Helsingin yliopisto
Suomessa teknologia- ja innovaatiopolitiikan tiedontuotantoa 1980-luvulta lähtien on luonnehtinut julkisten organisaatioiden ja tahojen keskeinen asema. Myös elinkeinoelämää lähellä olevilla tahot on tyypillisesti kytketty mukaan tiedontuotantoon. Julkisen sektorin ja elinkeinoelämän aktiivisuus tiedontuotannon kentällä voidaan myös nähdä luontevana ”työnjakona”. Viittaahan teknologia- ja innovaatiopolitiikka julkisen vallan teknologiaan ja innovaatioihin kohdistuviin toimenpiteisiin, jonka keskeisenä päämääränä on ollut parantaa yrityssektorin teknologian tasoa ja osaamisperustaa ja sitä kautta yritysten kansainvälistä kilpailukykyä.
Tiedontuotannon ensisijaiset toimijat on paikoitellen hankala nimittää politiikkalohkon erityispiirteiden vuoksi. Teknologia- ja innovaatiopolitiikkaa koskevissa tutkimuksissa on korostettu, että teknologia- ja innovaatiopolitiikkaa on vaikea erottaa läheisistä politiikan lohkoista, kuten tiedepolitiikasta, talouspolitiikasta, energiapolitiikasta ja ympäristöpolitiikasta. Joiltain osin teknologia- ja innovaatiopolitiikka on laajentunut myös palveluinnovaatioihin, sosiaalisiin ja ympäristöinnovaatioihin.
Myös terminologian muutokset tekevät tiedontuotannon regiimin yksiselitteisistä rajanvedoista haastavaa. Politiikassa käytetyn terminologian mukaan Suomessa harjoitettiin vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa pääosin ”tiede- ja teknologiapolitiikkaa”. Samaan aikaan kansallisen innovaatiojärjestelmän kehittämisestä tuli kuitenkin niin tiede- ja teknologiapolitiikan kuin elinkeinopolitiikankin keskeinen lähtökohta.
Politiikkalohkon tiedontuotannon kenttää voidaan pitää suhteelliseen tiiviinä. Muun muassa toimintakulttuurista, toimijoiden pienestä määrästä ja yhteistyöhankkeista johtuen innovaatiopolitiikan keskeiset tiedontuottajat tuntevat toisensa henkilökohtaisella tasolla.
Julkishallinnon tiedontuottajat
Tiedontuotantoa ohjataan ja toteutetaan osittain ministeriöissä. Perinteisessä julkishallinnollisessa työnjaossa teknologiapolitiikan (ja sittemmin innovaatiopolitiikan) on katsottu kuuluneen erityisesti Työ- ja elinkeinoministeriölle (TEM, vuoteen 2008 asti Kauppa- ja teollisuusministeriö), kun taas perustutkimus ja yliopistoihin liittyvät kysymykset Opetus- ja kulttuuriministeriölle (OKM, vuoteen 2010 asti Opetusministeriö). Teknologia- ja innovaatiokysymyksiä on kuitenkin aika ajoin pyritty integroimaan myös Valtioneuvoston kanslian ja Talouspoliittisen ministeriövaliokunnan työhön.
Pääministerin puheenjohtama Tutkimus- ja innovaationeuvosto on ollut joka tapauksessa keskeisin tiedontuottajaorganisaatio tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikassa. Neuvosto perustettiin vuonna 1963 nimellä Valtion tiedeneuvosto. Sen nimi muuttui Valtion tiede- ja teknologianeuvostoksi vuonna 1987 ja vuonna 2009 Tutkimus- ja innovaationeuvostoksi. Neuvostossa ovat olleet edustettuna keskeiset hallituspuolueet, ministeriöt, t&k-rahoittajat, korkeakoulut, liike-elämän edustajat ja ammattiyhdistysliike.
Erityisesti 1990-luvulla neuvoston sihteeristön valmistelemilla ja sen sisäisten keskustelujen pohjalta laadituilla kolmivuotiskatsauksilla oli keskeinen rooli politiikanteossa. Neuvosto teki tiivistä yhteistyötä OECD:n kanssa ja se toi suomalaiseen keskusteluun OECD:n piirissä kehitettyjä ideoita, kuten kansallisen innovaatiojärjestelmän. Neuvoston asema innovaatiopolitiikan tiedontuottajana ja koordinoijana alkoi heikentyä vasta ennen vuonna 2008 alkanutta kansainvälistä finanssikriisiä. Etenkin 2010-luvulla useat keskeiset poliitikot ovat olleet vähemmän sitoutuneita Neuvoston työskentelyyn.
Keskeisiin TEM:in hallinnonalalla teknologia- ja innovaatiopolitiikassa vaikuttaviin organisaatioihin voidaan lukea Business Finland, Teknologian tutkimuskeskus VTT ja Geologian tutkimuslaitos GTK ja teknilliset yliopistot. Näistä ensiksi mainitulla on ollut keskeinen rooli politiikkalohkon tiedontuottajana.
