Diplomaatin jäljellä: Carl Enckell

Carl Enckell Cajander I hallituksen ulkoasiainministeri, 1922.

Carl Enckell (1876–1959) oli todellinen monitekijä. Pitkällä urallaan hän kerkesi palvelemaan Venäjän keisarillisessa armeijassa, työskentelemään insinöörinä Kuusankosken paperitehtaalla ja Hietalahden telakalla sekä yritysjohtajana Kone- ja Siltarakennuksessa (nyk. Wärtsilä), Liittopankissa (nyk. Nordea) ja vakuutusalalla. Tunnetuimman panoksen Enckell kuitenkin antoi diplomatian saralla, ensin Suomen viimeisenä ministerivaltiosihteerinä Pietarissa sekä myöhemmin ammattidiplomaattina, mm. Suomen edustajana Pariisissa ja Kansainliitossa, sekä ulkoasiainministerinä peräti kymmenessä hallituksessa.

Harvojen diplomaattienkaan meriittilistalta voi kuitenkaan lukea niin kirjavaa kokemusta, kuin sekä ensimmäisen, että toisen maailmansodan rauhankonferenssiin osallistuminen, Venäjän ja Suomen välisten rauhanneuvotteluiden johtaminen Berliinissä 1918 ja Moskovassa 1944 sekä Ahvenanmaan kiistan ratkaiseminen myönteisesti Suomelle Kansainliitossa. Mainittakoon vielä YYA-sopimuksen ja Marshall-avun neuvotteluihin osallistuminen 1947–1948.

Haminan kadettikoulun ensimmäinen erikoisluokka, 1800-luvun loppu. Kuva kuulunut alunperin Carl Enckellille. Ylärivi vasemmalta oikealle: Julius Stjernvall, tunnistamaton (Rudolf Bäckman?), Alfred August Grönholm, Wilhelm Mathelin. Toinen rivi: Herbert Granberg, Carl Enckell, Ernst Edvald Söderholm, Sanfrid Edvard Mikander. Ensimmäinen rivi: tunnistamaton (Ardid Appelgren tai Harald Meinander?), Gottfried Johansson, Olli Walter Genetz, Ludvig Schwidt. Kirjoittajan tekemät tunnistukset.

Tutkimuskohde

Tästä huolimatta Carl Enckell on aikaisemmassa tutkimuksessa jäänyt jopa hämmästyttävän vähäiselle huomiolle. Väitöskirjani tulee käsittelemään Enckellin roolia Suomen ulkopoliittisen linjan laatimisessa ja osana Suomen sodanjälkeisiä hallituksia, Enckellin maailmankuvaa ja poliittista ajatusmaailmaa sekä kartoittamaan Enckellin laajaa verkostoa. Enckell toimi yhtäjaksoisesti Suomen ulkoasiainministerinä sodanjälkeisissä hallituksissa 1944–1950, korostetusti presidenttien Mannerheim ja Paasikivi ulkopoliittisena neuvonantajana ja oikeana kätenä. Kuvaavaa Enckellin tärkeydestä Suomen ulkopolitiikalle oli, että Paasikivi suorastaan vaati Enckelliä jatkamaan ulkoasiainministerinään Paasikiven presidenttinimityksen jälkeen vuonna 1946 ja K-A. Fagerholmin sosialidemokraattisessa vähemmistöhallituksessa 1948–1950, Enckell oli ainoa ministeri, jolla ei ollut sosialidemokraattisen puolueen jäsenkirjaa työpöydänlaatikossa.

Vaikka väitöskirjani olisi helppo mieltää perinteiseksi biografiaksi, en itse näe tutkimasta (pelkästään) elämäkertana. Tutkimuksessa biografia on pikemminkin metodi, jonka kautta Enckellin toimintaa ja henkilöä päästään analysoimaan. Tutkimus on myös osa uutta nousevaa trendiä diplomatian ja kansainvälisen politiikan historiassa, jossa myös diplomaatteja ja ministereitä noestaan esiin ja tutkitaan henkilöhistoriallisesta näkökulmasta. Yleensä varsinkin ammattidiplomaatit on nähty lähes robottimaisina, herpaantumattoman rationaalisina toimijoina, jotka tylsähkön ja kohteliaan kapulakielen kautta toteuttavat valtioiden intressejä, vailla henkilökohtaisia ajatuksia tai tunteita. Tästä poiketen, uusissa tutkimussuuntauksissa korostetaan etenkin diplomaattien kontekstien merkitystä heidän toiminnassaan. Ottaen huomioon Enckellin poliittiset, sukupolvelliset ja kulttuuriset kontekstit laajasti, tutkimukseni kohdistuu samalla koko 1940-luvun lopun suomalaiseen yhteiskuntaan, ja etenkin siihen jo ikääntyneeseen, venäjänvallanaikaiseen eliittiin, joka uudelleen kapusi valta-asemaan ja täytti tärkeitä yhteiskunnallisia virkoja toisen maailmansodan jälkeen.

