Mitä varten me oikein opiskellaan?

Aikuisopiskelijana tulee miettineeksi kerta toisensa jälkeen, opintojaksosta opintojaksoon ja tentistä tenttiin sitä, mitä varten ja millä menetelmillä me oikeastaan opiskelemme – ja mihin juuri tätä tietoa tarvitsemme.

Oma taustani on vahvimmin kasvatustieteen, psykologian ja kaupallisten aineiden opinnoissa. Siis sen virallisen korkeakoulututkintoni osalta 2000-luvun alusta. Kouluttajana en ole juuri toiminut, mutta aikuiskouluttajan pedagogiset opinnot tein tuolloin ennen kaikkea kiinnostuksesta erilaisiin pedagogisiin menetelmiin, oman opetusfilosofian pohdintaan ja siihen, että opin kriittisesti tarkastelemaan koulutukseen liittyviä uskomuksiani ja näkemyksiäni – ja kenties, toivottavasti, muutan rutiinejani.

Sisäinen opettajani, yliopistomaailman kasvatti ja lukuisien akateemisessa maailmassa vietettyjen vuosien tutkijaminäni nostaa päätään nykyisin poikkeuksetta joka kerta, kun tutustun opintojaksoihin tai seuraan (hyvin sivukorvalla tosin) keskustelua koulutuksen ja työelämän tulevaisuudesta. Meidän tulevaisuuden yhteiskunnastamme osaajineen.

Miten uudistua – ihan konkreettisesti – niin, että nämä opintojaksot ja koulutuskokonaisuudet vastaisivat tulevaisuuden ja tämänkin päivän moninaisiin tarpeisiin? Miten kouluttaa ihmisiä, jotta heillä olisi valmius vastata haasteisiin, joista emme vielä edes tiedä? Työtehtäviin, joita vielä tänään ei ole edes olemassa?

Luin jokin aika sitten tätä hallituksen koulutuspoliittista keskustelua seuratessani Opetushallituksen ja koulutusorganisaatioiden sivuilta sitä, miten määritellään yliopistokoulutuksen ja ammattikorkeakoulutuksen ero, ja noin opiskelijan silmin katsottuna – mihin niillä pyritäänkään.

“Yliopistoille on ominaista tieteellinen tutkimus ja siihen perustuva ylin opetus. Ammattikorkeakoulut suuntautuvat työelämään ja perustavat toimintansa sen asettamiin korkean ammattitaidon vaatimuksiin.” Hmm.

Muistan lukuisat keskustelut opiskeluvuosiltani, että mitä me teemmekään valmistuttuamme, kun vain harva saa yliopistosta selkeän suunnan työelämälleen (pl. juristit, lääkärit ja opettajat sekä jokunen muu). Silloinkin ympäripyöreästi hoettiin, että saatte monialaiset valmiudet toimia erilaisissa työtehtävissä ja pätevyyden julkisten virkojen hoitoon. Järin paljon tuo ei avannut elämän suuntaa silloin vähän reilulle kakskymppiselle, joka mietti elämänsä suuntaa.

Hämmästyksekseni samaa mantraa prikulleen samoin sanoin löytyy yhä Opetushallituksen sivuilta. Yliopistot tieteellisen tutkimuksen jalanjäljillä yleissivistäen, ammattikorkeakoulun puolella viittaus työelämälähtöiseen toisen vaiheen korkeakoulututkintoon.

Kyseenalaistamatta nykyisin melko hataran perehtymiseni kautta sitä, mitä koulutusjärjestelmämme on, en voi silti olla kiinnittämättä huomiota työelämälähtöisyyteen. Tai siihen, että sitä sanana ei mainita lainkaan piiiiitkässä yliopiston tehtävästä kertovassa kuvauksessa. Eikös me kuitenkin joka ikinen opiskella uutta kehittyäksemme itseämme ja sitä kautta työelämän tarpeita varten? Eikö laadukkaan koulutuksen ja uraauurtavan tutkimuksen tavoite ole lopulta antaa valmiuksia työelämään? Tutkimustulosten edesauttaa aktiivisesti ympäröivän yhteiskunnan ja talouselämän kehittymistä?

Että tämä meidän yhteiskuntamme yhä kiristyvin taloudellisin resurssein olisi silti edelläkävijä ja korkean tason osaajista tunnettu?

Yliopistolaki, viralliselta kuulostavissa momenteissaan ja pykälissään, on määritellyt, että yliopiston tulee “tehtäviään hoitaessaan edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”

Yhteiskunnallinen vaikuttavuus? Vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa? Saattaapi olla, oman akateemisen maailman tuntemuksellani, että näitä asioita pohditaan vielä pitkään.

Laaja yleissivistys juu, hieno kattoterminä, mutta sen rinnalla toivon koulutuksen soveltavan laajasti tieto- ja viestintäteknologiaa digiajan ratkaisuissa, linkittyvän työ- ja yrityselämäyhteistyöhön sitä kehittäen ja hyödyntäen, luovan oppiainerajat ylittäviä ratkaisuja opetukseen, laajentavan ymmärrystä eri kulttuureista ja tuovan kriittisen ajattelun taitoa. Nämä noin niin kuin keveinä alkupaloina.

Niin, ja se ihan alkuperäinen pointti, mistä koko pohdintani tällä kertaa lähti. Suoritin juuri loistavan aineopintotasoisen kriisiviestinnän tentin, josta kriisiviestintäguru-Mintulle loistopisteet. Tein kotitentin, a) jota en tehnyt neljän tunnin aikarajojen puitteissa tuskanhiki otsalla kirjoittaen, vaan tentti oli avoinna kaksi vuorokautta antaen aikaa valita muun elämän lomassa se oma paras hetki ajatusten kirjoittamiselle, b) jonka kysymyksissä jopa termien määrittelyt olivat arjessa käytettäviä (mm.humanitaarinen katastrofiapu) ja c) jonka laajin kysymys koski päästömittauksista kiinni jääneen DAS-auto slogania ylpeydellä kantaneen Volkswagenin katastrofia. Hyvin käytännönläheistä, arkeen sidottua pohdintaa teorioiden soveltamisineen ja laajoja kokonaisuuksia hahmottaen.

Koko opintojakso oli rakennettu pitkälti samalla tavalla tunnettujen kriisicasejen ympärille koulusurmista Charlie Hebdoon. Kriisiviestinnän kurssista riitti keskusteltavaa kotona useitakin kertoja, niin monia uusia näkökulmia se avasi.

Ihan jokainen opintojakso ei tähän ole yltänyt, ei edes rimaa hipoen, mutta on ilo nähdä, että joukossa on näitä helmiä.

Viisaus ei enää asu (vain) kirjastojen hipihiljaisissa käsikirjastoissa paksujen opusten takana. Se on siinä, että osaamme yhdistää asioita – niitä kirjoista luettuja ja muualta kerättyjä. Uskallamme oivaltaa ja olla innovatiivisia. Löydämme rohkeuden hypätä jo nyt meille monille vielä aika vieraaseen digiympäristöön. Osaamme yhdistää voimavaramme ja olemassa olevan osaamisen järkevämmin.

Siksipä odotankin avoimin mielin useita loppukesästä ja alkusyksystä alkavia opintojaksoja – millaisia tulevaisuuden avaimia ja oivalluksia niissä piileekään?

– Marika