ilmu bodoh suggests

Thirdly, to understand the impact and strategy of the global anti-gender movement – which is also very strong in Europe including Finland, we need to build new solidarity movements – in this movement the experiences and strategies of Aceh and Indonesia can teach the rest of the world.

 

The new Open Access book “Scraps of Hope in Banda Aceh: Gendered Urban Politics in the Aceh Peace Process” and the 14 documentary videos are freely downloadable from the Helsinki University Press website

 

Toivon repaleet Tikkurilassa 14.-27.8.: Aceh calling – globaali punksolidaarisuus

(For English scroll down)

Maanantaina 14.8. alkaa kaksiviikkoinen työrupeamani Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolla (1.krs, avoinna ma-pe 8-20, la-su 10-16). Yhteistyö Vantaan kirjaston musiikkiosaston ja Vantaan Muuntamon kanssa esittää Scraps of Hope/Toivon repaleet  -lyhytdokkareita jotka liittyvät kaupunkietnografiseen tutkimukseen Acehin rauhan 1.vuosikymmenestä Banda Acehin kaupungissa. Yhtensä 13 lyhytdokkaria pyörivät non-stoppina musiikkiosastolla kahden viikon ajan.

Tapahtumaan liittyy kaksi video-keskustelutilaisuutta, joista ensimmäinen ma 14.8. klo 18-20 keskittyen joulukuussa 2011 tehtyyn punkpidätykseen, sen jälkeiseen globaaliin punksolidaarisuuteen ja katupunkkareiden arkeen Banda Acehin kaupungissa.

Videokeskustelu (joka on samalla samalla banda acehilaista punk-skeneä ja konfliktinjälkeistä maskuliinisuutta käsittelevä kirjan luvun luonnos) etenee seuraavien acehilaisten punkbiisien johdattelemana: Illiza bastard, Our Wound (Luka kita), Prison of thoughts (penjara pemikiran), Cheap film (film murahan), Difference is not a war (pembedaan bukan perang), ja A.C.A.B.

Tervetuloa Tikkurilaan!

On Monday (14th August) starts my two weeks long worksession in Tikkurila. It is a collaboration with the city library and popup office of City of Vantaa, Muuntamo. Over the two weeks Scraps of Hope short documentaries, narrating stories from the first decade of peace in Aceh, Indonesia, are screened non-stop (music section, ground floor, open on weekdays 8am-8pm, Sat-Sun 10am-4pm).

I organise two video-talks (14th/21st at 6pm) )at the library and one longer session on the overall book project at popup office Muuntamo (Sat 26th Aug 10am-2pm).

The first one on 14th at 6pm focuses on the punk arrest of December 2011, global punk solidarity in its aftermath and everyday lives of the Tsunami Museum street punk community. Video talk unfolds in the order of the punk songs:

Illiza bastard, Our Wound (Luka kita), Prison of thoughts (penjara pemikiran), Cheap film (film murahan), Difference is not a war (pembedaan bukan perang), ja A.C.A.B.

Join me in Tikkurila!

Etnografisesta kaupunkitutkimuksesta etnografisesti Tikkurilassa

Tässä ensimmäinen postaus Tikkurilasta, jossa työskentelen seuraavat viikot (14.-27.8.) yhteistyössä Tikkurilan kirjaston musiikki-osaston ja Vantaan Muuntamon kanssa. 

Näillä kaupunkitilaan sijoitetuilla työpäivillä on tarkoitus tuoda etnografista, ja feminististä, politiikantutkimusta lähemmäs elettyä ja koettua arkea. Työskentelytapa sopii minulle, sillä olenhan samaan tapaan tehnyt töitä Banda Acehin kaupungissa viimeisten 11 vuoden ajan tutkiessani Suomessa tutuksi tulleen Acehin rauhansopimuksen elettyä ja koettua arkea. Kaupunkitilassa työskentely, hengailu, keskustelu ja kirjoittaminen ovat olleet osa tutkijanarkea.