Venäjänasiantuntija Venäjältä

Vielä muutama sana itse päähenkilöstä – sen verran, kun tässä vaiheessa tutkimusta uskallan sanoa. Enckellin elämää tutkiessa keskeinen tekijä on Venäjä. Carl Enckell syntyi Pietarissa – hänen isänsä (myös nimeltään Carl, kuten isoisä ja tutkittavan Carlin pojan ensimmäinen nimi – kyllä, sukututkijan bingo) oli kenraali Venäjän armeijassa ja hänen äitinsä s. Bronikowsky kuului Pietarin porvaristoon. Enckell muutti Suomeen yhdeksänvuotiaana, hänen isänsä aloittaessa Haminan kadettikoulun johtajana ja hän palasi myöhemmin kaupunkiin suorittamaan asepalvelustaan. Enckellin lapsuus ja perhetausta antoi hänelle eväät rakentaa venäjäntuntemusta, jota myös myöhemmin tuli liikemiespiireistä ja tehtävästä ministerivaltiosihteerinä (Suomen edustaja Venäjällä). Tästä tuli olemaan hyötyä vielä 1940-luvulla Enckellin hoitaessa Suomen suhteita Neuvostoliittoon. Enckell puhui venäjää äidinkielenään – joka helpotti kanssakäymisiä venäläisdiplomaattien kanssa. Venäjä toimii myös ”salakielenä” kolmenvälisessä kommunikaatiossa Enckellin, presidentti Paasikiven ja apulaisulkoasiainministeri Reinhold Sventon (Sventorzetski) välillä 1940-luvulla, kun haluttiin varmistaa, ettei kirjeitä päätynyt asiaan vihkimättömien alempien virkamiesten käsiin. Sinänsä ironista, että ns. ”vaaran vuosien” ulkopolitiikkaa suunniteltiin nimenomaan venäjäksi!

Suomen itsenäisyyden 25-vuotisjuhlat Aulangolla 1942. Kuvassa (vasemmalta oikealle) Carl Enckell, O. W. Louhivuori, Jalmar Castrén, P. E. Svinhufvud ja Heikki Renvall.

Enckell oli valtionhallinnossa 1940-luvulle tultaessa tuulahdus menneiden vuosikymmenien elitististä, jopa aristokraattista henkeä. Hän oli jo 1910-luvulla verkostoitunut suomalaisen elinkeinoelämän mahtisukujen kanssa ja oli taitava henkilösuhteiden hyödyntäjä. Ensimmäisen maailmansodanjälkeisen lyhyen saksalaissuuntauksen kanssa flirttailun jälkeen Enckellistä tuli vannoutunut länsikannattaja – varsinkin Ranskan ystävä, joka nyrpisti nokkaansa mm. Rudolf Holstin suunnitelmille kohdistaa Suomen ulkopolitiikka Baltian, Keski- ja Itä-Euroopan reunavaltioihin. Enckell näki pikemminkin Ruotsin ainoana oikeana kumppanina ja ikkunana länteen. Sen jälkeen, kun Enckellinkin haaveet kaatuivat Pietarin uudelleenvalloituksen suhteen, hän suhtautui kasvavaan Neuvostoliittoon skeptisesti, joka antoi hänelle maineen ”varovaisena” ja ”pelokkaana” ulkoasiainministerinä. Enckell oli kuitenkin maailmanpolitiikan katsomukseltaan realisti. Hän suhtautui epäilevästi kahdenkeskeisten hyökkäämättömyyssopimusten tuomaan todelliseen turvaan ja varoitti jo Tarton rauhan aattona 1920 Suomen hallitusta vaatimasta Venäjältä sellaisia alueita, joita myöhemmin ei oltaisi valmiita aseellisesti puolustamaan…

Kirjallisuus

Clerc, Louis, Place de Finlande. Suomen Pariisin-suurlähetystön historia, Helsinki 2017.

Enckell, Carl, Politiska minnen 1, Helsingfors 1956.

Enckell, Carl, Politiska minnen 2, Helsingfors 1956.

af Forselles-Riska, Cecilia ”Carl Enckell”, A. Mansala & J. Suomi (toim.), Suomalainen diplomaatti. Muotokuvia muistista ja arkistojen kätköistä, Helsinki 2003, 38–57.

af Forselles, Cecilia, Brobyggaren Carl Enckells liv och verksamhet fram till slutet av 1917, Helsingfors 2001.

 

Kirjoituksessa käytetty kuvitus: Museoviraston valokuvakokoelma. CC-BY 4.0