Valkoisen etuoikeuden tunnistaminen on avain valkoisen ylivallan purkamiseksi

Teksti pohjautuu Sukupuolentutkimus-lehdessä (02/2021) julkaistuun Tuuli Kurjen kirja-arvioon Layla F. Saad’n teoksesta Me and White Supremacy: How to Recognise Your Privilege, Combat Racism and Change the World (2020).

Black Lives Matter -liikkeen kasvanut näkyvyys suomalaisessa valkonormatiivisessa valtamediassa ja sosiaalisen median kanavilla herätti kesällä 2020 kaivattua keskustelua rakenteellisesta rasismista myös Suomessa. Keskusteluissa peräänkuulutettiin erityisesti valkoisten etuoikeuksien tunnistamista sekä rasismia ja epäoikeudenmukaisuutta ylläpitäviin asioihin puuttumista hiljaisuuden ja vaikenemisen sijaan. Lisääntynyt keskustelu johdatti myös antirasismin käsitteen popularisoimiseen ja erilaisten erityisesti valkoisille suunnattujen opaskirjojen lisääntymiseen, joista Layla F. Saad’n teos Me and White Supremacy on yksi esimerkki.

Me and White Supremacy: How to Recognise Your Privilege, Combat Racism and Change the World, vapaasti suomennettuna ”Minä ja valkoinen ylivalta: kuinka tunnistat etuoikeutesi, torjut rasismia ja muutat maailmaa”, perustuu Saad’n vuonna 2018 julkaisemaan Instagram-haasteeseen #MeAndWhiteSupremacy. Haasteessa Saad kutsui ihmisiä, joilla on valkoista etuoikeutta, arvioimaan ja pohtimaan 28 päivän ajan tapoja, joilla he edistävät ja ovat osallisina ylläpitämässä valkoista ylivaltaa.

Haasteen suosion seurauksena Saad päätyi kirjoittamaan aiheesta kirjan, sillä antirasistinen työ, johon Saad kutsuu jokaista valkoista etuoikeutettua osallistumaan, ei ole vain sosiaalisen median aikaansaama hashtageihin perustuva trendi tai joukko nopeasti katoavia ja unohtuvia julkaisuja. Todellisten muutosten tekemiseksi, meistä jokaisen on oltava valmiita kouluttamaan itseämme ja ympärillämme olevia myös tosielämässä. Antirasistinen työ on työtä niiden rakenteiden, järjestelmien ja yhteiskuntien muuttamiseksi, jotka ovat vuosisatoja kohdelleet mustia ja ruskeita epäoikeudenmukaisesti ja epäinhimillisesti, kuten Saad on haastatteluissa todennut.

Kaikki, joilla on valkoista etuoikeutta, ylläpitävät valkoista ylivaltaa

Saad’n lähtökohtana Me and White Supremacyssa on ajatus siitä, että kaikki, joilla on valkoista etuoikeutta, ovat osallisia valkoisen ylivallan ylläpitämiseen. Koska valkoinen ylivalta ja valkoiset etuoikeudet ovat juurtuneet syvälle yhteiskuntiimme, valkoisen ylivallan purkamiseen tarvitaan sekä henkilökohtaisia että kollektiivisia muutoksia. Muutoksen aikaansaamiseksi meidän, joilla on valkoista etuoikeutta, on tarkasteltava etuoikeuksiamme ja osallisuuttamme rasismiin ja valkoiseen ylivaltaan.

Saad kertoo kirjoittaneensa teoksen nimenomaan niille (meille) valkoisille, jotka pitävät itseään liberaaleina ja edistyksellisinä ja jotka luultavasti näkevät itsensä ei-rasisteina ja ”yhtenä hyviksistä”. Hän pitää tämän kohderyhmän huomioimista erityisen tärkeänä, jotta itseään ei-rasisteina pitävät valkoiset ihmiset ymmärtäisivät, että kaikki valkoiset ovat osallisia valkoiseen ylivaltaan, halusimme me sitä tai emme, sillä valkoisen ylivallan järjestelmä on kouluttanut meidät ”pysymään unessa ja tietämättöminä” (Saad 2020, 14) siitä vallasta, jota meillä valkoisina ihmisinä on suhteessa ei-valkoisiin ihmisiin.

