All posts by Piia Susiluoto

Oikealla metsänkeijulla vähän kaikki roikkuu:

ponnari niskassa, puukko vyöllä

se tassuttaa pitkin maastopyörän

kiveksi raapimaa polkua.

 

Se on valon lapsi,

lihaa ja verta ja varpaankynsiä

ja yötä ei pakene koskaan

vaan, vaikka, ehkä, vain

pelkää ja rakastaa

Tuokin mänty

Sen vieressä on suurempi, kasvanut kallion alla, ojan tai puron tai minkä lie lähteenuoman reunalla kävyt sen latvassa runsaat ja näyttävät kaukana sileiltä kuin patsaat vihkikirkon katolla, paitsi punaisia, jo keskipäivällä ne näyttävät punaisilta kuin olisi jo myöhäinen ilta ja tuokin mänty. Katkenneesta rungosta ylöspäin kasvaa kaksi oksaa liian lähellä toisiaan, toinen iso toinen ohut kumpikin turhan harva.

Puut, puut (uuden alku)

Voi miten jumalaton meininki, linnut!

hiljaa kalliolla maatessa jokin kuin satakieli laulava tulee lähelle

mustarastas lentää ihan matalalta yli

ja puut, puut ne elävät lintuja melkein ikuisesti

ja tuokin kuusi

kasvatti uudet pienet kehäksi ympärilleen

itse jo melkein laho.

Yksityiskoht(i)a

Ota suora sileä valkoa reuna. Katsele se ympäri. Keskiosan kaatosade roiskii pinnasta kohti poskia, mutta katso reunaa.  Se päättyy tuossa ja alkaa ilma. Voit lakata katsomasta muuta. Tämä reuna ei elä, mutta minun hengittää siihen nojaten, sormenjäljen leimasin.

Katselen rantaa

Kottikärry laulaa,  joutsen, ja minä pyörin,
äänen lähde, kuopilla katselen rantaa:
tuulentekemiä huopatöitä
niistä savu laulaa
Ukko laulaa kuutamoista
kurki laulaa sammakoista
kärry laulaa kaikesta kovempaa
ja minä katselen rantaa.

Ilmassa ilman, lämpimät kädet

Kun kirjoittaa taantuvan taajaman talvisirkuksesta, on tärkeää muistaa,
etteivät ilmassa pyörivät pellot koskaan putoa
silloin korostaa, että uhka on mahdollisuus on
todellinen – ilman satoja lämpimiä käsiä,
valtion tukemaa näkymätöntä näytelmää,
ilman katsojia.