Mental health activism in social media

In the text, RaMePOC’s research assistant Tara Nyberg reflects on mental health activism on social media platforms, with a special focus on young people of colour. 

Working as a research assistant for the RaMePOC research project this summer, I have been browsing Nordic social media platforms for content related to young people and their mental health. The task was stimulating and fun, and showed different takes on dealing with the topic of mental health issues today. The varying ways of presenting facts and experiences shifted slightly throughout the platforms, where young people are speaking up about their personal struggles while combating stigma and taboos.

Most of the collected material was found on Instagram and TikTok. The platforms provide great opportunities for education and awareness-spreading, where individuals as well as collectives are taking a stance by sharing their content. I found that the material was often more professionally made on Instagram, with a more education-driven approach. Activists and content creators have more space for writing texts, publishing longer videos like reels and stories, while making everything aesthetically appealing for the viewer. TikTok, with its shorter videos and limited space for writing, provides a different experience for the consumer. Videos are often humoristic, but can also be created with an artistic approach through acting or dancing. Education and statistics is often combined with personal stories of experiences of depression, anxiety, eating disorders etc. Sometimes people share real life material; for instance, what an anxiety attack might look like, with captions explaining the story and purpose behind such content. Raw and honest takes on what mental health issues might look like is thus being shared and consumed, unfiltered.

With the special focus on young people of colour, it was interesting to notice that a lot of the Nordic content created by POCs on Instagram was made through collectives and collaborations. In Finland, @ruskeattytotmedia, @mixedfinns, @pehmeeog and @ghdhelsinki, for example, are promoting the wellbeing of people of colour while amplifying marginalized voices through shared intersections and experiences. @Raserietpodden, a Swedish podcast and Instagram account, are tackling issues of racism while discussing the effects and mental aftermaths of both activism and racial trauma. Discussions on Instagram reels are used for the same purposes, where individuals collaborate with others by doing live-talks on issues they find important. This shared content creates online spaces where mental wellbeing is being promoted through community and collective care.

Diving into the world of mental health activism made it clear that young people are making an effort to change the structures that keep issues of mental wellbeing stigmatized. By spreading awareness through their platforms, content creators make mental health issues visible and further politicized. Initiatives like Terapia Takuu for instance, are easily shared and reposted. This shows the strength behind social media activism, where knowledge, politics and mental health related content is made accessible for everyone, and young people in particular.

Valkoisen etuoikeuden tunnistaminen on avain valkoisen ylivallan purkamiseksi

Teksti pohjautuu Sukupuolentutkimus-lehdessä (02/2021) julkaistuun Tuuli Kurjen kirja-arvioon Layla F. Saad’n teoksesta Me and White Supremacy: How to Recognise Your Privilege, Combat Racism and Change the World (2020).

Black Lives Matter -liikkeen kasvanut näkyvyys suomalaisessa valkonormatiivisessa valtamediassa ja sosiaalisen median kanavilla herätti kesällä 2020 kaivattua keskustelua rakenteellisesta rasismista myös Suomessa. Keskusteluissa peräänkuulutettiin erityisesti valkoisten etuoikeuksien tunnistamista sekä rasismia ja epäoikeudenmukaisuutta ylläpitäviin asioihin puuttumista hiljaisuuden ja vaikenemisen sijaan. Lisääntynyt keskustelu johdatti myös antirasismin käsitteen popularisoimiseen ja erilaisten erityisesti valkoisille suunnattujen opaskirjojen lisääntymiseen, joista Layla F. Saad’n teos Me and White Supremacy on yksi esimerkki.

Me and White Supremacy: How to Recognise Your Privilege, Combat Racism and Change the World, vapaasti suomennettuna ”Minä ja valkoinen ylivalta: kuinka tunnistat etuoikeutesi, torjut rasismia ja muutat maailmaa”, perustuu Saad’n vuonna 2018 julkaisemaan Instagram-haasteeseen #MeAndWhiteSupremacy. Haasteessa Saad kutsui ihmisiä, joilla on valkoista etuoikeutta, arvioimaan ja pohtimaan 28 päivän ajan tapoja, joilla he edistävät ja ovat osallisina ylläpitämässä valkoista ylivaltaa.

Haasteen suosion seurauksena Saad päätyi kirjoittamaan aiheesta kirjan, sillä antirasistinen työ, johon Saad kutsuu jokaista valkoista etuoikeutettua osallistumaan, ei ole vain sosiaalisen median aikaansaama hashtageihin perustuva trendi tai joukko nopeasti katoavia ja unohtuvia julkaisuja. Todellisten muutosten tekemiseksi, meistä jokaisen on oltava valmiita kouluttamaan itseämme ja ympärillämme olevia myös tosielämässä. Antirasistinen työ on työtä niiden rakenteiden, järjestelmien ja yhteiskuntien muuttamiseksi, jotka ovat vuosisatoja kohdelleet mustia ja ruskeita epäoikeudenmukaisesti ja epäinhimillisesti, kuten Saad on haastatteluissa todennut.