“Valkoisten ihmisten” sijaan Saad käyttää pääasiassa ilmausta ”ihmiset, joilla on valkoista etuoikeutta” korostaakseen, että on olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka eivät ole vitivalkoisia, mutta joiden oletetaan olevan valkoisia tai melkein valkoisia ja jotka tämän ”valkoisesta menemisen” tai ”valkoiseksi kelpuuttamisen” (white passing) vuoksi pystyvät hyödyntämään valkoista etuoikeuttaan. Valkoisella etuoikeudella Saad viittaakin joukkoon ansaitsemattomia etuja, jotka saadaan yksinkertaisesti valkoisuuden tai valkoisesta menemisen vuoksi.

Omien etuoikeuksien itsetutkiskelu voi olla monin tavoin epämiellyttävää, jopa kivuliasta, mutta se ei saa estää lukijaa tekemästä tarvittavaa työtä, kuten Saad huomauttaa. Lukijalle vakuutetaan, että  samanaikaisesti kun hän on osa ongelmaa hän on myös osa ratkaisua:

“Tämän työn tarkoituksena ei ole, että päädyt elämään häpeässä. Tarkoitus on saada sinut näkemään totuus, jotta voit tehdä asialle jotakin. Huolimatta siitä, kuinka pahalta tuntuu herätä rasismisi aiheuttamaan kipuun, häpeään ja syyllisyyteen, nuo tunteet eivät koskaan tule lähellekään sitä kipua, jota mustat, ruskeat ja alkuperäiskansat joutuvat kokemaan rasismin seurauksena. Joten sen sijaan, että juuttuisit tunteisiisi, kanavoi ne toimintaan ja muutokseen.” (Saad 2020, 25, suom. T.K.)

Et voi purkaa sellaista, mitä et näe 

Me and White Supremacy jakautuu kahteen osaan: johdantoon valkoisesta ylivallasta ja ohjeistukseen siitä, miten kirjaa voi käyttää omien etuoikeuksien ja valkoisen ylivallan reflektointiin ja varsinaiseen työhön valkoisen ylivallan purkamiseksi. Johdanto ja “varsinainen työ” jakautuvat neljälle viikolle seuraavin teemoin: perusteet; anti-mustuus, rodullistetut stereotypiat ja kulttuurinen omiminen; liittolaisuus; sekä valta, suhteet ja sitoutuminen. Jokaisen viikon teema jakautuu kuuteen alateemaan, joita on tarkoitus työstää yksin tai ryhmässä reflektoivan päiväkirjan avulla. Alateemoihin kuuluu antirasistisen työn kannalta keskeisiä käsitteitä, kuten valkoinen etuoikeus, valkoinen herkkähipiäisyys, äänensävyn valvominen, valkoinen hiljaisuus, valkoinen ylivertaisuus, valkoinen poikkeuksellisuus, värisokeus, valkoinen apatia, valkoisuuden keskittäminen, tokenismi, valkoinen pelastajuus, näennäinen liittolaisuus, valkoinen feminismi ja valkoinen johtajuus.

Kullekin alateemalle on omistettu oma lukunsa, jossa avataan teeman historiallisia ja kulttuurisia yhteyksiä, ja Saad havainnollistaa kerrottua esimerkein, anekdootein ja tarinoin. Luvut päättyvät reflektoiviin harjoituksiin, joiden tarkoituksena on tunnistaa ja purkaa osin tiedostamattomia rasistisia ajatuksiamme, uskomuksiamme ja etuoikeuksiamme sekä ymmärtää valkoisten väistämätön osallisuus valkoisen ylivallan sortaviin järjestelmiin.

