Suomen itsenäisyydenpäivää vietetään tuttuun tapaan 6. joulukuuta, päivänä, jolloin eduskunta vahvisti senaatin antaman itsenäisyydenjulistuksen. Juhliminen juuri 6. joulukuuta vakiintui kuitenkin vasta myöhemmin. Tosiasiassa eduskunnan hyväksymää itsenäisyydenjulistusta ei edes pidetty kovin merkittävänä uutisena joulukuussa 1917. Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa uutiselle annettiin yhden palstan tila, Uudessa Suomettaressa ei sitäkään.

Itsenäisyyden julistaminen oli pitkä prosessi, joka ei suinkaan alkanut, eikä varsinkaan loppunut joulukuun kuudenteen päivään. Myös Carl Enckell oli vahvasti osallisena tässä prosessissa, joka kiihtyi vallankumousvuonna 1917. Ensin Enckell asettui vahvasti itsenäisyyspyrkimysten tielle toimiessaan ministerivaltiosihteerinä Pietarissa, mutta kääntyi pikkuhiljaa kesän ja syksyn 1917 aikana itsenäisyysliikkeen kannattajaksi. Vuoden viimeisenä päivänä juuri Enckell oli P. E. Svinhufvudin mukana Smolnassa pyytämässä V. I. Leninin tunnustusta itsenäisyydelle.

Tulen tässä lyhyesti tirkistämään Enckellin rooliin itsenäistymisprosessissa, tekemällä viisi ajallista ”täsmäiskua” Enckellin elämään vuonna 1917.

12.4.1917

Helmikuun vallankumous on syrjäyttänyt Venäjällä Nikolai II vallasta ja imperiumin ohjaksiin on asetettu väliaikainen hallitus, joka merkittävältä osalta koostuu venäläisten teollisuuspiirien edustajista, poikkeuksena hallituksen ainoa sosialistijäsen oikeusministeri Aleksander Kerenski.

Kiirastorstaina 12.4.1917 Suomen uusi, edellisenä päivänä nimetty ministerivaltiosihteeri Carl Enckell saapui suomalaiselle rautatieasemalle Pietarissa (nykymatkustajalle tuttu asemarakennus on peräisin uudemmalta ajalta). Enckell on ensimmäinen ministerivaltiosihteeri, jonka Suomen senaatti on nimittänyt vuosiin. Valintaoikeuden palauttaminen senaatille oli osa sitä helmikuun manifestia, jonka kautta väliaikainen hallitus pyrki pitämään kiinni eriävän imperiuminsa reuna-alueesta, jossa itsenäisyysaktivistit olivat alkaneet katsoa Ruotsin ja Saksan suuntaan itsenäisyystaistelutovereita etsien.

Syy Enckellin nimittämiseen ministerivaltiosihteeriksi oli ennen kaikkea hänen kontaktinsa Pietarissa, jotka hän oli saavuttanut Kone- ja Siltarakennus Osakeyhtiön toimitusjohtajana. Kone ja Silta oli nimittäin vaurastunut Venäjän viennillä ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin yhtiö tuotti sotatarvikkeita keisarin armeijalle.

Enckellin junan saapuessa asemalle, asemanjohtaja pyysi oitis tietoa siitä, koska herra ministerivaltiosihteeri on palaamassa Suomeen. Oikeusministeri Kerenski tahtoi nimittäin pyytää lupaa matkustaa samassa vaunussa Helsinkiin Enckellin seurassa, koska oli kuullut, että Enckell suunnitteli paluumatkaa vielä samana päivänä.

Illalla, Enckell ja Kerenski matkustivat samassa vaunussa kohti Suomea; Enckell viettämään pääsiäispyhiä perheensä kanssa ja Kerenski tapaamaan lääkäriään Kauniaisissa ja samalla tiedustella mielialoja suuriruhtinaskunnassa.

