Verkko-ohjaajana ulkomailla – Kun kannustavinkaan hymy ei välittynyt Roskildesta Helsinkiin pelkän tietokoneruudun kautta

Jaana-Piia Mäkiniemi

Loppukesästä 2003 muutin avomieheni kanssa Tanskaan, jossa elettiin tuolloin paikallisten sanoman mukaan “hämähäkkikesää”. Verkkoja syntyi joka yö runsaasti oviin ja ikkunoihin: hiukset ja kasvot olivat aina seitin peitossa, kun ohitti jonkin oviaukon. Kesä vaihtui kauniiksi syksyksi ja ankeaksi talveksi. Keväällä 2004 verkotuin itsekin, kun ohjasin Tanskasta Suomeen sosiaalipsykologian aineopintoihin kuuluvan verkkolukupiirin WebCT-ympäristössä.

Lukupiirissä luettin artikkelikokoelman tyyppinen kirja, jossa esiteltiin eri sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä (esim. Mead, Kohlberg, Harre, Freud). Materiaalin pohjalta käytiin teemoittainen (esim. moraali, tunteet) verkkokeskustelu, jossa yhteen aiheeseen keskityttiin noin kaksi viikkoa. Kurssiin kuului myös muita tehtäviä. Tavoitteena oli sisältöjen oppimisen lisäksi muun muassa harjaannuttaa vertailevaa ja kriittistä ajattelua ja ymmärrystä, jossa eri suunnnäyttäjien ajatukset esimerkiksi moraalista asetettiin vastakkain niiden yhteiskunnallishistoriallisessa kehyksessä. Ohjaamastani kurssista tehnee yleisemminkin kiinnostavan ensinnäkin se, että ohjasin kurssin kokonaan ulkomailta, ja toiseksi se, ettei siihen periaatteessa kuulunut yhtään kasvokkaista tapaamista ennen tai jälkeen kurssin.

Kurssin perusrakenne näytti tältä.

Kuva
Kurssin WebCT-ympäristö

Kun olisi hyvä tietää, mikä on palomuuri tai ainakin tunnettava joku joka tietää, mikä se on…

Ulkomailta verkkokurssin ohjaaminen eroaa periaatteessa tuskin ollenkaan siitä, että ohjaa verkkokurssia kotimaasta. Vuorovaikutus tapahtuu verkossa osallistujien valitsemana ajankohtana ja on siten suhteellisen riippumatonta ohjaajan olinpaikasta.

Toisaalta kuitenkin esimerkiksi tekniset ja tietoturvakysymykset vaativat ehkä enemmän suunnittelua kuin Suomessa ja yliopiston omasta työpisteessä toteutettu kurssi. Täytyy esimerkiksi pohtia sitä, mahdollistavatko ulkomaisen työpaikan tietoturvajärjestelyt kurssin toteuttamisen, voiko opettaa ns. työaikana ja toisaalta, miten pystyy tukemaan opiskelijoita heidän teknisissä ja muissa ongelmissa Suomessa.

Ulkomailta opettavan on mielestäni syytä pohtia huolellisesti etukäteen, kuka huolehtii esimerkiksi opiskelijoiden käyttäjätunnuksista ja niiden aktivoinneista, mahdollisten ei-sähköisten materiaalien tekemisestä ja niiden toimittamisesta opiskelijoille ja, mihin asti omat tekniset valmiudet riittävät, kun opiskelijoille tulee ongelmia esimerkiksi palomuurien kanssa.

Verkko-opettamista suunnittelevan ei kuitenkaan kannata säikähtää. Kurssin ohjaamisesta selviää hyvinkin vaatimattomalla teknisellä tietämyksellä ja apua saa, kun sitä vain pyytää. Huolellinen suunnittelu ja tilanteiden ennakointi on kuitenkin mielestäni välttämätöntä ja oman tukiryhmän muodostaminen auttaa. Minä sain esimerkiksi perehdytyksen WebCt:n käyttöön verkkopedagogiikan asiantuntija Taina Joutsenvirralta, joka auttoi myös muissa kysymyksissä esim. liittyen siihen, miksi jotkut kurssilaiset eivät tietoturvasyistä päässeet kurssialueelle kotoaan. Laitoksemme amanuenssi taas huolehti käyttäjätunnusten hankinnasta.