Kaikki, joilla on valkoista etuoikeutta, ylläpitävät valkoista ylivaltaa

Saad’n lähtökohtana Me and White Supremacyssa on ajatus siitä, että kaikki, joilla on valkoista etuoikeutta, ovat osallisia valkoisen ylivallan ylläpitämiseen. Koska valkoinen ylivalta ja valkoiset etuoikeudet ovat juurtuneet syvälle yhteiskuntiimme, valkoisen ylivallan purkamiseen tarvitaan sekä henkilökohtaisia että kollektiivisia muutoksia. Muutoksen aikaansaamiseksi meidän, joilla on valkoista etuoikeutta, on tarkasteltava etuoikeuksiamme ja osallisuuttamme rasismiin ja valkoiseen ylivaltaan.

Saad kertoo kirjoittaneensa teoksen nimenomaan niille (meille) valkoisille, jotka pitävät itseään liberaaleina ja edistyksellisinä ja jotka luultavasti näkevät itsensä ei-rasisteina ja ”yhtenä hyviksistä”. Hän pitää tämän kohderyhmän huomioimista erityisen tärkeänä, jotta itseään ei-rasisteina pitävät valkoiset ihmiset ymmärtäisivät, että kaikki valkoiset ovat osallisia valkoiseen ylivaltaan, halusimme me sitä tai emme, sillä valkoisen ylivallan järjestelmä on kouluttanut meidät ”pysymään unessa ja tietämättöminä” (Saad 2020, 14) siitä vallasta, jota meillä valkoisina ihmisinä on suhteessa ei-valkoisiin ihmisiin.

“Valkoisten ihmisten” sijaan Saad käyttää pääasiassa ilmausta ”ihmiset, joilla on valkoista etuoikeutta” korostaakseen, että on olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka eivät ole vitivalkoisia, mutta joiden oletetaan olevan valkoisia tai melkein valkoisia ja jotka tämän ”valkoisesta menemisen” tai ”valkoiseksi kelpuuttamisen” (white passing) vuoksi pystyvät hyödyntämään valkoista etuoikeuttaan. Valkoisella etuoikeudella Saad viittaakin joukkoon ansaitsemattomia etuja, jotka saadaan yksinkertaisesti valkoisuuden tai valkoisesta menemisen vuoksi.

Omien etuoikeuksien itsetutkiskelu voi olla monin tavoin epämiellyttävää, jopa kivuliasta, mutta se ei saa estää lukijaa tekemästä tarvittavaa työtä, kuten Saad huomauttaa. Lukijalle vakuutetaan, että  samanaikaisesti kun hän on osa ongelmaa hän on myös osa ratkaisua:

“Tämän työn tarkoituksena ei ole, että päädyt elämään häpeässä. Tarkoitus on saada sinut näkemään totuus, jotta voit tehdä asialle jotakin. Huolimatta siitä, kuinka pahalta tuntuu herätä rasismisi aiheuttamaan kipuun, häpeään ja syyllisyyteen, nuo tunteet eivät koskaan tule lähellekään sitä kipua, jota mustat, ruskeat ja alkuperäiskansat joutuvat kokemaan rasismin seurauksena. Joten sen sijaan, että juuttuisit tunteisiisi, kanavoi ne toimintaan ja muutokseen.” (Saad 2020, 25, suom. T.K.)

Et voi purkaa sellaista, mitä et näe 

Me and White Supremacy jakautuu kahteen osaan: johdantoon valkoisesta ylivallasta ja ohjeistukseen siitä, miten kirjaa voi käyttää omien etuoikeuksien ja valkoisen ylivallan reflektointiin ja varsinaiseen työhön valkoisen ylivallan purkamiseksi. Johdanto ja “varsinainen työ” jakautuvat neljälle viikolle seuraavin teemoin: perusteet; anti-mustuus, rodullistetut stereotypiat ja kulttuurinen omiminen; liittolaisuus; sekä valta, suhteet ja sitoutuminen. Jokaisen viikon teema jakautuu kuuteen alateemaan, joita on tarkoitus työstää yksin tai ryhmässä reflektoivan päiväkirjan avulla. Alateemoihin kuuluu antirasistisen työn kannalta keskeisiä käsitteitä, kuten valkoinen etuoikeus, valkoinen herkkähipiäisyys, äänensävyn valvominen, valkoinen hiljaisuus, valkoinen ylivertaisuus, valkoinen poikkeuksellisuus, värisokeus, valkoinen apatia, valkoisuuden keskittäminen, tokenismi, valkoinen pelastajuus, näennäinen liittolaisuus, valkoinen feminismi ja valkoinen johtajuus.

Kullekin alateemalle on omistettu oma lukunsa, jossa avataan teeman historiallisia ja kulttuurisia yhteyksiä, ja Saad havainnollistaa kerrottua esimerkein, anekdootein ja tarinoin. Luvut päättyvät reflektoiviin harjoituksiin, joiden tarkoituksena on tunnistaa ja purkaa osin tiedostamattomia rasistisia ajatuksiamme, uskomuksiamme ja etuoikeuksiamme sekä ymmärtää valkoisten väistämätön osallisuus valkoisen ylivallan sortaviin järjestelmiin.

Saad muistuttaa, ettei kirjan lukeminen ja harjoitusten tekeminen tee kenestäkään antirasistia 28 päivässä, vaan harjoittelua ja itsereflektiota on tehtävä kaiken aikaa. Itsen työstäminen antirasistiksi vaatii rehellistä itsetutkiskelua, jotta voimme ymmärtää ennakkoluulojamme ja tapojamme, joilla ylläpidämme epäoikeudenmukaisia rasistisia rakenteita ja järjestelmiä.