Aikataulutettuja tapahtumia on seuraavasti:

Lyhytdokumenttielokuvia (yht. kesto 94 min) 14.-27. elokuuta
Tikkurilan kirjaston aukioloaikoina, musiikkiosasto (1.krs)

Keskustelutilaisuudet:
Ma 14.8. klo 18-20
Aceh calling – globaali punksolidaarisuus

Ma 21.8. klo 18-20
Kenen rauha? Aktivisti Zubaidah Djoharin runoja Acehin rauhasta

La 26. elokuuta klo 10-16
Elävä kirja: tapaa tutkija työssään
Muuntamo, Tikkurilan tori, Asematie 3b
Esitykset ja keskustelu: 10-12, 12-14, 14-16

Lisätietoa lyhytdokumenteista ja etnografisesta kaupunkitutkimuksesta

Globaalin talouden feministinen lukutaito – eli valkoisen huonon feminism/tin kootut epäonnistumiset

Puheenvuoro Kehys ry:n 2.6.2017 järjestämässä tilaisuudessa Kestävä ja tasa-arvoinen talous – onko EU:sta tiennäyttäjäksi?  (blogitekstiä on muokattu alkuperäisestä puheenvuorosta)

Olen Kehitysmaatutkimuksen dosentti ja elokuusta alkaen tutkimusvapaalla Akatemiatutkijana oleva yliopistolehtori Helsingin yliopistossa. Tutkijana teen elämänkerrallista ja dokkarismia hyödyntävää etnografiaa ja tutkin feminismin ja tasa-arvon poliittisuutta globaaleissa prosesseissa pääasiassa Kaakkois- ja Etelä-Aasiassa: miten globaali on läsnä arjessa/paikallisessa kokemuksessa, miten arki ja kokemus siitä on yhteenkietoutuneena erilaisille globaaleille tai kansakunnan rajat ylittäville prosesseille – jotka mahdollisesti vähentävät eriarvoisuutta, mutta myös lisäävät niitä. Mitä toisin tekemisen tiloja arjessa on – erityisesti totalisoivan kapitalistisen mallin ulkopuolella – tai sen rajoilla?

Haluan aloittaa tämän puheenvuoroni kuitenkin omaelämänkerralisella matkalla lapsuuteni 1980-luvun Kajaaniin: globalisaation murrokseen. Aikaan ennen kylmän sodan päättymistä sekä talouden globalisaatioon reagoivia talousuudistuksia joilla muokattiin Suomea kohti EU-jäsenyyttä. Muistijälkenä käytän joululahjaksi isäni Japanin työmatkalta saamaani pinkkiä Walkmania:

Tämän kotivideotallenteen uudelleen katsominen oli silmiä avaavaa: kukaan perheemme jäsenistä ei osannut vaihtaa kaupassa Walkmanin sisälle jääneen kasetin puolta. Mistä napista kansi aukeaisi ja kasetti pongahtaisi esille!

Noin 30 vuotta Kajaanin jälkeeni jättäneenä, tulkitsen Kainuusta muotoutuvaa kuvaa usein dystopisena jälkiteollisena maisemana, joka historiaansa toistaen on köyhyyden ja syrjäytymisen kierteessä. Tuoreimpana kerrostumana Talvivaaran tuottama pettymys ja ympäristötuhot. Samaan aikaan olen kuitenkin päässyt seuraamaan vahvaa yhtäaikaisesti paikallisella ja globaalilla tasolla tapahtuvaa kansalaisaktivismia, joka pyrkii pitämään kaivosalueen ja sen tapahtumat tietoisuudessamme. Ja tekemään asioille jotain.

Minua kiinnostaakin tutkijana luonnonkatastrofien (tai ihmisten aiheuttamien luonnonkatastrofien) ja konfliktien jälkeinen jälleenrakennus, ns. katastrofikapitalismi – miten katastrofeilla perustellaan merkittäviä taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia uudistuksia (tai vastustetaan niitä). Nämä katastrofit voivat siis olla myös taloudellisia, tästä esimerkkeinä 1997 Aasian talouskriisi, 2008 talouskriisi ja toisaalta kansainvälisten rahoituslaitosten vaatimat ja edistämät rakennesopeutusohjelmat kehitysmaissa.