Kun verkkokurssista tuli mahdollisuus kuulua johonkin ja puhua omaa kieltään…

Ulkomailla työskentely tai opiskelu ei ole aina ruusuilla tanssimista: välillä on todella yksinäistä ja iltaisin on aivan puhki vieraalla kielellä kommunikoinnista. Verkko-ohjaaminen voi olla jonkinlainen ratkaisu edellä mainittuihin ongelmiin, vaikka eihän opettamisen tavoitteena tietenkään voi olla pelkkä jatko-opiskelijan “elämänlaadun parantaminen” (hymyillen).

Yliopisto, jossa vierailin, ei pystynyt tarjoamaan minulle juurikaan mielekästä opetusta tai muuta sosiaalista elämää, joten verkkokurssin opettajuus sitoi minut edes johonkin ryhmään. Koin kuuluvani edelleen Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen henkilökuntaan, vaikka olinkin lähtenyt vuodeksi ulkomaille. Toisaalta kurssi ei haitannut uuteen työpaikkaan sitoutumista, koska se ei vienyt kovinkaan paljon aikaa työpäivästä ja sitä pystyi ohjamaan uudella työpaikalla.

Vaikka ohjaaminen on hyödyllistä ja mukavaa, kannattanee kuitenkin varata aikaa normaaliin alkusopeutumiseen ja asioiden järjestelemiseen eikä optimistisesti kuvitella, että verkkokurssi voisi käynnistyä ensimmäisten maassaoloviikkojen aikana. Itse toteutin kurssin oleskeluni jälkimmäisellä puolivuotiskaudella, jolloin elämänperusasiat olivat jo loksahtaneet kohdilleen uudessa maassa ja voimavaroja ja intoa riitti mm. verkkokurssilla opettamiseen. Joululoman aikana pystyin myös Suomessa käydessäni hoitamaan kurssin käytännön asioita ja opettelemaan WebCT:n käyttöä. Järjestely oli siis monella tapaa varsin höydyllinen: itse sain kokemusta opettamisesta ja sosiaalisia kontakteja, laitos sai järjestettyä verkko-opetusta ja kurssille osallistuneet opiskelijat oppivat sosiaalipsykologiaa…

Kun minä olinkin keski-ikäinen tiukkapipo…

Koska olin pysyvästi ulkomailla, kurssiin ei kuulunut lainkaan ns. kasvokkaisia tapaamisia. Se, että ei tapaa kurssilaisia lainkaan kasvokkaisesti, vaikuttaa monella tapaa opetuksen toteutukseen. Useinhan verkkokursseihin kuuluu myös tapaamisia muualla kuin verkossa (esim. pienryhmätapaamiset, palautekeskustelut), ja ne ovat mielestäni usein erittäin suositeltavia. Esimerkisi monet kurssin ns. käynnistymisvaikeudet olisivat ratkenneet nopeasti yhteisellä alkutapaamisella, jossa jokaisen käyttölupa- ja tietoturvakysymykset oltaisiin voitu ratkaista.

Pohdin seuraavassa lyhyesti kahta mielestäni kiinnostavaa asiaa liittyen kasvokkaisen vuorovaikutuksen täydelliseen puuttumiseen kurssilta eli erilaisten mielikuvien muodostumista sekä palautteen antamista ja saamista.

Verkossa mielikuvat siitä, ketä olemme, mitä tarkoitamme ja mihin pyrimme, muodostuvat täysin kirjoitettujen kommettien perusteella, kun muuta vuorovaikutusta ei ole. Ei ole olemassa mitään muuta kokemusta tai tietoa kyseisestä ihmisestä. Tätä voitaneen pitää myös vapauttavana: ulkonäkö, pukeutuminen, puhetapa, vamma tms. eivät ole vaikuttamassa siihen mielikuvaan, joita luomme toisista ihmisistä. Toisaalta näyttää siltä, että ainakaan minä en kuitenkaan ohjannut kurssia täysin ilman näitä “tietoja”. Selvästi huomasin muodostavani kurssilaisista tietynlaisia mielikuvia, vaikka en mitenkään tietoisesti tähän pyrkinyt. Kurssilaisilla ei ehkä ollut mielessäni varsinaista ulkonäköä, mutta selvästi pyrin muodostamaan heistä jonkinlaista kuvaa. Ehkä voi olla kyse siitä, että vieraasta ja tuntemattomasta pyritään tällaisten käsitysten muodostamisen kautta tekemään tuttua ja ymmärrettävää. Henkilö tulee eläväksi, hänen kommenttinsa saavat mielekyyttä ja syntyy jatkuvuutta sen suhteen, millaisia kommentteja hän on kulloinkin kirjoittanut. Väittäisin, että kyse on suhteellisen automaattisesta mielikuvien luomisesta ja ylläpitämisestä, joka voi tietysti olla myös vahingollista, jos opiskelijasta muodostettu mielikuva on negatiivinen, stereotyyppinen tai hyvin yksinkertaistava.