Vaikka luenkin kirjoja mielellään alkuperäiskielellä, kirja-arviota kirjoittaessani päädyin suomentamaan pitkiäkin pätkiä teoksesta, sillä koin, että Saad’n peräänkuuluttama itsetutkiskelu vaati käsitteiden ja teemojen pohtimista nimenomaan äidinkielelläni suomeksi ja niiden lokalisointia Suomeen. Suomentamisen kautta käsitteet muuttuivatkin ikään kuin todellisemmiksi, sillä oli aivan eri asia pohtia esimerkiksi mitä on ”valkoinen herkkähipiäisyys” kuin pohtia white fragilityn merkityksiä.

Nostan seuraavaksi esiin joitakin teoksen keskeisiä käsitteitä, jotka ovat jokseenkin jääneet suomalaisessa valtavirran keskustelussa vähemmälle huomiolle, mutta jotka ilmiöinä ovat hyvinkin tuttuja myös Suomessa.

Valkoinen herkkähipiäisyys

Rotuun, rasismiin ja valkoiseen ylivaltaan liittyvät keskustelut ovat lähtökohtaisesti epämiellyttäviä mustille ja ruskeille, sillä näissä keskusteluissa viitataan tavantakaa sekä historiallisiin että ajankohtaisiin tapahtumiin, jotka ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat edelleen kipua ja eriarvoisuuden kokemuksia. Mutta miksi nämä keskustelut ovat niin epämiellyttäviä myös valkoisille, Saad kysyy. Syy valkoisten haluttomuuteen puhua rasismista perustuu Saad’n mukaan ensinnäkin siihen, että valkoiset eivät altistu rasismia koskevalle keskustelulle arjessaan, ja toiseksi siihen, etteivät valkoiset ymmärrä, mitä valkoinen ylivalta todella on.

Yksi Me and White Supremacyn keskeisistä käsitteistä on muun muassa Robin DiAngelon (joka on myös teoksen esipuheen kirjottaja) teoksista tuttu white fragility, joka sanakirjan mukaan kääntyisi valkoiseksi hauraudeksi tai särkyvyydeksi. Koska white fragilityssa on kuitenkin kyse “kyvyttömyydestä sietää epämiellyttäviä tunteita, kuten häpeää, syyllisyyttä ja vihaa, jotka puskevat pintaan, kun valkoiset joutuvat puhumaan rasismista, valkoisuudesta ja valkoisesta ylivallasta”, olen suomentanut sen pikemminkin ’valkoiseksi herkkähipiäisyydeksi’, joka viittaa helposti loukkaantuvaan, herkästi pahastuvaan ja herkästi mielensä pahoittavaan. Kun keskustelu rasismista alkaa, valkoiset siirtyvät usein puolustuskannalle, mikä estää valkoisia kuulemasta ja ymmärtämästä, mitä meille yritetään kertoa rasismista. Näissä tilanteissa valkoinen herkkähipiäisyys ilmenee esimerkiksi vihastumisena, puolustautumisena, häpeänä ja pelkona, jotka saavat meidät vaikenemaan tai poistumaan keskustelusta. Valkoinen herkkähipiäisyys voi muuttua nopeasti myös vahingonteoksi, kun jähmetymme, haluamme paeta tai muutumme aggressiivisiksi, jopa väkivaltaisiksi. Tällöin kaiken keskiöön tulee valkoisten etuoikeuksiemme puolustaminen sen sijaan, että antaisimme itsemme tulla tietoiseksi siitä, miltä kaikelta valkoinen etuoikeutemme on meitä suojellut ja miten siitä hyödymme.

Äänensävyn valvominen

Äänensävyn valvomisella (tone policing) Saad viittaa tekniikkaan, jota valkoiset käyttävät hiljentääkseen keskusteluja rasismista ja rodullistamisesta. Keskittyminen äänensävyyn (ja siitä huomauttelu) puhutun sisällön sijaan vahvistaa valkoisen ylivallan ideologiaa ja valkoisuuden normeja, joiden mukaan valkoiset tietävät paremmin, kuinka mustien ja ruskeiden tulisi puhua, esiintyä ja olla.

Saad pyytää lukijaa pohtimaan onko tämä joskus ajatellut mielessään tai sanonut jopa ääneen kuunnellessaan mustaa tai ruskeaa puhujaa:

”Voisiko hän puhua mukavammin? Hänen äänensävynsä on liian aggressiivinen. Hän kuulostaa vihamieliseltä ja syyttelevältä. Hän on liian äänekäs. Hänen tapansa puhua rasismista ei ole hedelmällinen. Meidän pitäisi keskittyä positiiviseen.” (Saad 2020, 49, suom. T.K.)