Näitä eri paikoissa ja ajoissa tapahtuvia muutoksia yhdistää ajatus uudistuksista, joilla tavoitellaan ”parempaa elämää”. Tutkimuksessani pohdin miten nämä uudistukset ovat kietoutuneina käsityksiin sukupuolittuneista normeista, mutta samalla koskettavat ymmärystämme esim. luokkaa ja toimeentuloa, seksuaalisuutta, tai vaikkapa globaalia positiointia/tilanteisuutta (ks. Alhojärvi 2017) kohtaan. Kuinka nämä käsitykset muokkaavat tapaamme puhua eri maapallon osista ja niiden välisistä suhteista: etelä-pohjoinen; kehittynyt/kehittyvä/kehittymätön.

Minkälaista eriarvoisuutta näillä käsitteillä ja niiden käytöllä tuotetaan: miten nämä jaot jakavat meitä? Gayatri Spivakin mukaan jako globaaliin pohjoiseen ja etelään on vanhentunut käsitepari. Sen sijaan hän käyttääkin käsitettä ‘metropolinen koulutus’, joka siis yhdistää tietyt ihmiset ja heidän kokoemuksensa toisiinsa globaalisti, mutta erottaa toiset – erityisesti asiantuntijuuden näkökulmasta. Kyse on myös siitä kuinka me reagoimme ympärillä tapahtuvaan muutokseen, mitä vaihtoehtoja meille tarjoutuu ja mihin  niistä me tartumme. Ja lopulta kysymykseen: keitä “me” olemme?

Tarjoan kolme pohdinnan pintaa jatkokeskustelulle, toiveenani uudelleenlämmitellä globalisaatiokriittisen feministisen liikkeen tarjoamia työkaluja. Yksi  niistä on feministinen kriittinen talouslukutaito, jonka lukupiirejä olen ollut ideoimassa ja kouluttamassa 2000-luvun alkupuolella osana Finnwid – naiset kehitystyössä ry:n ja Women in Development Europe -verkoston toimintaa. Samalla haluan kuitenkin myös iloita siitä työstä jota monet järjestöt ja ad hoc-ryhmät tekevät tälläkin hetkellä esimerkiksi solidaarisuustalouden ja toisenlaisten taloudellisten tulevaisuuksien konkretisoimiseksi.

  1. FEMINISMI: tavoitteena hyvät fiilikset vai ainainen ilonpilaajan leima?

Eli mitkä ovat aikamme polttavimmat kysymykset ja miten niihin tulisi vastata? Tässä hyödynnän aktivisti ja tutkija Tuomo Alhojärven tuoretta artikkelia ”Yllättymisiä” Tiede & Edistys –lehdessä, jossa hän upealla tavalla esittelee feministiteoreetikkojen Eve Sedgewickin ja Donna Harawayn ajattelua tilanteisesta tiedosta ja tavoistamme reagoida maailmassa tapahtuvaan joko paranoidin tai korjaavan (reparatiivinen) reaktion kautta. Se missä paranoidi tapa tarttua ilmiöihin pohjaa ajatukseen jo saavutetusta tiedosta ja varmuudesta erilaisten dystopisten väkivaltakuvausten suhteen, jälkimmäistä korjaavaa tapaa voisi kuvailla ymmärryksellä tiedosta jota leimaa epävarmuuden tunnistaminen, erilaiset kanssatietämisen muodot, oppiminen, huomaamisen taitojen hiominen ja uteliaisuus tuntematonta kohtaan ja sekä tiedon tilanteistaminen, paikantaminen.

Haluan tässä kohtaa myöskin paikantaa tekemäni virheen: suostuin tulemaan tapahtumaan puhujaksi tarkistamatta pyyntötilanteessa onko se all-white feministinen foorumi – eli tilanteistaa se kuka kutsutaan asiantuntijaksi puhumaan globaalista ja tasa-arvoisesta oikeudenmukaisuudesta ja päätyy määrittelemään sen raamit?