Ohjaaja luo mielikuvia opiskelijoista, mutta myös opiskelijat ohjaajasta. Koin erittäin ahdistavaksi tilanteen, jossa huomasin kurssilaisten kommenttien perusteella (tämä siis omaa tulkintaani), että he pitivät minua tiukkapipoisena keski-ikäisenä henkilönä, joka haluaa, että kaikki etenee juuri hänen suunnitelmiensa mukaan. Tämä ilmeisesti perustui siihen, että olin eri tavoin pyrkinyt tekemään kaikista kurssiin liittyvistä ohjeista mahdollisimman ytimekkäitä ja selkeitä sekä sellaisia, jotka eivät jätä juurikaan avoimia kysymyksiä siitä, miten toimia eri tilanteissa. Näitä ohjeita laatiessani en ollut ymmärtänyt, että kyseessä oli erittäin pitkälle myös oma esittäytymiseni: annoin tylsissä ohjeissa myös tietoa itsestäni, esitin itseni muille tietyssä valossa: tylsänä tiukkapipona, joka sanelee asioita. Olin jokseenkin naivisti kuvitellut, että ns. esittäytymisviestini opiskelijoille on erittäin tärkeä ja ehkä on vielä tärkeää sekin: kirjoitanko hei, moi vai hyvät opiskelijat, käytänkö hymiötä vai pelkkää pistettä. Pieniä asioita kaikki tyynni, mutta se, millaisia mielikuvia opiskelijoista syntyy ja millaisia mielikuvia ohjaajasta syntyy opiskelijoille, ovat verkkokurssilla vahvasti asioita, joita voinee myös tietoisesti konstruoida ja niihin sitä kautta vaikuttaa. Kun huomasin, että olen muuttunut keski-ikäiseksi tiukkapipoksi, jonka kurssilla ei uskalla kirjoittaa epäonnistumisen pelossa juuri mitään, pyrin muuttamaan kirjoitustyyliäni letkeämpään suuntaan, hyödynsin hymiöitä ja lainausmerkkejä, kirjoitin vahvemmin omiin kokemuksiin perustuvia keventäviä viestejä. En tiedä, muuttuiko mielikuva siitä, kuka tai millainen olen mihinkään suuntaan, mutta itse koin, että pystyin välittämään kurssilaisille totuudenmukaisemmin sitä, kuka olen. Sillä, miten esittää itsensä on merkitystä ainakin siihen, millainen ilmapiiri kurssilla syntyy sekä myös siihen, miten kurssilla odotetaan toimittavan. Ei ole siis mielestäni pelkästään kyse siitä, olettaako opiskelija ohjaajan olevan brunette vai blondi: ennemminkin on kyse siitä, olettaako opiskelija ohjaajan odottavan tietynlaista vuorovaikutusta, tietynlaisia kommentteja tms.

Kurssin ohjaaja näytti oikeasti tältä.

Kuva
Jaana-Piia opetustyössä

Kun kukaan ei kertaakaan haukottelut…

Kun kaikki kasvokkainen vuorovaikus puuttuu kurssilta: kukaan ei puhu, haukottele, kieriskele tuolillaan levottomana, näytä väsyneeltä tai viittaa innokkaana pyytäen puheenvuoroa. Tämän seurauksena puuttuu ohjaalta myös tällaiseen ns. ei-kielelliseen toimintaan liittyvä välitön palaute. Yhdellä silmäyksellä luontosalin halki näkee nopeasti ja paljon. Millaista on opiskelijoiden silmäily verkossa? Palautteen antaminen ja saaminen verkossa onkin mitä kiehtovin asia: sitä ei juurikaan saa muuta kuin suoraan antamalla tai pyytämällä. Toki ohjaaja voi päätellä kurssin “menestyksellisyyttä” eri asioista. Voi pohtia esimerkisi sitä, miksi jonkin keskustelunavaus ei saa aikaan kommentteja tai, miksi jokin keskusteluketju pysähtyy yllättäen kuin seinään. Voi esimerkiksi tulkita näiden johtuvan opiskelijoiden kiireestä, siitä, että aihe ei kiinnosta heitä, että he eivät ole perehtyneet riittävästi esim. luettavan kirjan sisältöihin. Toisaalta voi havainnoida esimerkiksi sitä, miten helposti opiskelijat saavat kommenttinsa kirjoitettua haluamaansa paikkaan (esim. tietyn aiheen tai teeman alle). Se ehkä kertoo jotakin kurssin rakenteen selkeydestä. Tulkinnat voivat osua oikeaan tai väärään, mutta itse koen, että jatkuva palautteen saaminen ja antaminen ovat erittäin tärkeitä kurssin onnistumisen kannalta. Koska kurssipalaute perustuu siihen, että kurssilaiset eksplikoivat sen kirjalliseen muotoon (toki voi tehdä myös kyselyjä, joissa valitaan vaihtoehtoja), täytyy selvästi pyrkiä kehittämään järkevä palautteenantokanava ja ehkä jopa kytkeä palautteenanto osaksi kurssisuoritusta.