Business Finland syntyi, kun Tekes ja vientirahoittaja Finnvera yhdistyivät vuonna 2018. Tekes oli paitsi erittäin merkittävä tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnan rahoittaja myös innovaatiopolitiikan käytännön toteuttaja. Merkittävät henkilöstöresurssit, arviointiyksikkö ja kiinnostus rahoittaa teknologia- ja innovaatiopolitiikan kannalta mahdollisimman relevanttia tutkimusta antoivat Tekesille vahvan aseman myös tiedontuottajana ja tiedontuotannon ohjaajana. 2010-luvulla sen rooli on ollut murroksessa muun muassa rahoitusleikkauksista johtuen, eikä organisaatiolla ole ollut yhtä vahvaa roolia teknologia- ja innovaatiopolitiikan voimakkaana puolestapuhujana suomalaisessa päätöksenteossa.
Vuonna 1967 perustetulla ja eduskunnan alla toimivalla Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitralla on ollut ajan mittaan eri painotuksia toiminnassaan, kuten teollisuuden t&k-toiminnan tukeminen, pääomasijoittaminen ja viimeksi kiertotalouden edistäminen. Innovaatiopolitiikan tiedontuotannon kannalta Sitran rooli on usein ollut uusien ideoiden lanseeraaminen ja asiantuntijoiden ja päätöksentekijöiden välisen vuoropuhelun virittäminen. Vuosina 1999-2001 Sitra esimerkiksi rahoitti laajan kansallisen innovaatiojärjestelmän tutkimusohjelman, joka laajensi suomalaista innovaatiokeskustelua teknologiasta palveluihin ja sosiaalisiin innovaatioihin.
Tutkimusrahoittaja Suomen Akatemian ja yliopistojen piirissä perustutkimuksen tarkasteleminen osana innovaatiojärjestelmää ei ole aina herättänyt riemunkiljahduksia, mutta suomalaisessa diskurssissa on myös tavattu korostaa laadukkaan tutkimuksen ja yliopistojen perusrahoituksen merkitystä onnistuneen innovaatiopolitiikan kannalta. Suomen Akatemia on tuottanut Tieteen tila -julkaisuja, joilla on pyritty vahvistamaan päätöksenteon tietopohjaa.
Virallisilla tilastoijilla on myös roolinsa politiikkalohkon tiedontuotannossa. Tilastokeskus aloitti tutkimus- ja kehittämistoiminnan menojen tilastoinnin vuonna 1969, ja nykyisin se tuottaa varsin yksityiskohtaista tilastotietoa yritysten innovaatiotoiminnasta. Teknologia- ja innovaatiopolitiikasta käytävässä keskustelussa viitataan myös tyypillisesti EU-komission ja OECD:n tuottamaan vertailevaan dataan. EU julkaisee vuosittain European Innovation Scoreboard -vertailun. Kun politiikkasektorilla ilmenee uudistamistarpeita, niin OECD:lta saatetaan edelleen tilata maa-arviointi, sillä järjestön arvovaltainen asema voi tuoda uskottavuutta uudistusehdotuksille.
Teknologia- ja innovaatiopolitiikan päätöksenteosta ja tiedontuotannosta on myös syytä nostaa esiin Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta. Tulevaisuusvaliokunta, joka on myös kansainvälisesti poikkeuksellinen toimija, on ollut aktiivinen toimija esimerkiksi teknologisen kehityksen ennakoinnissa. Valiokunnan piirissä poliitikot ja asiantuntijat ovat voineet käydä vuoropuhelua tutkimukseen, teknologiaan ja innovaatioihin liittyvistä kysymyksistä.
Tieteellinen tutkimus ja yksityiset tiedontuottajat
Teknologia- ja innovaatiopolitiikan tieteellinen tutkimustieto on sekä Suomessa että kansainvälisesti tyypillisesti kytkeytynyt tiiviisti yhteen päätöksenteon ja talouden tarpeiden kanssa. Politiikkalohkon päätöksentekoa kuvastaakin usein neuvonantajavalta, jossa politiikan kannalta relevanttia tietoa tuotetaan päättäjien tilauksesta. Kun yritysten ja julkisen sektorin t&k-investoinnit kasvoivat merkittävästi 1980- ja 1990-luvulla, niin kysyntää syntyi muun muassa investointien vaikuttavuusarvioinneille, innovaatiotoiminnan organisaatiotutkimukselle ja teknologisen kehityksen ennakoinnille. 1980-luvun lopulta 2000-luvun alkuun Kauppa- ja teollisuusministeriön, Tekesin ja Sitran kaltaiset julkiset toimijat rahoittivat lukuisia hankkeita, joiden tarkoituksena oli teknologia- ja innovaatiotutkimuksen kehittäminen Suomessa. Yksi suurimmista hankkeista oli vuosina 2001-2005 toteutettu ProACT.