Tämä on mielestäni Suomessa yksi akuuteimmista asioista, jolle meidän tulee tehdä jotain – ja jonka avaimena on omien etuoikeuksien tunnistaminen ja toisin tekemiseen ryhtyminen: “Tiedän, että sitä voi olla vaikea niellä, mutta sillä joka ei pysty tunnistamaan etuoikeuksiaan, on paljon työtä edessään. Ryhdy siis hommiin.” (Gay 2017[2014], 28) 

Meillä valkoisilla feministeillä on paljon hyviä aikomuksia, mutta myöskin vanhoja tuttuja kaavoja. Voisin antaa tästä useita esimerkkejä yliopistolta, aktivismista, tai omasta arjestani. Viimeksi viime viikolla feministisen rauhantutkimuksen verkoston tapahtumassa eräs etelä-aasialainen osallistuja yritti rauhallisesti ehdottaa meille pohjoismaisille osallistujille ja järjestäjätahoille, että tapa jolla ohjelma oli rakennettu, ne teemat joista päädyttiin puhumaan ja se tapa jolla niistä puhuttiin oli yksi hyvin konkreettinen ja hänelle tuttukin tapa, jolla ei-pohjoismainen kokee olevansa ulkopuolinen eikä pystyvänsä määritellä miten keskustelu käynnistyy.

Kysymykseni siis kuuluu, miten tasa-painoilla paranoidin ja korjaavan toiminnan kanssa. Kenen ehdoilla toimimme ja kuka siitä toiminnasta hyötyy?

  1. MIKÄ FEMINISMI? KENEN FEMINISMI? KENEN EHDOILLA?

Hahmotan suomalaisen feminismin ja tasa-arvopolitiikan taakkoja seuraavasti: toimintaa ohjaa hyvin vahva, luonnollistettu käsitys suomalaisen yhteiskunnan saavuttamasta luokattomuuden ja ”tasa-arvon maailmanmestareiden” tilasta (ks myös Jauhola & Kantola 2016). Toimia tasa-arvon edistämiseen ohjaa edelleen useimmiten hyvin kapea käsitys sukupuolen ja seksuaalisuuden, tai perheen muotojen moninaisuudesta – tai nämä asiat käsitellään erillisinä yhdenvertaisuuskysymyksinä, irrallaan tasa-arvopolitiikasta.

Tapamme toimia rodullistaa: teemme jakoa ”maailman parhaan” ja ”muiden” välillä ja tätä jakoa toistetaan esimerkiksi siten, että Suomessa yhä edelleen erikseen puhutaan kehitysyhteistyössä naisten ja tyttöjen asemasta irrallaan pakolaisuutta, turvapaikkapolitiikkaa, asekauppaa, vientiteollisuutta tai laajemmin kauppapolitiikasta käytävää keskustelua. Brittisosiologi Gurminder Bhambra (2015) onkin todennut, että Euroopan kriisiytymisen (talous, rajat, nationalismi) käsittely järkevällä tavalla epäonnistuu aina ellei se onnistu tarkastelemaan Eurooppaa koloniaalisen historian valossa. Tämä epäonnistuminen kääntää katseensa pois Euroopan jälkikolonialistiselle ja monikulttuuriselle nykyisyydelle ja kieltää sen olemassa olon. Tässä suhteessa voisimme jo jättää selitykset ”Suomi ei ole ollut koskaan kolonialisti” jo vanhentuneena ja naivina suhteessa historiaamme Saamenmaalla tai lähetystyön ja sitä kautta ”sivilisaation” tuojina.

  1. TOISIN TEKEMISEN PAIKAT JA TAVAT

Olen viimeisen 9 kuukauden ajan käynyt kirjeenvaihtoa tamperelaisen aktivistin ja jatko-opiskelija Pieta Hyvärisen ja filippiiniläisen Judy Pasimion, joka toimii LILAK (Purple Action for Indigenous Women’s Rights) –nimisen naisjärjestön koordinaattorina, kanssa. Kirjeenvaihto ja siitä syntyvä yhteiskirjoittamisprosessi on osa Siemenpuusäätiön kirjaprojektia ”Ääniä maapallon säästymisestä”. Ajatuksena on ollut tuottaa vuoropuhelua etelän ja pohjoisen toimijoiden välille kirjeenvaihdon muodossa ja mm. konkretisoida globaalin etelän todellisuuksia, auttaa ymmärtämään pohjoisen ja etelän välisiä vastuullisuuksia ja suhteuttaa erilaisia maailmankuvia toisiinsa.