Saad korostaa, että äänensävyn valvomisessa on kyse yhtäältä niiden mustien ja ruskeiden ihmisten puheen kontrolloinnista, jotka käyttävät valkoisten mielestä vääränlaista kuten liian vihaista äänensävyä ja toisaalta hyväksynnän osoittamisesta niille mustille ja ruskeille ihmisille, joiden äänensävyä valkoiset pitävät sopivampana kuten pehmeämpänä, säyseämpänä ja rauhallisempana. Molemmissa tapauksissa mustien ja ruskeiden odotetaan tyydyttävän valkoista katsetta (ja korvaa) eli valkoisen ylivallan linssiä, jonka läpi ne, jotka nauttivat valkoisesta etuoikeudesta, katsovat mustia ja ruskeita. (Saad 2020, 46–47.) Saad nostaa esimerkiksi sen, kuinka valkoisten ihmisten vihaisuus nähdään usein oikeutettuna, mutta mustien vihaisuutta pidetään aggressiivisena ja vaarallisena.

Äänensävyn valvominen – tai sen pelkkä mahdollisuus – ei kuitenkaan pelkästään hiljennä vaan se voi myös kuluttaa mustien ja ruskeiden ihmisten psyykeä. Yrittäessään välttää valkoisten harjoittaman valvonnan ja kontrollin kohteeksi joutumista, mustat ja ruskeat saattavat alitajuisesti ennaltaehkäistä sitä kontrolloimalla itse itseään. Myös Suomessa käydyissä rasismikeskusteluissa on nostettu viime aikoina esiin mikroaggressiot, joihin äänensävyn valvomisen voi katsoa kuuluvan silloin, kun äänensävyä valvotaan katseissa, eleissä, ilmeissä ja ajatuksissa. Ääneen sanomaton voi vahingoittaa yhtä paljon ellei enemmänkin kuin se, mitä sanotaan ääneen, sillä se, mitä ei sanota ääneen, voi kuitenkin tulla esiin myöhemmin käytöksessä joko tahallaan tai tahattomasti.

“[Valkoisille] On usein suuri shokki, kun mustat ja ruskeat päättävät, etteivät he enää valvokaan omaa äänensävyään ja valvomisen sijaan ilmaisevat mielipiteensä suoraan. Ihmiset, joilla on valkoista etuoikeutta, ihmettelevät hämmentyneinä ja turhautuneina, ”mistä kaikki tämä viha tulee”, tajuamatta, että tuo viha oli aina olemassa ja sen ilmaisu on alku itsensä arvostamiselle mustana ja ruskeana.” (Saad 2020, 48– 49, suom. T.K.)

Valkoinen hiljaisuus ja valkoinen apatia

“Valkoinen hiljaisuus on juuri sitä miltä se kuulostaa. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset, joilla on valkoista etuoikeutta, pysyvät täysin hiljaa, kun on kyse rodusta ja valkoisesta ylivallasta.” (Saad 2020, 53, suom. T.K.)

Kuten Saad kirjoittaa, ulkopuolelta katsottuna valkoinen hiljaisuus voi näyttää hyväntahtoiselta tai ainakin neutraalilta, mutta valkoinen hiljaisuus on kaikkea muuta kuin neutraalia. Vaikeneminen on valkoisille itsepuolustusmekanismi, joka suojaa etuoikeuksiamme ja valkoista ylivaltaamme kyseenalaistamiselta. Keskustelua rasismista ja etuoikeuksistamme on helppo paeta hiljaisuudella tai apatialla eli vaikenemalla, esittämällä tekosyitä, vaihtamalla aihetta tai poistumalla paikalta – tai osoittamalla välinpitämättömyyttä ja passiivisuutta, sekä haluttomuutta osallistua keskusteluun. Valkoinen hiljaisuus ja valkoinen apatia saavat valkoiset myös arvostelemaan näkyvää, tahallista ja suunniteltua rasismia ja näkemään sen ainoana rasismin ilmenemismuotona.

Saad ei kuitenkaan päästä vaikenijoita helpolla, vaan haluaa meidän ymmärtävän, että valkoinen hiljaisuus ja valkoinen apatia ovat väkivaltaa ja passiivisuudessaan tappavia. Hiljaisuuden väkivallalla Saad ei viittaa rasististen viharikosten tai rasististen mielipiteiden tekemättä ja sanomatta jättämiseen vaan siihen, kuinka yhteiskuntamme julkiset tilat, kuten koulut, työpaikat ja terveydenhuolto, periaatteessa suojaavat mustia ja ruskeita avoimilta ja yksittäisiltä rasismin teoilta samalla kun näissä tiloissa systeeminen piilossa oleva rasismi on osa arjen hyväksyttyä toimintakulttuuria valkoisen hiljaisuuden kautta.

Antirasistista työtä näennäisen liittolaisuuden sijaan

“Kukaan, joka on elossa tänään, ei ole luonut valkoista ylivaltaa. Mutta kaikki, joilla on valkoista etuoikeutta, ylläpitävät sitä.” (Saad 2020, suom. T.K.)

Saad vertaa Me and White Supremacya peiliin, jota pidetään edessämme, jotta voisimme syvällisesti tutkia osallisuuttamme rakenteelliseen rasismiin ja valkoisen ylivallan järjestelmään. Saad myös kehottaa tunnistamaan eron todellisen liittolaisuuden ja näennäisen liittolaisuuden (optical allyship) välillä, jonka kautta asetamme itsemme jalustalle “hyvinä valkoisina” ja yritämme osoittaa, että olemme hereillä (woke). Näennäinen liittolaisuus ei kuitenkaan ole antirasismia, vaan se on vain toinen tapa asettaa valkoisuus huomion keskipisteeseen. Näennäinen liittolaisuus voi näyttää ulospäin esimerkilliseltä, mutta pinnan alla se kuitenkin jatkaa niiden ideologioiden ylläpitämistä, joihin valkoinen ylivalta perustuu. Viitaten Amélie Lamont’iin, Saad toteaa että todellinen liittolaisuus edellyttää valkoisten esiin astumista, vaikka se olisi kuinka epämukavaa, sekä etuoikeuksien ja etujen siirtämistä niille, joilta ne puuttuvat.