Junassa Enckell ojensi oikeusministerille tekemänsä käännöksen Suomessa edellisenä päivänä pidettyjen valtiopäivien avajaispuheista. Kerenski tyrmistyi siitä, ettei puhemies Kullervo Manner ollut avajaispuheessaan osoittanut syvää kiitosta väliaikaisen hallituksen myöntämistä venäläistymistoimien liennytyksistä. Kerenski huudahti, että oli aikonut vierailla valtiopäivillä seuraavana päivänä, mutta vierailu sai nyt jäädä sikseen. Kerenski poistui tämän jälkeen vaunusta ja vetäytyi nukkumaan.

Seuraavana päivänä, Enckell, joka pelkäsi täysin epäonnistuneensa ensimmäisessä kosketuksessaan Venäjän hallitukseen, pyrki vakuuttamaan Kerenskin suomalaisten suopeasta suhtautumisesta väliaikaiseen hallitukseen, mutta Kerenski ei lientynyt.

Pääsiäismaanantaina, Kerenski ja Enckell jakoivat jälleen junavaunun paluumatkallaan Pietariin. Vaunu oli nyt täynnä kukkakimppuja, joita Kerenski oli saanut osakseen Suomenvierailullaan. Hän oli nyt todella hyvällä tuulella ja tyytyväinen onnistuneeseen vierailuun ja lupasi Enckellille, että tulisi aina olemaan tämän käytettävissä, edistääkseen Suomen asiaa Venäjällä.

24.7.1917

Venäjän väliaikaisen hallituksen uusi pääministeri on nimeltään Aleksander Kerenski, joka äskettäin, kasakoiden avulla, oli kukistanut bolševikkien vallankaappausyrityksen Pietarissa. Niin kutsuttujen heinäkuun päivien aikana, jolloin Venäjän todellisen vallanpitäjän identiteetti oli ollut epätietoisuudessa, Suomen senaatti, Oskari Tokoin johdolla, on päättänyt hyväksyä niin kutsutun valtalain, ilman Pietarin siunausta. Ministerivaltiosihteeri Enckell on nyt kutsuttuna tuohtuneen pääministerin puhutteluun.

Enckell, entisen keisarillisen armeijan eliittijoukkojen upseerina ja jalkaväenkenraalin poikana sekä suomalaisten sotateollisuudesta hyötyvien teollisuuspiirien edustajana, oli pyrkinyt estämään valtalain yksipuolisen hyväksymisen. Heinäkuun vallankaappausyrityksen aikana, yhteydet Helsinkiin olivat kuitenkin olleet poikki, eikä Enckell ollut kyennyt lähettämään viestejään, jossa pyrki tuomaan esiin keskushallituksen tyrmäävän kannan valtalakiin. Kerenski uhkasi nyt Suomea sotatoimilla, mikäli ei valtalakia saataisi kumottua.

Tässä tilanteessa Enckell, joka vakuutti valtalain olevan vallankumouksellinen ja laiton, sai kenraalikuvernööri Mihail Stahovitšin tuella Kerenskin hajauttamaan Suomen valtiopäivät ja julistamaan uusintavaalit.  Valtalaki oli näin kumottu ja samoin Suomen ensimmäinen itsenäisyysyritys.

7.11.1917

Venäjän sotaonni on lopullisesti kääntynyt ja vallankumoukselliset piirit Pietarissa ovat tyytymättömiä sodan jatkumiseen. Myös suomalaiset teollisuuspiirit ovat alkaneet kääntyä itsenäisyyden kannalle. Maalla on nyt oikeistosenaatti ja vientimarkkina Pietarissa on kuihtunut kasaan.

Valtalain kumoaminen ja Tokoin senaatin kaataminen on tehnyt Enckellistä suositun maan oikeistopoliitikkojen keskuudessa. Enckell on nyt mukana vaikutusvaltaisena jäsenenä niissä Venäjän hallituksen ja Suomen senaatin välisissä työtyhmissä, jossa pohditaan maiden välisten suhteiden tulevaisuudesta.

Pitkien neuvottelujen jälkeen osapuolet ovat vihdoin päätyneet Helsingissä pidetyissä neuvotteluissa sovintoon. Osapuolten edustajat ministerivaltiosihteeri Enckell ja kenraalikuvernööri Nikolai Nekrasov lähtevät sovintoehdotuksen kanssa yötä vasten matkustamaan Pietariin saadakseen siihen Kerenskin lopullisen hyväksynnän.