Vuonna 1992 perustettu VTT:n teknologiatutkimuksen ryhmä luotiin alun perin vastaamaan teknologia- ja innovaatiopolitiikan ja -toiminnan tiedontarpeeseen. 1990-luvulta lähtien VTT ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA ovat olleet keskeisiä tutkimustahoja teknologia- ja innovaatiopolitiikan tiedontuotannossa. Sittemmin yliopistojen piirissä teknologia- ja innovaatiopolitiikkaan liittyvä tutkimusta tuottamaan on perustettu muun muassa Tampereen yliopiston Tiedon, tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskus TaSTI ja Helsingin yliopiston STS-tutkimusryhmä. Viimeisen 20 vuoden aikana myös konsulttiyritykset ovat saaneet jalansijaa sektorin tiedontuotannossa, mikä heijastelee konsulttien kasvanutta merkitystä valtiohallinnon tiedontuotannossa.
Vuonna 2014 toteutettu valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen uudistus ilmensi muutosta koko yhteiskuntapolitiikan tiedontuotannossa. Suomen Akatemiaan luotiin Strategisen tutkimuksen rahoitusinstrumentti ja Valtioneuvoston kanslian tutkimus- ja selvitystoimintaa vahvistettiin.
Suomalaisen teknologia- ja innovaatiopolitiikan tieteellinen perusta on pääosin pohjautunut taloustieteen eri koulukuntien sekä tiede-, teknologia- ja innovaatiotutkijoiden työlle. Teknologiaan liittyvää taloustieteellistä tai taloudellista tutkimusta on tehty paitsi taloustieteen oppiaineissa myös kauppatieteiden, teknillisten ja yhteiskuntatieteiden piirissä. 1990-luvun innovaatiopolitiikkaa pohjustivat muun muassa institutionaaliset innovaatiojärjestelmäanalyysit ja Michael Porterin klusteriteoria. Taloustieteellisen keskustelun moninaisuus näyttää luonnehtivan innovaatiopolitiikkaa koskevaa keskustelua myös 2010-luvulla. Innovaatiopoliittisessa keskustelussa ovat olleet esillä varsinkin ekosysteemeihin perustuva lähestymistapa ja markkinaepäonnistumisen teoria.
Politiikkasektorilla on myös aika ajoin pyritty kytkemään ulkomaisia asiantuntijoita suomalaiseen innovaatiopolitiikkaan. Esimerkiksi Suomen innovaatiojärjestelmän kansainvälinen arviointi toteutettiin vuonna 2009 professori Reinhilde Veugelersin johdolla.
Teknologia- ja innovaatiopolitiikan painoarvon heikentyminen asettaa haasteen tiedontuottajille
Suomalaista teknologia- ja innovaatiopolitiikkaa on usein luonnehdittu asiantuntijavaltaiseksi ja teknokraattiseksi. Teknologia- ja innovaatiopolitiikan politisoituminen julkisessa keskustelussa oli myös melko harvinaista ennen globaalia finanssikriisiä. Politiikan lohkolla vallitsi pitkään konsensus politiikkalinjasta, jonka mukaan t&k-menoja tuli lisätä pitkäjänteisesti sekä teknologiapolitiikkaa ja suomalaista innovaatiojärjestelmää tuli kehittää jatkuvasti. 2010-luvulla innovaatiopoliittisesta konsensuksesta on tullut heikompi, mikä johtuu muun muassa Nokian ja yleisemmin ICT-sektorin heikentymisestä sekä politiikan polarisoitumisesta.
1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Nokian menestys antoi vahvistusta poliitikkojen, pääkirjoitustoimittajien ja kansalaisten uskomuksille siitä, että tieteen, teknologian ja innovaatiojärjestelmän kehittäminen on kannattavaa. 2010-luvulla ei enää ole nähty vastaavia tietotalouden menestystarinoita. Politiikan piirissä esimerkiksi maahanmuuton, ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden kaltaiset kysymykset ovat nousseet entistä vahvemmin politiikan agendalle, eikä Suomessa vallitse enää yhtä vahvaa poliittista konsensusta tietoon ja osaamiseen perustuvan kilpailukyvyn tärkeydestä.
Innovaatiopolitiikan taloudellista ja yhteiskunnallista merkitystä korostavien tahojen olisi pystyttävä entistä selkeämmin perustelemaan aktiivisen teknologia- ja innovaatiopolitiikan tarpeellisuus suurelle yleisölle ja päättäjien uudelle sukupolvelle sekä tuottamaan ajan henkeen sopivia ideoita. Vaikka esimerkiksi Tutkimus- ja innovaationeuvoston aseman vahvistaminen on tarpeellista, on selvää, että innovaatiopoliittisen keskustelun ja tiedontuotannon kenttää on avattava uusille toimijoille, jotta tällainen keskustelu aktivoituisi.