”Kun näennäinen liittolaisuus asettaa etuoikeutetut keskiöön, todellinen liittolaisuus asettaa keskiöön marginalisoidut.” (Saad 2020, 160, suom. T.K.)

Rasismi ja tiukka maahanmuuttopolitiikka sairastuttavat pakolaisten mielen

Teksti on julkaistu aiemmin CoSupport-hankkeen blogissa.

Julkisessa keskustelussa pakolaisten mielenterveysongelmia on totuttu ajattelemaan pakolaisuuden aiheuttamana traumana, jonka syyt löytyvät traumatisoivista tapahtumista lähtömaassa ja pakomatkalla. Pakolaisten mielenterveyteen vaikuttaa kuitenkin myös yhteiskunnalliset ja rakenteelliset tekijät uudessa kotimaassa. Millaisissa sosiaalisissa ja poliittisissa olosuhteissa pakolaisina maahan muuttaneiden mielenterveysongelmat muotoutuvat? Entä jos mielen horjuminen onkin seurausta tiukasta ja jopa rankaisevasta maahanmuuttopolitiikasta ja kotouttavassa yhteiskunnassa kohdatusta rasismista, joka muodostuu ylivoimaiseksi taakaksi mielenterveydelle.

Pakolaisuuden psykologisointi ja patologisointi

Julkisessa keskustelussa pakolaisuudesta puhutaan usein psykologisesti kuormittavana prosessina, jonka oireita ovat esimerkiksi vakava masennus ja maahanmuuton jälkeinen stressi. YK:n lastenrahasto Unicefin mukaan monilla pakolaiseksi joutuneilla nuorilla on vakavia mielenterveysongelmia ja psykologisia traumoja, jotka ovat seurausta tapahtumista lähtömaassa ennen pakomatkaa sekä sen aikana.

Haastattelemani mielenterveystyön ammattilaiset haastoivat yksipuolista kuvaa pakolaisuudesta ja korostivat, ettei pakolaisuuden ja mielenterveysongelmien välille tule vetää yhtäläisyysmerkkejä, vaikka maahanmuutto pakolaisena onkin usein mieltä kuormittava elämänmuutos. On totta, että monet pakolaiset ovat joutuneet kokemaan traumaattisia kokemuksia. Tämä ei kuitenkaan tee kaikista pakolaisena maahan muuttaneista traumatisoituneita, haavoittuvaisia ja hauraita. Pakolaisten mielenterveydestä puhuttaessa keskittyminen nimenomaan pakolaisuuteen ja heidän kokemansa trauman ymmärtäminen nimenomaan pakolaisten traumana voi patologisoida kaikki pakolaiset traumatisoituneiksi ja toiseksi sivuuttaa laajemmat yhteiskunnalliset ja maailmanpoliittiset tekijät, jotka ajavat ihmisiä pakenemaan. Ammattilaiset korostivat, että mielenterveyden horjuminen saattaakin olla seurausta haasteista uudessa kotimaassa, kuten ulkopuolisuudesta, yksinäisyydestä, toimeentulon haasteista ja koti-ikävästä sekä koetusta rasismista ja syrjinnästä ja toivottomuudesta maahanmuuttobyrokratian syövereissä.

Aiemmissa tutkimuksissa pakolaisille tarjottua mielenterveystyötä onkin kritisoitu siitä, että tarjottu tuki keskittyy liikaa yksilöiden ”traumatisoituneisiin mieliin” ja sivuuttaa heidän kohtaamansa yhteiskunnalliset ongelmat ja haasteet. Kritiikki on kohdistunut erityisesti siihen, että yksilökeskeinen mielenterveystyö tekee mielenterveystyöstä näennäisesti poliittisesti neutraalia ja jättää huomiotta ne monimutkaiset yhteiskunnalliset ja rakenteelliset ongelmat, joita pakolaisena maahan muuttaneet joutuvat arjessaan kohtaamaan.

Vaikka haastattelemani ammattilaiset keskittyivätkin työssään paljon pakolaisuuden traumoihin, traumatisoituneen pakolaisen kuvaston lisäksi he peräänkuuluttivat katseen kääntämistä kotouttavaan yhteiskuntaan: sen tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan ja tiukkoihin kotoutumisvaatimuksiin. Esimerkiksi vaatimus kotoutumisen suorittamisesta kolmessa vuodessa on monelle liikaa: samanaikaisesti kun pitäisi oppia uusi kieli, saada opiskelupaikka, kouluttautua ja työllistyä, kannetaan huolta perheen tilanteesta, toimeentulosta ja oleskeluluvan pysyvyydestä ja uusimisesta. Jos kotoutumisen suorittamisessa epäonnistutaan, tunnetaan siitä helposti häpeää ja syyllisyyttä sekä syytetään itseä ja omaa ”kyvyttömyyttä”, vaikka ”epäonnistumisen” taustalla olisikin monia rakenteellisia esteitä. Pakolaisena maahan tulleiden mielenterveyttä horjuttaa myös jatkuva yhteiskunnan taloudelliseksi taakaksi leimaaminen, joka helposti sisäistetään. Oma mielenterveys tulee usein viimeisenä hoidettavien asioiden listalla.

