Viikonloppuna Helsingissä järjestettiin ensimmäinen juridiikan alan hackathon Suomessa. Moni varmaan kysyy, mikä on hackathon ja miksi sellaisesta pitäisi olla kiinnostunut.

Hackathon-termiä käytetään yleensä intensiivisistä, usein viikonloppuun sijoittuvista tapahtumista, joissa ohjelmistokehittäjät ratkovat järjestäjän esittämää ongelmaa ja kehittelevät siihen teknologisia ratkaisuja, jotka olisivat myös kaupallisesti toteutettavissa.

Pidän hienona oivalluksena, että hackathon-malli tuodaan myös juridiikan alalle. Näin koetetaan tietysti saada koodarit ja palvelumuotoilijat kiinnostumaan juridiikan alan asioista ja haasteista. Ehkä loppujen lopuksi ei ole kyse hurjan paljon kummemmasta kuin mitä professori Yrjö Engeströmin tutkimusryhmä aikanaan selvitti tuomioistuimen toiminnasta. Muistan Vaula Haaviston selvitelleen vuorovaikutusta tuomioistuimen asiakaskohtaamisissa. Silloin parikymmentä vuotta sitten tällaista tehtiin kehittävän työntutkimuksen nimissä, nyt tuodaan teknologiaa laajemmin mukaan oikeudellisiin palveluihin. Tälläkin kertaa kysymys on asiakaskokemuksesta.

HackTheLaw-tapahtumassa lähtökohtana oli tavallisen ihmisen kokemus siitä, ettei ongelmatilanteissa ole helppoa saada tietoa oikeudesta, puhumattakaan, että tiedettäisiin kuinka tulee toimia. Esimerkiksi Finlex vaatii käyttäjältä paljon, eikä ilman juridiikan osaamista kysymyksiinsä saa oikeastaan juurikaan ymmärrettäviä vastauksia.

Hackathonissa muodostettiin seitsemän ryhmää, ja ne kukin sitten valitsi oman lähestymistapansa. Ryhmissä oli tyypillisesti eri taustoista olevia opiskelijoita, kuten IT-osaajia ja kehittäjiä, designereita ja juristiopiskelijoita. Myös vaihto-opiskelijoita oli lähtenyt rohkeasti mukaan. Ryhmien jäsenet eivät tunteneet toisiaan etukäteen.

En tunne tarkkaan sitä, kuinka lähestymistavat lopulta valittiin. Mentoreilla lienee ollut siinä osansa. Mentorit edustivat yhtä lailla monipuolisesti alan huippuosaamista Suomessa.

Ja kun ryhmä oli saanut ideansa työstetyksi, lopuksi se kiteytettiin visuaaliseksi esitykseksi. Loppuhuipentumana oli tiivis pitchaus, viiden minuutin hissipuhe, jonka tarkoitus on vakuuttaa kuulijat siitä, että innovaatio on tärkeä ja toteuttamiskelpoinen. Tuomarit saattoivat esittää ryhmille tässä yhteydessä kysymyksiä.

Tuomareiden tehtävänä oli sitten arvioida ryhmien tuotoksia en’nalta määriteltyjen kriteerien perusteella. Tällä kertaa jaettiin kolme palkintoa: kokonaisuutena paras, luovin ja toteuttamiskelpoisin.

Ryhmien tuotokset olivat kauttaaltaan mielenkiintoisia ja avasivat näkymiä siihen, millaisia työkaluja voisi olla kehitettävissä tuomaan oikeudellista tietoa lähemmäs tavallista ihmistä. Jokainen ryhmä löysi jotain uutta. Jokainen ryhmä voitti haasteen ja itsensä ja uskaltautui lavalle esittelemään tuloksiaan.

Ehkä tärkeintä on kuitenkin ennakkoluuloton toimintatapa. Lähdetään yhdessä toisten alojen osaajien kanssa etsimään vastauksia ongelmiin, ja samalla opitaan näiden ihmisten ajattelutavasta. Tämä on varmasti puolin ja toisin tavattoman hyödyllistä. Samalla päästään myös antamaan omaa osaamistamme, jakamaan sitä. Oikeus on liian tärkeä asia jätettäväksi lakimiesten monopoliksi. Voimme koettaa tällä tavalla madaltaa kynnystä ymmärtää oikeutta.

Hackathon on vielä sen verran uutta, että mentoreistakin näki todellisen innostuksen. Suomessa on huikeita osaajia, jotka näin vievät alaa eteenpäin. Samalla luodaan pohjaa alaa eteenpäin vievien teknologisten innovaatioiden syntymisellä.

On ilo olla näkemässä tällaista toimintaa. Oppimisen kannalta saatetaan päästä ihan kunnon hyppäykseen. Opiskelijat ovat muutenkin liikkeissään nopeita. Tiimeissä näkyi kivasti eri yliopistojen edustajia. Legal Tech Lab yhdistää opiskelijoita ja alan toimijoita ja antaa toiminnalle puitteet.

Erikseen pitää vielä mainita, että uusi Tiedekulma on kuin tehty tällaiseen toimintaan. Vaikka Tiedekulma on vasta muutaman viikon ikäinen, jo nyt tuntuu ihmeelliseltä, kuinka pärjättiin ilman sitä. On se hieno.