Saad muistuttaa, ettei kirjan lukeminen ja harjoitusten tekeminen tee kenestäkään antirasistia 28 päivässä, vaan harjoittelua ja itsereflektiota on tehtävä kaiken aikaa. Itsen työstäminen antirasistiksi vaatii rehellistä itsetutkiskelua, jotta voimme ymmärtää ennakkoluulojamme ja tapojamme, joilla ylläpidämme epäoikeudenmukaisia rasistisia rakenteita ja järjestelmiä.

Vaikka luenkin kirjoja mielellään alkuperäiskielellä, kirja-arviota kirjoittaessani päädyin suomentamaan pitkiäkin pätkiä teoksesta, sillä koin, että Saad’n peräänkuuluttama itsetutkiskelu vaati käsitteiden ja teemojen pohtimista nimenomaan äidinkielelläni suomeksi ja niiden lokalisointia Suomeen. Suomentamisen kautta käsitteet muuttuivatkin ikään kuin todellisemmiksi, sillä oli aivan eri asia pohtia esimerkiksi mitä on ”valkoinen herkkähipiäisyys” kuin pohtia white fragilityn merkityksiä.

Nostan seuraavaksi esiin joitakin teoksen keskeisiä käsitteitä, jotka ovat jokseenkin jääneet suomalaisessa valtavirran keskustelussa vähemmälle huomiolle, mutta jotka ilmiöinä ovat hyvinkin tuttuja myös Suomessa.

Valkoinen herkkähipiäisyys

Rotuun, rasismiin ja valkoiseen ylivaltaan liittyvät keskustelut ovat lähtökohtaisesti epämiellyttäviä mustille ja ruskeille, sillä näissä keskusteluissa viitataan tavantakaa sekä historiallisiin että ajankohtaisiin tapahtumiin, jotka ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat edelleen kipua ja eriarvoisuuden kokemuksia. Mutta miksi nämä keskustelut ovat niin epämiellyttäviä myös valkoisille, Saad kysyy. Syy valkoisten haluttomuuteen puhua rasismista perustuu Saad’n mukaan ensinnäkin siihen, että valkoiset eivät altistu rasismia koskevalle keskustelulle arjessaan, ja toiseksi siihen, etteivät valkoiset ymmärrä, mitä valkoinen ylivalta todella on.

Yksi Me and White Supremacyn keskeisistä käsitteistä on muun muassa Robin DiAngelon (joka on myös teoksen esipuheen kirjottaja) teoksista tuttu white fragility, joka sanakirjan mukaan kääntyisi valkoiseksi hauraudeksi tai särkyvyydeksi. Koska white fragilityssa on kuitenkin kyse “kyvyttömyydestä sietää epämiellyttäviä tunteita, kuten häpeää, syyllisyyttä ja vihaa, jotka puskevat pintaan, kun valkoiset joutuvat puhumaan rasismista, valkoisuudesta ja valkoisesta ylivallasta”, olen suomentanut sen pikemminkin ’valkoiseksi herkkähipiäisyydeksi’, joka viittaa helposti loukkaantuvaan, herkästi pahastuvaan ja herkästi mielensä pahoittavaan. Kun keskustelu rasismista alkaa, valkoiset siirtyvät usein puolustuskannalle, mikä estää valkoisia kuulemasta ja ymmärtämästä, mitä meille yritetään kertoa rasismista. Näissä tilanteissa valkoinen herkkähipiäisyys ilmenee esimerkiksi vihastumisena, puolustautumisena, häpeänä ja pelkona, jotka saavat meidät vaikenemaan tai poistumaan keskustelusta. Valkoinen herkkähipiäisyys voi muuttua nopeasti myös vahingonteoksi, kun jähmetymme, haluamme paeta tai muutumme aggressiivisiksi, jopa väkivaltaisiksi. Tällöin kaiken keskiöön tulee valkoisten etuoikeuksiemme puolustaminen sen sijaan, että antaisimme itsemme tulla tietoiseksi siitä, miltä kaikelta valkoinen etuoikeutemme on meitä suojellut ja miten siitä hyödymme.