Mistä olemme puhuneet? Muun muassa hoivasta ja jaksamisesta, yksinäisyydestäkin joka syntyy toisen tekemisen taakasta suhteessa valtaapitäviin ja ”hegemoniseen tietoon” tai politiikkaan. Judy vierailee Suomessa kirjan lanseeraamisen aikoihin ensi syksynä puhumassa eri puolella Suomea järjestönsä työstä ja toiminnasta paremman elämän mahdollistamiseksi.

Mitä kestävyys voi tarkoittaa, kun sanotaan yhtä ja tehdään toista? Tehdään ”feel good” tekoja,  mutta ei todellisuudessa vähennetä kulutusta, tuottamista tai arjen käytänteitä. Tässä katse pitäisi olla tiukasti Euroopassa – Euroopan Unionissa ja niissä rajoissa joita vedämme meihin ja heihin, siis niihin joilla tähän kestämättömään hyvinvointiin on tarjolla ”luonnollinen oikeus” ja niihin joiden täytyy pystyä osoittamaan oikeutensa päästä osaksi sitä.

Lopuksi muutama aiempi esimerkki tavoista viedä feminististä kriittistä taloustietoa pois keskustan kahviloista, lähiöihin ja lähijuniin on tavat jolla 2000-luvun alussa kävin kouluttamassa globaalisaatiokysymyksistä opistoilla. Työskentely aloitettiin yksinkertaisesti vastaamalla kysymykseen: mitä söit aamupalaksi/mitä puit päällesi ja käyttämällä yhteisöllisen oppimisen tapoja esimerkiksi globaalien tuotantoketjujen hahmottamiseksi. Yksi loistava esimerkki tälläisestä näkyväksi tekemisen tavasta on Elina Grundströmin ja Yrjö Tuunasen vuonna 2002 julkaistu kirja ”Alkuperämaa tuntematon”, josta tein draamallisen työpajakäsikirjoituksen kenkien tarinasta. Vein sen mm. esittävää teatteria opiskeleville täällä Helsingissä. Yksi opiskelijoista suuttui ja poistui kesken työpajan haastaen minua: miksi rakennat kenkiä kuluttavan ja käyttävän henkilön, niitä suunnittelevan rikkaan new yorkilaisen designerin ja niitä kokoavan vietnamilaisen naisen välille näin ongelmallisen ja kärjistävän yhteyden?

Oikeastaan haluankin lopettaa kysymykseen: miksi en rakentaisi? Ja mikä tämän kuvan brutaalissa esittämisessä tai käsittelyssä niin kuin se on, on niin kiusallista, vaikeaa ja hankalaa?

Nyt reilu 10 vuotta myöhemmin ajattelen, että osittain ehkä siksi, että tämän suhteen näyttäminen ei vielä tarjoa toisin tekemisen tapoja ja mahdollisuuksia. Sellaisenaan se ei avaa näkymiä toisin tekemiselle. Siksi suuntaan yhä useammin yhteisöllisen talouden ajattelua käyttävien pariin, jossa tuotetaan erilaisia kollektiivisia välineitä talouden haltuun ottamiseksi ja talouden demokratisoimiseksi globaalisti. Se ei tarjoa vahvaa uutta talousteoriaa, vaan on paikallistunutta, jopa vajaata ”tilanteista politiikkaa”, kuten Tuomo Alhojärvi artikkelissaan kuvaa. Näin ollen se muuttaa radikaalisti myöskin sitä miten ”metropolinen koulutettu”, kuten tutkija, toimii: tutkijan tehtävä ei ole tietää ennalta ja opettaa muita, vaan oppia kanssa ja rinnalla. Olen kutsunut tätä tutkimuksessani sukupuoliasiantuntijuuden outouttamiseksi/pervouttamiseksi (queering the gender expertism) (Jauhola 2013). Tämä on radikaali tieteen tekemisen ja tietämisen muutos. Etnografinen, tutkiva, tieto haastaa merkittävällä tavalla perinteisen tasa-arvo- ja talouspolitiikan, mukaan lukien myös monen feministisen teorian, tavat tietää tai vaatia kuulluksi tulemista politiikan teon kentällä.

