Ei huvia ilman työtä – vaihtoon lähtemisen byrokratia

Odottaminen ja valmistautuminen on aina jännittävämpää kuin itse tilanne. Kaikki tuntemattomat muuttujat veivät itseltänikin yöunia ennen vaihtoon lähtöä. Haluankin nyt kirjoittaa kaikista näistä tuntemattomista muuttujat, joita itselläni tuli vastaan vaihtoon lähtiessä. Toivottavasti tämä auttaa muuttamaan joidenkin muuttujia enemmän tunnetuiksi ja vähentämään vaihtoon lähtemisen jännitystä.

Ennen lähtöä

Muistan kuin eilisen sen hetken, kun yliopiston lähtöinfossa sain Korea University:n hyväksymiskirjeen käteeni. Olin niin innoissani, että aloin itkeä enkä käytännössä kuullut lähtöinfosta mitään. Seuraavana päivänä kuitenkin iski stressi; viimein lähteminen oli todellista ja minulla oli vähän yli kuukausi aikaa saada kaikki käytännön asiat kuntoon.

Ihan ensimmäiseksi taisin ostaa lennot. Paperisotaa tuntui olevan niin paljon, että kirjoitin itselleni aikataulun, yhdistäen kaikki eripaikoista annetut infot; mihin päivää mennessä mikin todistus piti lähettää ja mitkä kaikki asiat piti saada hoidettua.

YTHS:n puhelinpalveluun soittelin melkein joka lounastauko rokotus -ja lääkeasioita hoidellen. Sieltä sai onneksi tosi hyvin apua ja muutenkin tietoa terveyteen liittyvistä asioista, jotka kannatti ottaa huomioon vaihtoon lähtiessä. Rokotusten ottamiseen kannatti varata aikaa, sillä jotkut rokotukset vaativat useamman pistoksen ennen lähtöä.

Myös Kelan puhelinpalvelu oli kovassa käytössä. Opintotuki vaihdossa ja todistus siitä vaihtoyliopistolle ja erityiskorvaus lääkkeisiin vuodeksi yhdellä kertaa, vaativat useamman puhelinsoiton.

Vakuutuksia kilpailuttaessa soittelin vakuutusyhtiöihinkin jatkuvasti, kyselin ehdoista ja otin selvää mitä kuului mihinkin vakuutukseen. Yliopisto Koreassa vaati matkavakuutuksen ja olen ikuisesti onnellinen, että otin kunnollisen vakuutuksen, sillä lääkäripalvelut täällä ovat kalliita ja hädän tullessa on tärkeää pystyä olemaan yhteydessä ja luottamaan vakuutusyhtiöön.

Yliopisto täällä Koreassa myös vaati terveystodistuksen, jota varten mietittiin äidin kanssa, milloin olen sairastanut vesirokon. Terveystodistus vaati lisäksi tuberkuloosi testin, joten yksi lounastauko menikin keuhkokuvan ottamiseen.

Noin kuukausi ennen lähtöä kävin Etelä-Korean lähetystössä hakemassa viisumia ison paperipinkan kanssa ja 7 päivää myöhemmin, olin viisumin onnellinen omistaja.

Lentokentälle lähtiessä minulla oli mukana kansio täynnä papereita, joita tiesin tarvitsevani täällä tai ajattelin saattavani tarvita. Passikuvat, vaihdon hyväksymiskirjeet KU:sta ja Helsingistä, passikopioita, viisumikopioita, terveystodistus, rokotuskortti, lääkereseptit, asunnon takuumaksun kuitti, matkavakuutustodistus ja lisäksi varmuuden vuoksi muutama kopio kaikista näistä papereista.

Byrokratia vaihdossa

Lentokentällä maahantulon ja turvatarkastuksen ohi pääseminen ei valitettavasti ollut vielä byrokratian loppu. Korean päässä käytännön asioista selviäminen vaati kuitenkin huomattavasti vähemmän itsenäistä ajattelua. Korealainen yliopisto piti suunnilleen kiinni kädestä ja muistutti useasti mitä piti tehdä ja milloin tai sitten teimme hakemukset yhdessä.

Orientaation toisena päivänä teimme yhdessä opiskelijakorttihakemukset, joihin automaattisesti kuului korealainen pankkikortti mukaan. Pelkästään koreaksi olevan pitkän kaavakkeen täyttäminen oli mielenkiintoista, kun koko luentosalillinen vaihto-oppilaita allekirjoitti papereita, joista kukaan ei ymmärtänyt mitään. Hyvin se korealainen pankkikortti ja opiskelijakortti on kuitenkin toiminut.

Ehkä isoin homma, mikä täytyy hoitaa täällä päässä, on Alien Registration Cardin (ARC) hankkiminen. Sitä varten täytyy varata aika varmaan maailman huonoimmassa nettivaraus palvelussa ja ajan saaminen menee noin kuukauden, parin päähän varauksesta. Koululta saa kaikki kaavakkeet kortin tekemistä, varten ja sen saaminen vaatii immigration officeen vierailun kahdesti ja maksaa noin 25 euroa. Kortti pitää hankkia kolmen kuukauden sisällä maahantulosta ja siitä piti viedä kopio myös koululle. Ilman korttia maasta ei voi lähteä, tai siis voi, mutta palaaminen voi olla hankalaa.

Kun ARC -kortti on onnellisesti lompakossa, olet virallinen ”alien” asukas täällä ja voit keskittyä nauttimaan vaihtoelämästä!

TJ 0

Läksiäislahjoja ihanilta työkavereilta

Nyt sitä mennään! Laukku autoon ja suunnataan lentokentälle. Viime hetken migreeni painaa vielä päälle, mutta kyllä se tästä. Innostusta ei tunnu yhtään. Se voi johtua siitä, että migreenin jäljeltä olo tuntuu kuin olisin jäänyt rekan alle.