Mielenterveystyö on auttamista taistelussa maahanmuuttobyrokratian kanssa

Pakolaisena maahan muuttaneille nuorille aikuisille suunnattu mielenterveystyö jakautuu yksilö-, perhe- ja ryhmätoimintaan. Haastattelemieni ammattilaisten mukaan ryhmätoiminta on erityisen toimiva tapa tukea mielenterveyttä nuorten aikuisten kohdalla, sillä ”sisäpiirin” ja ”itsensä kaltaisten” kesken mielenterveyden haasteista näyttäisi olevan helpompi puhua. Ryhmästä saa myös tukea koti-ikävään sekä keskusteluapua, jos entisessä kotimaassa tapahtuu jotakin sellaista mistä halutaan puhua. Matalan kynnyksen periaatteella toimivat toiminnalliset ryhmät, kuten liikunta-, taide- ja luontoryhmät ovat myös suosittuja nuorten aikuisten keskuudessa. Yksin maahan tulleiden nuorten kohdalla haasteena on usein sosiaalisten verkostojen ja perheen ja suvun puuttuminen, jolloin ryhmästä voi muodostua merkittävä yhteisö.

Ryhmätoiminta vieraiden ihmisten kanssa ei kuitenkaan sovi kaikille. Kaikki eivät halua puhua omista asioistaan, varsinkaan mielenterveyden haasteista, muiden kuullen. Yksilötapaamisissakaan kaikkea ei välttämättä uskalleta tai haluta jakaa, sillä epäluottamus viranomaisiin ja pelko viranomaisten puuttumisesta elämään on usein vahvasti läsnä. Myös hulluksi leimautumista ja sen seurauksia pelätään, esimerkiksi lasten huostaanottoa tai maasta karkotusta, jos viranomaiset näkevät ”hulluuden” uhkana yhteiskunnan turvallisuudelle.

Kotoutumispoliittisissa keskusteluissa tarvetta tarjota mielenterveyspalveluita pakolaisille on pidetty yhtenä onnistuneen kotoutumisen edellytyksistä, sillä mieleltään terve pakolainen nähdään kotoutumiskykyisenä ja siten työmarkkinakelpoisena ja tuottava yhteiskunnalle. Työmarkkinakelpoisuuden sijaan mielenterveyspalveluissa tavoitteena korostetaan kuitenkin ihan tavallista, tasapainoista elämää iloine ja suruineen, mutta pakolaisten mielenterveystyö sisältää myös paljon ns. tavallisia kotouttavia toimenpiteitä: auttamista maahanmuuttobyrokratian kanssa, kuten paperisotaa, arviointeja ja haastatteluja; opiskelupaikan etsimistä ja sen säilyttämistä sekä avustamista työnhaussa ja työhaastatteluihin valmentautumisessa. Mielenterveystyö on siis monilta osin kotouttamistyötä, mutta erityisesti sen varmistamista, etteivät mielenterveyspalveluihin osallistuvat nuoret aikuiset putoa palvelujen piiristä tai jää esimerkiksi koulutus- tai tukijärjestelmien ulkopuolelle osallistuessaan mielenterveyspalveluihin.

Rasismi mielenterveyden taakkana

Haastattelemieni ammattilaisten mukaan traumatisoituneiden pakolaisten kuvastot vievät huomiota siitä, miten vastaanotto uudessa kotimaassa vaikuttaa maahan muuttaneiden mielenterveyteen. Ammattilaiset kertoivat ryhmiin osallistuneiden nuorten aikuisten puhuvan rasismin ja syrjinnän selvistä kielteisistä vaikutuksista mielenterveydelle. Esimerkiksi pakolaisten leimaaminen hyvinvointivaltion järjestelmien väärinkäyttäjiksi ja pakolaisuuden esittäminen rikollisuuteen verrattavana turvallisuusuhkana näyttää horjuttavan monen mielenterveyttä. Ammattilaiset puhuivat myös ylisukupolvisesta traumasta eli siitä, kuinka pakolaisena maahan muuttaneiden vanhempien kokemukset lähtömaassa ja/tai pakomatkalla sekä Suomessa koettu rasismi ja syrjintä ”siirtyvät” nuorempien sukupolvien mielenterveyden taakaksi.

Koettu rasismi vaikuttaa vahvasti myös turvallisuuden tunteeseen. Ammattilaisten mukaan on tavallista, että nuoret aikuiset puhuvat ryhmissä peloistaan liikkua ulkona rasistisen huutelun ja väkivallalla uhkailun takia. Nuorten mukaan rasistinen huutelu, väkivallalla uhkailu ja fyysinen väkivalta lisääntyvät, kun jossain päin maailmaa tapahtuu terrori-isku tai kun maahanmuuttajiin (tai ylipäänsä ei-valkoisiin ihmisiin) liittyvää negatiivista tulee julkisuuteen. Tällöin ryhmästä saa tukea tilanteen käsittelemiseen ja turvaa, jos julkisissa tiloissa oleminen koetaan turvattomana. Nuoret elävät siis tilanteessa, jossa uuden kotimaan tulisi tarjota turvaa, mutta turvan sijaan se luokin turvattomuutta. Haastattelemani ammattilaiset näkevät, että näissä tilanteissa mielenterveystyön tärkeä tehtävä on nimenomaan tarjota tukea turvattomuuden tunteeseen ja luoda turvallisia tiloja.