Saapuessaan suuriruhtinaskunnan ja varsinaisen Venäjän väliselle rajalle aamulla 7. marraskuuta rajaviranomaiset tiedottavat matkustajia yöllä puhjenneesta vallankumouksesta Pietarissa. Vallankumous tunnetaan tänä päivänä parhaiten nimellä lokakuun vallankumous. (Venäjällä vielä siihen aikaan käytössä olevan juliaanisen kalenterin mukaan oltiin vielä lokakuussa).

4.12.1917

Lokakuun vallankumous oli viimeinen naula arkkuun Enckellin aiemmin skeptiseen suhtautumiseen itsenäistymiseen. Senaatin johtaja (virallisesti varapuheenjohtaja) P. E. Svinhufvud antoi joulukuun alussa Enckellille tehtäväksi laatia itsenäisyydenjulistus Suomelle.

Lopulta Enckellin alkuperäistä itsenäisyydenjulistusta ei julkaistu, vaan senaattori E. N. Setälä laati itsenäisyydenjulistuksen käyttäen muun muassa Enckellin luonnosta pohjana.

4. joulukuuta Enckell oli kutsunut puolalaisen, entisen kollegansa, Puolan hallituksen edustajan Pietarissa, Aleksander Lednickin vieraakseen Heimolan talossa pidettyyn valtiopäivien kokoukseen, jossa senaatin itsenäisyydenjulistus luettiin julki valtiopäivien edustajille.

Vielä kymmenen vuotta myöhemmin 1928 julkaistussa muistokirjoituksessa Pariisilaisessa sanomalehdessä Lednicki hämmästeli sitä tyyneyttä ja hiljaisuutta, jossa suomalaiset valtiopäiväedustajat vastaanottivat tämän merkkihetken. Oliko kyse vain suomalaisesta hillitystä luonteesta, vai siitä, että kaikki ymmärsivät, ettei yksipuolisella julistuksella välttämättä nytkään saavutettu sen enempää kuin Tokoi keväällä?

31.12.1917

Svinhufvud ja Enckell saapuu entiseen keisariaikojen ylelliseen säätyläisnaisten kouluun Smolnaan Pietarissa. Tänne, bolševikit ovat pystyttäneet väliaikaisen tukikohtansa. Mukanaan Enckellillä ja Svinhufvudilla on pyyntö Venäjän sosialistisille neuvostoille Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta.

Sekä Svinhuvud, että Enckell, josta itsenäisyydenjulistuksen jälkeen tuli Svinhufuvdin ulkopoliittinen neuvonantaja ja epävirallinen ulkoministeri, pyrkivät niin kauan kuin mahdollista välttää kääntymistä Leninin puoleen itsenäisyyden tunnustamisessa. Svinhufvudia ja Enckelliä erotti moni poliittinen kanta, mutta heitä yhdisti kuitenkin syvä inho uusia venäläisiä vallanpitäjiä kohti. Samalla uskottiin, ettei Lenin pystyisi pysymään vallassa ja itsenäisyyden tunnustus bolševikeilta olisi itse asiassa haitallista Suomen itsenäisyydelle, mikäli uusi porvarillisaatelinen vallankumous suistaisi kommunistit vallasta Pietarissa.

Itsenäisyyden tunnustaminen länsivalloissa ja Pohjoismaissa oli kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi ilman Venäjän tunnustusta. Enckell sai lopulta Svinhufvudin ylipuhuttua itsenäisyyden tunnustuksen hakemisesta Leniniltä.

Enckell ja Suomen hallituksen epävirallinen edustaja Pietarissa K. G. Idman olivat jo edellisenä päivänä käyneet Smolnassa saadakseen itsenäisyysjulistuksen tunnustuksen. Tällöin heidät käännettiin pois, sillä anomus oli osoitettu virheellisesti Venäjän hallitukselle, eikä neuvostojen yhteisölle. Nyt, Enckell ja Svinhufvud paksuissa talviturkeissa odottivat tuntikausia, että tunnustus annettaisiin. He seisovat Smolnan käytävällä, josta he saattoivat aina oven avautuessa seurata kiihkeää keskustelua kokoussalissa, jossa ei suinkaan ainoastaan käsitelty Suomen asiaa, olihan se prioriteettilistalla varsin alhaalla; meneillään oli arastava sisällissota ja kasvava elintarvikepula.