 

Lähteet/lisälukemista

Alhojärvi, Tuomo. 2017. “Yllättymisiä”: antroposkenen paranoia ja tiedon tilanteinen ongelma, Tiede & Edistys (1/2017), 36-56.

Bhambra, Gurminder K. 2015. “Whither Europe?” Interventions: International Journal of Postcoloninal Studies 18(2):187-202.

Gay, Roxane. 2017[2014]. Bad feminist. Helsinki: Like.

Grundström, Elina & Tuunanen, Yrjö. 2002. Alkuperämaa tuntematon. Helsinki: Tammi.

Jauhola, Marjaana. 2013. Post-Tsunami Reconstruction in Indonesia: Negotiating Normativity Through Gender Mainstreaming Initiatives in Aceh. London: Routledge.

-“- 2012. Tasa-arvosta Suomen vientituote? Suomalainen tasa-arvopuhe erojen tuottajana teoksessa “Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia”  Kari Paakkunainen (toim.) Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:1, Helsinki.

Jauhola, Marjaana & Kantola, Johanna. 2016. “Globaali sukupuolipolitiikka Suomessa“, teoksessa Sukupuolikysymys, Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Helsinki: Gaudeamus, 187-208.

Spivak, Gayatri Charkavorty. 2008. Other Asias. Oxford: Blackwell Publishing.

Vähemmän tunnettuja puolia Phuketista – tutkija talvilomalla (osa 1)

Taksin ajaessa Phuketin saaren pohjoisosassa sijaitsevalta lentokentältä kohti saaren länsirannikon turistirantoja, kiinnitin aivan ensimmäisenä huomiota tienvarrella sijaitseviin moskeijoihin ja mainoksiin niissä vietettävästä Maulidista, Muhammedin syntymäpäivästä. Taksin laskeutuessa kukkulalta Kamala-rannan vieressä kulkevalle päätielle, huomasin hotellien ja matalien rantaravintoloiden ja vuoden 2004 tsunamimuistomerkin vieressä, kylän muslimihautausmaan. Googlettamalla selvisi, että turistikauden ulkopuolella Kamalan (thaiksi kylän nimi lausutaan ga-ma-lar) kylä on pieni pääasiassa muslimeista koostuva yhteisö.

Päädyimme talvilomamme toisella viikolla tänne Phuketiin lähinnä sen vuoksi, että ensimmäinen viikko vietettiin Penangin saarella Malesiassa, josta löytyi suora ja lyhyt lentoyhteys Phuketiin. Ensimmäisellä viikolla virkistin muistiani Penangin saaren yhteyksistä Acehin maakuntaan, joista kirjoitan toiste. Tällä kertaa lomalla olevan tutkijan ajankuluksi muutama sananen Phuketin vähemmän tunnetusta puolesta. Lähtökohtana oma hyvin onneton tuntemukseni siitä mitä muuta Phuket on kuin pakettimatkoja, lomalta lähetettyjä rantakuvapostikortteja ja ravunpunaiseksi kärvennetty bikiniraja. Käytössäni langaton nettiyhteys, google ja tabletti. Olkoon tämä samalla esimerkki siitä miten helposti matkalla voikaan perehtyä historiaan – eikä siihen tarvita tohtorin tai dosentin arvonimeä.

Itselleni tämä Thaimaan eteläpuoli on jokseenkin tuttu vuodelta 2001 jolloin vietin täällä pari päivää osana Asian Institute of Technologyssä sijaitsevan luonnonkatastrofien ennaltaehkäisykeskuksen kurssilla tutustuen Etelä-Thaimaalaiseen kylä/naapurustotoimintaan esim. tulvien varalta. Tätä kirjoittaessa kahdeksan eteläistä maakuntaa kärsii pahoista tulvista. Sään arvaamattomuus ja monsuunimaiset sateet näin joulu-tammikuun alussa olivat, ainakin niille penangilaisille, että phuketilaisille joilta asiasta kysyin, outo ilmiö. Perinteisesti monsuunisateet loppuvat jo marraskuun lopussa. Laajemminkin tällä Intian valtameren alueella sateet ja tulvat ovat pahentuneet viime vuosina ja samalla niiden tekemät tuhot – usein johtuen laajamittaisista sademetsien hakkaamisesta.