Julkisissa tiloissa tapahtuvan huutelun ja uhkailun lisäksi ryhmissä jaetaan myös kokemuksia viranomaisten taholta kohdatusta rasismista ja epäasiallisesta kohtelusta sekä epäoikeudenmukaisena koetuista päätöksistä (esim. oleskelulupa ja perheenyhdistäminen). Haastattelemani ammattilaiset kertoivatkin monien nuorten joutuvan kohtaamaan rasismia myös viranomaisten taholta, mukaan lukien sosiaali- ja terveyspalveluissa. Ammattilaiset kertoivat mielenterveystyön kentällä toimivista kollegoista, jotka ovat ilmaisseet avoimen rasistisesti, etteivät he halua potilaikseen maahanmuuttajia ja pakolaisia. Lisäksi erilaisissa ammattilaisten verkostopalavereissa on puhuttu hyvinkin loukkaavasti ja rasistisesti maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaisista potilaista.

Haasteeksi mielenterveyspalveluiden kentällä ammattilaiset kokevat myös maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyvien termien ja käsitteistön epäselvyyden. Ammattilaistenkin keskuudessa on usein epäselvää, kenestä puhutaan, kun puhutaan maahanmuuttajista, pakolaisista ja turvapaikanhakijoista mielenterveyspalveluiden asiakkaina. Ammattilaiset kokevat ongelmallisena myös sen, että pakolaisten mielenterveyspalveluihin ohjataan kaikkia ei-valkoisia nuoria – siis myös niitä nuoria, joilla ei ole kokemusta pakolaisuudesta tai maahanmuuttajuudesta, mutta jotka asetetaan ”pakolaisen” tai ”maahanmuuttajan” kategoriaan ihonvärin, nimen, äidinkielen tai vaikkapa vanhempien syntymämaan vuoksi. Ammattilaisten mukaan tämä kertoo siitä, kuinka ei-valkoiset nuoret nähdään lähtökohtaisesti nimenomaan pakolaisina tai maahanmuuttajina ja täten heidän mielenterveyden haasteiden ajatellaan johtuvan pakolaisuudesta tai maahanmuuttajuudesta, jotka vaativat pakolais- tai maahanmuuttajaspesifiä tukea. Haastattelemieni ammattilaisten mukaan näiden nuorten kohdalla mielenterveyden haasteet ovat kuitenkin usein sellaisia, joita voitaisiin hoitaa valtavirran mielenterveyspalveluissa, jos niissä vain nähtäisiin oletetun pakolaisuuden tai maahanmuuttajuuden taakse ja osattaisiin käsitellä esimerkiksi rasisminkokemuksia.

Kohti antirasistista mielenterveystyötä ja inhimillisempää maahanmuuttopolitiikkaa

Mielenterveysongelmat ovat usein seurausta monien asioiden summasta, yksittäisten tekijöiden sijaan. Siksi pakolaisten mielenterveysongelmia ei voi linkittää pelkästään tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan tai rasismiin, eikä tämän vuoksi tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa ja rasismia voida asettaa myöskään yksin vastuuseen pakolaisten mielenterveysongelmista. Pakolaisten mielenterveyden haasteet ovat kuitenkin merkittävä sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ongelma ja haastattelemieni mielenterveystyön ammattilaisten mukaan tämä tarkoittaa ennen kaikkea pakolaisten mielenterveysongelmien linkittämistä yhteiskunnallisiin ja rakenteellisiin ongelmiin. He korostivat, ettei pakolaisten mielenterveysongelmia tulisi ymmärtää vain yksilöiden mielen sairautena vaan oireena maailmanpoliittiseen tilanteeseen, joka on ajanut ihmiset pakenemaan ja jonka seuraukset kuluttavat ihmisten mieltä.

Haastattelemani ammattilaiset peräänkuuluttivat myös moniammatillisen yhteistyön merkitystä. Joissakin Suomen kaupungeissa ja kunnissa pakolaisten mielenterveystyöhön osallistuvatkin esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito, perusterveydenhuolto, kotouttava sosiaalitoimi ja kolmas sektori sekä jossain määrin myös koulut ja oppilaitokset. Toimiva yhteistyö eri tahojen välillä vaatii kuitenkin pitkäjänteistä toimintaa ja koulutusta, sillä esimerkiksi resurssien jako eri toimijoiden välillä on epätasaista. Muissa pohjoismaissa mielenterveystyön yhteistyöverkostot toimivat jo paremmin, mutta ovat myös paremmin resursoituja. Paremmat resurssit merkitsisivät tilaa ja aikaa kuuntelemiselle ja erilaisten elämänkulkujen ymmärtämiselle inhimillisine tragedioineen pelkkien diagnosointien sijaan.