Äänensävyn valvominen

Äänensävyn valvomisella (tone policing) Saad viittaa tekniikkaan, jota valkoiset käyttävät hiljentääkseen keskusteluja rasismista ja rodullistamisesta. Keskittyminen äänensävyyn (ja siitä huomauttelu) puhutun sisällön sijaan vahvistaa valkoisen ylivallan ideologiaa ja valkoisuuden normeja, joiden mukaan valkoiset tietävät paremmin, kuinka mustien ja ruskeiden tulisi puhua, esiintyä ja olla.

Saad pyytää lukijaa pohtimaan onko tämä joskus ajatellut mielessään tai sanonut jopa ääneen kuunnellessaan mustaa tai ruskeaa puhujaa:

”Voisiko hän puhua mukavammin? Hänen äänensävynsä on liian aggressiivinen. Hän kuulostaa vihamieliseltä ja syyttelevältä. Hän on liian äänekäs. Hänen tapansa puhua rasismista ei ole hedelmällinen. Meidän pitäisi keskittyä positiiviseen.” (Saad 2020, 49, suom. T.K.)

Saad korostaa, että äänensävyn valvomisessa on kyse yhtäältä niiden mustien ja ruskeiden ihmisten puheen kontrolloinnista, jotka käyttävät valkoisten mielestä vääränlaista kuten liian vihaista äänensävyä ja toisaalta hyväksynnän osoittamisesta niille mustille ja ruskeille ihmisille, joiden äänensävyä valkoiset pitävät sopivampana kuten pehmeämpänä, säyseämpänä ja rauhallisempana. Molemmissa tapauksissa mustien ja ruskeiden odotetaan tyydyttävän valkoista katsetta (ja korvaa) eli valkoisen ylivallan linssiä, jonka läpi ne, jotka nauttivat valkoisesta etuoikeudesta, katsovat mustia ja ruskeita. (Saad 2020, 46–47.) Saad nostaa esimerkiksi sen, kuinka valkoisten ihmisten vihaisuus nähdään usein oikeutettuna, mutta mustien vihaisuutta pidetään aggressiivisena ja vaarallisena.

Äänensävyn valvominen – tai sen pelkkä mahdollisuus – ei kuitenkaan pelkästään hiljennä vaan se voi myös kuluttaa mustien ja ruskeiden ihmisten psyykeä. Yrittäessään välttää valkoisten harjoittaman valvonnan ja kontrollin kohteeksi joutumista, mustat ja ruskeat saattavat alitajuisesti ennaltaehkäistä sitä kontrolloimalla itse itseään. Myös Suomessa käydyissä rasismikeskusteluissa on nostettu viime aikoina esiin mikroaggressiot, joihin äänensävyn valvomisen voi katsoa kuuluvan silloin, kun äänensävyä valvotaan katseissa, eleissä, ilmeissä ja ajatuksissa. Ääneen sanomaton voi vahingoittaa yhtä paljon ellei enemmänkin kuin se, mitä sanotaan ääneen, sillä se, mitä ei sanota ääneen, voi kuitenkin tulla esiin myöhemmin käytöksessä joko tahallaan tai tahattomasti.

“[Valkoisille] On usein suuri shokki, kun mustat ja ruskeat päättävät, etteivät he enää valvokaan omaa äänensävyään ja valvomisen sijaan ilmaisevat mielipiteensä suoraan. Ihmiset, joilla on valkoista etuoikeutta, ihmettelevät hämmentyneinä ja turhautuneina, ”mistä kaikki tämä viha tulee”, tajuamatta, että tuo viha oli aina olemassa ja sen ilmaisu on alku itsensä arvostamiselle mustana ja ruskeana.” (Saad 2020, 48– 49, suom. T.K.)