Myös ohjaajan antamalla palautteella on merkitystä, kuten kaikessa opetuksessa. On myös ohjaajana muistettava eksplikoida asiat. Huomasin useita kertoja ilahtuvani syvällisistä kommenteista ja aktiivisuudesta, mutta en ole varma, muistinko ja osasinko niitä aina kirjata riittävän selvästi opiskelijoiden nähtäväksi. Ehkä hymyilin kannustavasti Roskilden yliopistossa koneeni näytölle, mutta, kuten tiedämme, se ei ollut palautetta, joka olisi välittynyt Töölöläiseen kotiin tai Lauttasaarelaiseen työpaikkaan…

2 thoughts on “Verkko-ohjaajana ulkomailla – Kun kannustavinkaan hymy ei välittynyt Roskildesta Helsinkiin pelkän tietokoneruudun kautta

  1. Kiitos kiinnostavasta artikkelista. Otit esiin seikan, joka minusta on jäänyt liian vähälle huomiolle puhuttaessa verkko-opetuksesta ja -opiskelusta. Nimittäin sen millaisen kuvan annan itsestäni toimiessani tutorina tai opiskelijana verkossa. Verkkokeskustelua on kuvattu “keskusteluksi pimeässä huoneessa”, siellähän en näe vastapeluria, vaan arvioin häntä hänen viestiensä perusteella. Niin muutkin minua. Olen huomannut, että verkkokeskustelussa kannattaa harkita sanottavansa hyvin tarkkaan, sillä väärinymmärryksen vaara piilee huonosti valituissa ilmauksissa, joita ei voi äänensävyllä ja eleillä pehmentää. Hymiöittenkin vaikutusta epäilen.
    Osallistuin kerran erääseen koulutukseen, johon kuului säännöllinen keskustelu verkossa. Aluksi keskustelu sujui hyvin, ja kaikki osallistuivat siihen melko aktiivisesti. Jossain vaiheessa eräs opiskelijoista alkoi johtaa keskustelua ja kirjoitteli viestejä, joita hän ei varmaankaan ollut harkinnut loppuun asti. Osa opiskelijoista suuttui ja vastasi samalla mitalla, osa jättäytyi keskustelun ulkopuolelle. Lopulta koko keskustelu tyrehtyi.
    Kuulin myöhemmin, että ko. henkilö on todella kiva ja ystävällinen ihminen, huonosti valitut sanat leimasivat hänet kuitenkin kurssin häiriköksi.

  2. Hei Sinikka ja kiitos kommentista. Hei myös mahdollisille muille aiheesta kiinnostuneille!

    Aloin Sinikan kommentin innoittamana pohtia edelleen, että ehkä verkkokirjoittelu on joillekkin luontaisesti vaikeampaa tai helpompaa.

    Jos omaa suhteellisen suoraviivaisen ja dramaattisen tyylin tuoda asioita esille, jota sitten ehkä lieventää ns. kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa esim. hymyllä, kepeillä vitseillä tai itseironialla, voi olla todella vaikea sopeuttaa tällainen vuorovaikutustyyli verkkokeskusteluun. Tällöin vaatinee todellakin melko paljon harkintaa ja pohtimista, miten kirjoittaa ja millä tavoin ilmaisee itseään, jotta ei tule väärinymmärretyksi tai vaikuta tahtomattaan negatiivisesti koko keskusteluryhmän toimintaan.

    Ehkä kyseessä on siis uusi vuorovaikutuksen ja itsensäilmaisun taito, jota täytyy opetella aivan tietoisesti. Itse henkilökohtaisesti olen ainakin vielä opin tiellä. Luulisin, että reflektoi ja empatia ovat jotenkin olennaisia tämän taidon oppimisessa.

Kommentointi on suljettu.