University of Helsinki
Ne viimeiset kauniit auringonsäteet leikittelevät täydellisellä lastenhuoneen tapetilla. Sillä, jollaista olin pitkään etsinyt, mutta joka ei enää siirry uuteen kotiin. Tapetti jää osaksi uusien asukkaiden elämää, niiden, jotka tekevät tästä meille rakkaaksi tulleesta kodista omansa. Rakkaan toivottavasti heillekin.
Pienen ihmisen tärkeä unipupu sinnittelee viimeisenä huoneessa, nököttäen sängyn nurkassa muiden tavaroiden siirtyessä – kuin pyytäen, älkää viekö vielä.
Viimeiset pyykkikoneelliset puhtaiden pyykkien pinoineen, illan hämärissä syttyvä takka, viimeiset kävelylenkit tutulle postilaatikolle.
Opiskelutavarat kirjapinoineen ja läppärin irtonäppiksineen pakkasin laatikkoon viikonloppuna, sinetöin maalarinteipillä odottamaan laatikoiden kantajia. Hetkellinen pysähtyneisyys, vaikka samalla mielessä kuohuu.
Meillä on edessä muutto vain muutaman päivän päässä. Luopumisen haikeus ja uuden odotuksen innostus. Ristiriita.
Kävin pääsiäisen pyhinä läpi vanhoja aarteita, kymmeniä valokuva-albumeja ja kaikkea kätköihin tallettamaani. Tuttuja kasvoja lapsuudesta, hetkiä nuoruudesta, kirjeiden rivejä teinivuosilta ja yhä vatsanpohjaa kutkuttavia pohdintoja ensi-ihastuksista. Opiskeluvuosien taianomaisuutta ja eri työorganisaatioiden tiimikavereita, matkoja maailman vieraisiin kolkkiin.
Silkkilehtien takaa albumeista kurkistivat monet ihmiset, jotka vuosia sitten olivat tärkeitä, mutta sittemmin jääneet pikemminkin hyviin muistoihin arjen muutosten lomassa – ja monet ihmiset, joille en enää saanut palautettua tutuista kasvoista huolimatta edes etunimeä. Monta kotia tuttuine huonekaluineen ja kodin somistusesineineen, satoja pakattuja muuttolaatikoita ja luovutettuja avaimia eri paikkakunnilla. Monet jäähyväiset ja halaukset, pitkät rutistukset “toivottavasti joskus tavataan taas.”
Tuhannet valokuvat muistoineen suhteuttivat hieman asioita – olenhan usein ennenkin lähtenyt pakaten elämäni laatikoihin ja suunnannut kohti uutta. Tämä on niitä harvoja muuttoja elämässäni, jolloin en jätä taakseni yhtään ihmistä kotipaikkakuntaa vaihtaen, enkä sano hyvästejä kenellekään, vaan pikemminkin toivotan ystävät yhä lämpimämmin tervetulleeksi uuteen kotiin hyvinkin lähellä nykyistä kotia.
Silti tällä kertaa jokin muukin on toisin. Ehkä tämä kaikesta onnellisesta odotuksestaan huolimatta tuntuu siksi niin erilaiselta, haikealtakin. Toivon muuttavani elämässäni ehkä ihan viimeisiä kertoja, jopa viimeistä. Kotiin, jossa toivottavasti köpötän vielä kävelykeppini kanssakin puolisooni tukeutuen ja näen lastemme aikuistuvan. Kotiin, jossa viimeistelen nämä avoimen opintoni, poden keski-iän kriisiä ja täytän aikanaan eläkepaperini.
Kotiovemme yläpuolella on teksti “Meidän yhteinen unelmamme“. Meille sanomalla on ollut suuri merkitys. Pysäytti, kun kuulin, että uudet asukkaat toivovat, että jätämme tekstin paikoilleen. Heidänkin yhteinen unelmansa.
Olen pohtinut vuosien varrella usein sitä, moniko meistä oikeastaan tavoittelee omia unelmiaan – ja moniko jää kiinni totuttuun riippumatta siitä, mitä se itselle antaa. Ja miten paljon parempi paikka tämä yhteiskunta olisikaan, jos jokainen löytäisi edes hetkellisesti sen hyvänolon kipinän saavuttamalla jotakin, josta on haaveillut tai jota on toivonut. Pientä tai isoa, jotakin. Kauppojen lehtipisteet iltapäivälehtineen ja hömppälehtineen kirkuvat isoin otsikoin “mätsää juuri sen oikean ominaisuudet / löydä kesäkroppa vaivatta / unelmalomalle etelään tai kesäinen piknik puistoon” – ja ties mitä. Erilaisia onnenhippusia tarjolla löydettäväksi. Kullekin omanlaisensa.
Pakkauslaatikoiden keskellä, tälle kodille aamu-auringon säteiden heijastuessa hyvästejä jättäessäni olen vilpittömän iloinen, että kotiimme muuttavat ovat löytäneet yhteisen unelmansa. Meidänkin on aika jatkaa matkaa.
Lisään pitkälle to-do-listalleni, sinne nettiliittymäsopimusten, tenttikirjavarausten ja tapettitilausten lomaan, “tilaa mietelausetarra”. Samanlaisen teetän uuteenkin kotiin – uskoa unelmiin. Omiin ja yhteisiin.
– Marika