Olisi tärkeää, että pakolaiskriisin sijaan puhuttaisiinkin rasismin ja epäinhimillisen maahanmuuttopolitiikan kriiseistä, sillä mikään terapia ei ratkaise pakolaisten mielenterveysongelmia, ellei maahanmuuttopolitiikkaa tehdä inhimillisemmäksi ja yhteiskunnassa ryhdytä aktiivisemmin antirasistiseen työhön.

Kirjoitus pohjautuu Tuuli Kurjen postdoc-tutkimukseen rasismista ja mielenterveyspalveluista. Tutkimustaan varten Tuuli haastatteli syksyllä 2019 erikoissairaanhoidon ja mielenterveysjärjestöjen ammattilaisia sekä osallistui opettajien täydennyskoulutuksiin, joissa aiheena oli maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaisten oppilaiden mielenterveys.

Artikkeleita ja podcasteja rasismista ja mielenterveydestä

Tekemissäni tutkimushaastatteluissa nuorisotyön, opetusalan ja mielenterveystyön ammattilaisten kanssa tulee usein esille, ettei tietoa rasismista ja sen vaikutuksesta mielenterveyteen ole tarpeeksi tarjolla. Helpottaakseni aiheeseen perehtymistä, olen koonnut alle lyhyitä artikkeleita, podcasteja ja radio-ohjelmia, joissa käsitellään rasismia ja mielenterveyttä.

PODCASTEJA ja RADIO-OHJELMIA

Suomeksi

Ruskeat Tytöt & Mona Eid, asiantuntijoina Michaela Moua ja Irene Omwami
Kaikkien koulu? Jakso 3: Rasismi, mielenterveys ja koulu

Ruskeat Tytöt & Mona Eid, asiantuntijana Greta Secka
Kaikkien koulu? Kommenttipuheenvuoro 3. jaksoon

Susani Mahadura & Yagmur Özberkan, haastattelussa Ewan Kunchev, Aurora Lemma ja Leif Hagert
Rasismin vaikutukset mielenterveyteen

Thierry Francis Mbabane, haastattelussa Fiona Musangamfura ja Shadia Rask
Rasistinen nimittely vahingoittaa mielenterveyttä

Julianna Brandt & Jenniina Järvi, haastattelussa Michaela Moua
Siedämmekö vain sairauksia, joista parannutaan?

Julianna Brandt & Jenniina Järvi, haastattelussa Leif Hagert
Onko ulkopuolisuuden tunne erottamaton osa vammaisuutta?

Martha Vuori, haastattelussa Michaela Moua
Adoptoidun ääni: Jakso 14: Rasismi ja rodullistaminen

På svenska

Lägsta domstolen
“Röker du cannabis?” Amanda blev rasistiskt behandlad av läkaren

Amie Bramme Sey & Fanna Ndow Norrby
Raseriet – Podden med Amie & Fanna: Drug of choice: terapi

LYHYITÄ ARTIKKELEITA

Ruskeat Tytöt & Ndela Faye, haastattelussa Michaela Moua
POC-terapian tarpeessa?

Ella Alin, haastattelussa Siria Lemma ja Hibo Abdulkarim
Vähättely vie terveyden

Ruut Tolonen, haastattelussa Michaela Moua
Häpeää, itsesyytöksiä, masennusta – toistuvan rasismin vaikutukset mielenterveyteen voivat olla vakavat

Ruut Kaukinen & Michaela Moua
Rasismikokemukset vaikuttavat opiskelijan mielenterveyteen

Ellen Tuomaala, haastattelussa Melis Ari-Gurhanli
“Aito syrjimättömyys on jatkuvaa oppimista itsestä ja toisista”

Riikka Nurmi
Rasismi on uhka lapsen ja nuoren mielenterveydelle

Kata-Riina Heinonen-Tricarico, haastattelussa Melis Ari-Gurhanli
”Jos koko ajan kyseenalaistetaan, se rapauttaa omaa identiteettiä” − Rasismi aiheuttaa myös mielenterveysongelmia

Laura Koljonen, haastattelussa Michaela Moua
”Mielenterveyspalveluissa on vielä paljon kehitettävää”

FinFami, haastattelussa Laura Ranki ja Pia Hytönen
Rasismin vaikutukset heijastuvat myös läheisiin ja perheenjäseniin

Brigita Krasniqi
Rasismi on muutakin kuin haukkumasanoja

Venla Okkonen
Psykologeilla on vastuu purkaa rasismia yhteiskunnassa

Jaana Siljander, haastattelussa Michaela Moua ja Mona Eid
Trauma vaikuttaa oppimiseen

Katriina Lundelin, haastattelussa Leif Hagert
Vähemmistön lasten vaiettu koulusyrjintä: mitä teet jos rasistisesti käyttäytyvä onkin opettaja?

Leif Hagert
”Varokaa mustalaista!” Rasismi aiheuttaa traumaperäistä stressiä, joka vaikuttaa sukupolvelta toiselle

Nadja Mikkonen, haastattelussa Ristenrauna Magga, Arja Somby-Rahko, Niila Rahko
Mielenterveydestä puhuminen on Suomen saamelaisille usein mahdottomuus – “Moni kokee olonsa nurkkaan ajetuksi”

Ann-Catrin Granroth, haastattelussa Amanda Atarah
Amanda Atarah sökte hjälp för sin psykiska ohälsa men möttes av rasism: “Läkaren tog mig into på allvar”