Valkoinen hiljaisuus ja valkoinen apatia

“Valkoinen hiljaisuus on juuri sitä miltä se kuulostaa. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset, joilla on valkoista etuoikeutta, pysyvät täysin hiljaa, kun on kyse rodusta ja valkoisesta ylivallasta.” (Saad 2020, 53, suom. T.K.)

Kuten Saad kirjoittaa, ulkopuolelta katsottuna valkoinen hiljaisuus voi näyttää hyväntahtoiselta tai ainakin neutraalilta, mutta valkoinen hiljaisuus on kaikkea muuta kuin neutraalia. Vaikeneminen on valkoisille itsepuolustusmekanismi, joka suojaa etuoikeuksiamme ja valkoista ylivaltaamme kyseenalaistamiselta. Keskustelua rasismista ja etuoikeuksistamme on helppo paeta hiljaisuudella tai apatialla eli vaikenemalla, esittämällä tekosyitä, vaihtamalla aihetta tai poistumalla paikalta – tai osoittamalla välinpitämättömyyttä ja passiivisuutta, sekä haluttomuutta osallistua keskusteluun. Valkoinen hiljaisuus ja valkoinen apatia saavat valkoiset myös arvostelemaan näkyvää, tahallista ja suunniteltua rasismia ja näkemään sen ainoana rasismin ilmenemismuotona.

Saad ei kuitenkaan päästä vaikenijoita helpolla, vaan haluaa meidän ymmärtävän, että valkoinen hiljaisuus ja valkoinen apatia ovat väkivaltaa ja passiivisuudessaan tappavia. Hiljaisuuden väkivallalla Saad ei viittaa rasististen viharikosten tai rasististen mielipiteiden tekemättä ja sanomatta jättämiseen vaan siihen, kuinka yhteiskuntamme julkiset tilat, kuten koulut, työpaikat ja terveydenhuolto, periaatteessa suojaavat mustia ja ruskeita avoimilta ja yksittäisiltä rasismin teoilta samalla kun näissä tiloissa systeeminen piilossa oleva rasismi on osa arjen hyväksyttyä toimintakulttuuria valkoisen hiljaisuuden kautta.

Antirasistista työtä näennäisen liittolaisuuden sijaan

“Kukaan, joka on elossa tänään, ei ole luonut valkoista ylivaltaa. Mutta kaikki, joilla on valkoista etuoikeutta, ylläpitävät sitä.” (Saad 2020, suom. T.K.)

Saad vertaa Me and White Supremacya peiliin, jota pidetään edessämme, jotta voisimme syvällisesti tutkia osallisuuttamme rakenteelliseen rasismiin ja valkoisen ylivallan järjestelmään. Saad myös kehottaa tunnistamaan eron todellisen liittolaisuuden ja näennäisen liittolaisuuden (optical allyship) välillä, jonka kautta asetamme itsemme jalustalle “hyvinä valkoisina” ja yritämme osoittaa, että olemme hereillä (woke). Näennäinen liittolaisuus ei kuitenkaan ole antirasismia, vaan se on vain toinen tapa asettaa valkoisuus huomion keskipisteeseen. Näennäinen liittolaisuus voi näyttää ulospäin esimerkilliseltä, mutta pinnan alla se kuitenkin jatkaa niiden ideologioiden ylläpitämistä, joihin valkoinen ylivalta perustuu. Viitaten Amélie Lamont’iin, Saad toteaa että todellinen liittolaisuus edellyttää valkoisten esiin astumista, vaikka se olisi kuinka epämukavaa, sekä etuoikeuksien ja etujen siirtämistä niille, joilta ne puuttuvat.

”Kun näennäinen liittolaisuus asettaa etuoikeutetut keskiöön, todellinen liittolaisuus asettaa keskiöön marginalisoidut.” (Saad 2020, 160, suom. T.K.)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *