Allardt-Littusen” Sosiologia , Yrjö Littusen ja Erik Allardtin vuonna  1958 (luin 1964 laitosta) ilmestynyt oppikirja, sekä Erik Allardtin Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine (1964) saivat minut valitsemaan sosiologian pääaineeksi, kun aikoinaan aloitin opinnot Valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Niissä kiehtoi ajatus siitä, että sosiaalisia faktoja on tulkittava esineinä: onpa kysymys itsemurha- tai avioerofrekvensseistä, rikollisuudesta tai äänestyskäyttäytymisestä, faktojen takana on todellisuus, jota suoraan ei voi havaita. Faktojenkin tuottaminen edellyttää välineitä, menetelmiä, joita arkikokemuksella ole, mutta sellaisenaan ne eivät vielä ole sosiologisen tutkimuksen kohde. Kohde, sosiaalinen, vain ilmaisee itsensä niissä. Sen ymmärtämiseen arkiajattelu ei riitä, siihen tarvitaan yhteiskuntatiedettä. Tämä historiallinen ontologia teki sosiologeille helpoksi omaksua marxilaisen kapitalismiteoriankin lähtökohdat, vaikkakin siinä keskeiset talouden rakenteet ja niistä seuraava luokka-analyysi määrittelivät  ”sosiaalisen” kovin eri tavalla kuin Allardtin amerikkalaisvaikutteinen käsitemaailma. Matka ei ollut pitkä myös muunlaisiin strukturalismeihin.

Saatuani nimityksen Allardtin oppituoliin Elina Haavio-Mannilan jälkeen, en kokenut jatkavani edeltäjieni työtä. Marxilaisesta pääomalogiikasta strukturalistiseen antropologiaan ja semiotiikkaan sinkoutuneena koin olevani eri sukupolvea, ja vahvemmin eurooppalaisiin perinteisiin kiinnittynyt kuin niiden amerikkalaisiin muunnelmiin, jotka välillä tuntuivat vierailta ja ”idealistisilta”, jopa psykologisilta. Kulunut aika antaa mahdollisuuden katsoa taaksepäin meitä erottavan laakson yli. Jatkuvuuksia on monia, ja vasta nyt huomaan ne.

Muistuttelin sosiologian kohteen määrittelystä useissa puheenvuoroissani, kun toimin Euroopan sosiologiliiton presidenttinä 2011-2013. Sosiologia ei ole käyttäytymistiede, vaan tiede yhteiskunnasta käyttäytymistä kuvaavien faktojen takana. Muistutukseni olivat kuin kärpäsen surinaa kuulijoiden korvissa. Heitä kiinnosti ihmisten käyttäytyminen, sen syyt ja vaikutukset, usein myös sitä ohjaavat normit ja merkitykset, mutta yhteiskunta lainalaisuuksineen ei oikein tullut esiin niissä sadoissa konferenssiesitelmissä, joita kuulin tuolloin ja olen kuullut sitä ennen ja sen jälkeen.

Allardtin sukupolven unohdettu historiallinen ontologia tuntuu tärkeältä juuri nyt. Vaikka luokka ja talous puuttuivatkin Allardtin rakenneteoriasta, se avaa näkökulman sekä modernisaatioprosessiin, jota se abstraktilla tavalla aikanaan 1960-luvulla kuvasi, että sen päätösvaiheeseen, jossa nyt elämme. Erilaisuutta ja yhdenmukaisuuden painetta koskevassa tarkastelussaan Allardt toteaa, että kun jälkimmäinen hellittää mutta kyvyt erilaisuuden tarjoamaan vaihtoon jäävät vähäisiksi, syntyy anomiaa eli normittomuutta. Se aiheuttaa poliittista ennakoimattomuutta, massailmiöitä, tunneperäistä suhtautumista vieraisiin kulttuureihin ja nojautumista keinoihin, joilla ei juuri ole onnistumisen mahdollisuuksia. Se keskittyy asioihin, jotka ovat etäällä arkipäivän askareista ja tehtävistä, esimerkkeinä voimakas kiinnostus maailmanlopun tapahtumista tai Hollywoodin tähtien yksityiselämästä. Epäsuhta voi purkautua myös yhdenmukaisuuden vaatimuksina ja pakkona, usein myös väkivaltana erilaisuutta kohtaan.

Tuttua? Erilaiset ja keskenään ristiriitaiset populistiset ja epädemokraattiset liikkeet näyttävät syntyvän juuri siitä puristuksesta, jota syntyy erilaisuuden hyväksymistä korostavien normien ja vaihtoon osallistumattomuuden välillä. Globalisaatiohyötyjien poliittinen oikeaoppisuus — eli amerikkalaisittain limousiini-liberalismi — vaatii sekä kaiken hyväksymistä että tuomioita suvaitsemattomille, häviäjät taas kokevat jäävänsä kaikesta syrjään. Reaktiot muuttuvaan työnjakoon maailman eri osien välillä ja eriarvoisuuksien siirtymiseen rikkaiden maiden sisään ovat tunneperäisiä ja arvaamattomia, pakkoon turvautuvia ja usein itseään rankaisevia. Selitykset, jotka rajoittuvat pelkästään käyttäytymismuotoja koskeviin faktoihin tussahtavat niiden epäjohdonmukaisuuteen ja ristiriitaisuuksiin sekä päämäärien että keinojen valinnoissa.

En ole kuulunut Allardtin lähipiiriin opiskelijana, tohtorioppilaana enkä tutkijana, mutta hänen omiin töihini kohdistuneet havaintonsa, huomautuksensa ja kysymyksensä ovat jääneet mieleen ja vaikuttaneet ajatteluuni myös niiden keskustelujen kautta, joita niistä olen käynyt ikäisteni tutkijoiden kanssa. Kun opiskelijat kyselivät häneltä, eikö sosiologian tulisi tuottaa totuus yhteiskunnasta, jolloin poliittiset ristiriidat voitaisiin ratkaista, hän sanoi, ettei tieteen tehtävänä ole tuottaa vain teoriaa, vaan myös viisautta. Olen tulkinnut tuota vastausta niin, että viisas…

LUE LISÄÄ: https://blogs.helsinki.fi/psulkune/2020/11/12/erik-allardtin-etainen-katse-2