Lopulta kansankomissaarien neuvoston pääsihteeri Vladimir Dmitrijevitš Bontš-Brujevitš tuli ulos salista allekirjoitetun tunnustuksen kanssa. ”Oliko asia tällä nyt selvä?” Enckell pyysi nyt Bontš-Brujevitšilta mahdollisuutta tavata Lenin ja kiittää tätä tunnustuksesta, olihan Suomen hallituksen juuri tunnustettu päämies eteisaulassa. Epäröinnin jälkeen, jolloin pohdittiin voitaisiinko porvarillisia suurkapitalisteja eteisaulassa tervehtiä, Lenin lopulta astui ulos salista ja kätteli nopeasti Svinhufuvdia ja Enckelliä.

Vuoden viimeisellä tunnilla Svinhufuvd lähti junassa kohti Suomea itsenäisyyden tunnustus mukanaan. Toimeenpaneva keskuskomitea tunnusti 4.1.1918 Suomen itsenäisyyden. Samana päivänä tunnustukset tulivat Tukholmasta, Pariisista ja Berliinistä ja seuraavana päivänä Ateenasta. Kööpenhaminan ja Oslon tunnustukset saatiin 10.1.1918.

Epilogi: 18.1.1918

Suomen ensimmäistä itsenäisyysjuhlaa vietetään Kansallisteatterissa kutsuvierastilaisuutena. Kutsuttujen joukossa on myös niiden maiden lähettiläitä, jotka ovat tunnustaneet maan itsenäisyyden. Yleisön suuresta paineesta juhlasalin orkesteri aloittaa, ohjelmasta poiketen, soittamaan saksalaispatrioottista Die Wacht am Rhein -marssia. Enckell näkee vaivaantuneen ilmeen saksaa sotaakäyvän Ranskan lähettilään kasvoilla ja päättää pyytää lähettilästä pienelle kävelylle teatterin lämpiöön. Ajatus oli hyvä, sillä marssi soitetaan pariin otteeseen yleisön villiintyessä.

Ensimmäinen maailmansota jyllää edelleen Euroopassa ja Suomesta on kohta tulossa osa eurooppalaista aktiivista sotanäyttämöä ja lipumassa yhden murenevan valtakunnan etupiiristä toiseen.

Lähteet ja kirjallisuus

Helsingin Sanomat 7.12.1917
Uusi Suometar 7.12.1917

Enckell, Carl, Politiska minnen I, Helsingfors 1956.

Idman, Karl Gustaf, Diplomatminnen. Hågkomster från vår självständighets begynnelseskede 1919–1927, Helsingfors 1954.

af Forselles-Riska, Cecilia, Brobyggaren Carl Enckells liv och verksamhet fram till slutet av 1917, Helsingfors 2001.

Kuisma, Markku, Sodasta syntynyt. Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista Tarton rauhaan 1914–1920, Helsinki 2010.

Pietiäinen, Jukka-Pekka, “Suomen ulkopolitiikan alku”, Manninen, Ohto (toim.), Itsenäistymisen vuodet 1917–1920 3. Katse tulevaisuuteen, Helsinki 1992, 252–472.

Polvinen, Tuomo, Venäjän vallankumoukset ja Suomi 1917–1920 I, helmikuu 1917–toukokuu 1918, Porvoo 1967.

Polvinen, Tuomo, Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 II, toukokuu 1918–joulukuu 1920, Porvoo 1971.

Suomi, Juhani, “Katsaus Suomen ulkoasiainhallinnon alkuvaiheisiin”, A. Mansala & J. Suomi (toim.), Suomalainen diplomaatti. Muotokuvia muistista ja arkistojen kätköistä, Helsinki 2003, 13–36.

Tiihonen, Seppo, Vallan kumoukset Suomessa 1917–1919. Suomi ja vallan verkostot, Helsinki 2019.