Phuket taitaa tätä nykyä saada suurimman osan tuloistaan turismista, joko suoraan tai epäsuorasti, tosin noin 45 minuutin ajomatkalla lentokentältä kohti Kamalan kylää ohitimme myös kumipuuplantaaseja ja pienimuotoista maanviljelystä. Rantojen keskittyessä länsirannikolle, noin 60% saaresta on metsiä, kasvavassa määrin palmuöljy- ja kumiplantaaseja. Vielä 1800-luvulle saakka tina oli saaren yksi tärkeimmistä luonnonvaroista. Turismin strateginen kehittäminen alkoi 1980-luvulla. Saaren asukkaista noin 20% on muslimeja ja historiallisesti alueen muslimeilla on yhteytensä myös Malesian/Penangin saaren malay-väestöön. Phuketin maakunnan kiinalaisvähemmistön sanotaan saapuneen Phuketiin tinakaivantojen työväeksi 1800-luvulla.

Wikipediassa Phuketin historiaosuus alkaa portugalilaisten saapumisesta alueelle vuonna 1545. Kuinka siis päästä kärryille aikaan ennen eurooppalaisia? Hetken googlaamalla pääsin lukemaan Colin Macayn kirjoittamaa kirjaa A History of Phuket and the Surrounding Region. Macayn mukaan aikaisimmat havainnot Phuketin saaresta ovat intialaisten ja malay-laivastojen tekemiä. Nämä merimatkaajat hyödynsivät Intian valtameren monsuunituulisa jo neljä tuhatta vuotta sitten! Itään siirtyi vaatteita ja puuvillaa, kun taas länteen tuotiin tinaa, aromaattista puuta ja muita metsästä kerättäviä raaka-aineita. 4,000 vuotta! Siinäpä wikipediafriikeille päivittämistä!

Entäpä aika ennen pakettimatkoja?
Thaimaa tunnetaan Suomessa viime vuosikymmenten suosittuna jouluajan pakettimatkarantakohteena. Turismilla sinänsä Thaimaassa on pidemmät juuret. Ensimmäisinä sellaiset nykyisin tutut rantakohteet kuten Hua Hin olivat thaimaalaisen kuningassuvun ja thai-eliitin lomakohteina. Vasta 1960-luvulle tultaessa kansainvälisten turistien määrät kasvoivat. Suurin osa ulkomaalaisista turisteista 1930-1950-luvulla olivat brittejä ja ranskalaisia, jotka pysähtyivät Thaimaassa matkallaan lähialueiden siirtomaihin. Varsinainen thaimaalainen turismipolitiikka on peruja toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta ja sen kasvua, sekä sen olennaista osaa eli kansainvälisiä investointeja, oli vauhdittamassa Maailmanpankin ohjeistukset. Kontogeorgopouloksen artikkeli tiivistää näiden ensimmäisten vuosikymmenten näköaloja, joita sävyttivät turismin ‘neljä ässää’: sun, sea, sand & sex. Tuoreempia analyysejä – esim. Phuketin turismin muutoksesta vuoden 2004 tsunamin jälkeen, löytyy Google Scholarsia käyttämällä paljon!

Tätä kirjoittaessa opin myös, että sana monsuuni tulee arabiankielen sanasta ”mausim” joka tarkoittaa vuodenaikaa.


Lähteet (löytyvät googlaten)

Macay, Colin. 2016. A History of Phuket and the Surrounding Region. Kris Books

Kontogeorgopoulos, Nick. 1998. Tourism in Thailand: Patterns, Trends and Limitations, Pacific Tourism Review 2 (3/4), 225-238.