Onkohan nyt kaikki mukana? En kai ole unohtanut jotain tärkeää? Jäikö jotain vielä tekemättä? Passi on, samoin paksu kansio, jossa pitäisi olla kaikki tärkeät paperit. Tarkistan sen sisällön vielä kerran.

Kaikki tuntuu epätodelliselta. Halaan äitiä ja veljeä kentällä eikä tunnu yhtään siltä, etten näe heitä enää moneen kuukauteen. Vatsan pohjassa ei tunnu perhosia niin kuin matkalle lähtiessä. Olo ei ole haikea, kun koneen pyörät irtoavat maasta, johon en tule palaamaan luultavasti melkein vuoteen.

Nukun suurimman osan lennosta ja toisen osan katselen leffoja silmät ristissä. Kuulutus laskeutumisvalmisteluiden aloittamisesta herättää. Nyt alkaa hiukan jännittää. Katselen lentokamerasta, kun lähestymme maata.

Kello on vähän yli kaksi yöllä Suomen aikaa. Kostea kuumuus iskee vastaan, kun astun ulos koneesta. Seuraan muita matkustajia ja ojennan koneessa täyttämäni maahantulokortin passintarkastuksessa. Haen matkalaukkuni. Astun ulos porteista.

Korea yliopiston tuutorit odottavat ensimmäisessä kerroksessa A portin luona. Seuraavan yliopiston järjestämän lentokenttä kuljetuksen lähtöön on vielä puolitoista tuntia.

Käyn vessassa. Koppien ulkopuolelta kuuluu huutoja. En kiinnitä niihin erityisesti huomiota, sillä en ymmärrä mitä sanotaan. Tulen ulos kopista ja sisällä aurinkolaseja pitävä vartija odottaa ulkopuolella, täysin tyhjässä vessassa. Hän viittoo minua poistumaan. En pese käsiä, vaan kiiruhdan pois painavien laukkujeni kanssa. Kaksi muuta vartijaa sulkee vessan keltaisella teipillä lähdettyäni. Kiva! Reissun eka pommiuhkako?

Selviän kaupan kautta tuutoreiden luo. Jee! Kyllä tää tästä. Matka lentokentältä kestää muutaman tunnin. Seisomme ruuhkissa melko pitkään.

Ensivaikutelma Koreasta muistuttaa paljon Vietnamia. Tiet ja luonto näyttää samalta, rakennustyyli ja niiden kunto on saman tyylinen. Mopojen sijaan, teillä ajelee kuitenkin lähinnä hienoja autoja.

Minut viedään suoraan pitkäaikaishostellin, goshiwonin ovelle. Rakennuksen ensimmäisissä kerroksissa on ravintoloita. Jätän matkalaukun alas. Toivottavasti kukaan ei vie sitä. Kiipeän kosteat raput viidenteen kerrokseen.

Korean tunneista on heti hyötyä. Hostellia pitävä iäkkäämpi nainen ei puhu englantia. Ei ainakaan hyvin. Selitän, että puhun vähän koreaa ja sen jälkeen hän ei edes yritä puhua englantia. Ymmärrän kaiken yllättävän hyvin ja jos en, pystyn kysymään ja yllätän itsenikin.

Huone on… sanoisinko, että se vaatii vähän tottumista. Niin kuin tää kuumuuskin.

Jää hyvästi

Vatsan pohjassa muljahtaa. Juuri tätä tunnetta olen yrittänyt välttää. Halaan vielä kerran ja yritän ajatella jotain muuta, muuten tulee oikeasti itku. Miten monivuotisen unelman toteutuminen voikaan tuntua nyt tältä?

Lähtöön on vielä viikko, mutta ekat heipat kuristavat jo kurkkua. Onneksi junassa takaisin kotiin on helppo keskittyä taas huolehtimaan lukuisista käytännön asioista, jotka pitää vielä saada hoidettua ennen lähtöä.

Soita apteekkiin ja varmista, että erikoislupa KELA:lta lääkkeiden korvattavuuteen on tullut. Ja että lääkkeitä on apteekin varastossa tarpeeksi vuoden tarpeisiin. Maistraattiin pitää vielä ilmoittaa muutosta. Ja viimeiset kaapit pitää ehtiä tyhjentämään.

Pakkaamista en ole vielä edes aloittanut. Vaatteet pitäisi pestäkin ensin ja pitää tehdä muuttosiivous. Toivottavasti kaikki tarvittava mahtuu matkalaukkuun. Pitäisi ehkä listata kaikki ehdottomasti tarpeelliset tavarat. 31 kiloon ei ihan hirveästi ylimääräistä mahdu.

Eniten stressaa loppujen kavereiden näkeminen. Heippojen sanominen on kaikkea muuta kuin helppoa. Enhän mä siellä nyt niin kauan ole. Mutta tarpeeksi kauan kuitenkin. Niin kauan, että ehtii tulla ikävä.

Tällaisia ajatuksia pyörii päässä TJ 6 päivää ja 23 tuntia lähtöön. Onneksi olen päättänyt olla stressaamasta tästä reissusta. Se mitä tapahtuu, tapahtuu ja eiköhän kaikesta selvitä tavalla tai toisella.

Ensi kerralla kirjoitan sitten goshiwonin pienestä 5 neliömetrin huoneestani – ainakin jos mun varaus nyt on siellä, eikä multa olla vain huijattu vakuusrahoja.

(Ps. tän blogialustan tekeminen on vähän venähtänyt, joten postausten päivämäärät eivät ajallisesti täsmää teksteihin.)