Mitä ääriajattelu on?

Puhe erilaisen ääriajattelun yleistymisestä on ollut pinnalla monilla eri kanavilla viime vuosina. MTV:n (3.4.2017) uutisen mukaan islamilainen ääriajattelu lisääntyy vankiloissa ja sen vuoksi myös äärioikeistolaiset ajatukset nostavat suosiotaan , YLE (26.9.2018) uutisoi terroristirikoksista tuomittujen henkilöiden vapautumisesta ja Helsingin uutiset raportoi suomalaisesta ekstremististä vuodelta 2017 otsikolla ” Äärioikeisto mellasti itsenäisyyspäivänä, äärivasemmisto hyökkäsi Rautatientorin leiriin – tätä oli kotimainen ekstremismi 2017”. Tällaiset uutiset ääriajattelusta, radikaloisoitumisesta tai ekstremismistä kuvaavat osaltaan yhteiskunnallista polarisaatiota eli kehitystä, jossa erilaiset ajattelutavat kärjistyvät ja erkaantuvat toisistaan.

Uutisoinnissa ääriajattelu yhdistyy usein vaarallisiin uhkakuviin eli tilanteisiin, joissa ääriajattelijat uhkaavat väkivallalla tai käyttävät väkivaltaa oman aatteensa edistämiseksi. Äärimmäisyyksiinsä ääriajattelu tiivistyy ideologisessa terrorismissa, jossa jonkin tietyn aatteen vuoksi käytetään laittomia sotatoimia. Uutisia luettaessa on kuitenkin pidettävä pää kylmänä, jotta totuus ei ala värittyä erilaisten mielikuvien ja käsitteiden keskellä.

Ajattelua vai toimintaa?

Yksi tärkeä näkökulma, joka ääriajatteluun liittyen tulisi tiedostaa on se, että ääriajattelu itsessään ei välttämättä johda äärimmäisiin tekoihin vaan kyse on ajattelutavasta, joka on luonteeltaan erityisen jyrkkää, mustavalkoista tai ehdotonta. Ääriajattelu ei ole myöskään luontainen seuraus mistään tietystä arvomaailmasta, kuten tietystä uskonnosta, vaan se on yhdenlainen tulkinta asioista, joista voi esiintyä monta muutakin tulkintaa. Uhkaavaksi ääriajattelu muodostuu silloin, jos ajatukset muuttuvat teoksi eli tilanteessa, jossa yksilöt tai yhteisöt alkavat käyttää väkivaltaa aatteensa eli ideologiansa edistämiseksi. Tällöin voidaan puhua väkivaltaisesta ääriajattelusta eli väkivaltaisesta ekstremismistä.

Liittyykö ääriajatteluun väkivaltaista toimintaa?

Sekä arkikielessä että tutkimuksessa ääriajattelu, radikalismi ja ekstermismi sekoittuvat usein toisiinsa ja toisinaan nämä linkitetään automaattisesti myös terrorismiin. Keskeinen ero onkin tehtävä siinä, onko ääriajattelu lähtökohdiltaan väkivaltaista vai ei ja pyrkiikö se aktiiviseen yhteiskunnalliseen muutokseen vai ei. Yleisesti käytettyjen määritelmien mukaan aktivismi pyrkii nostamaan esiin yhteiskunnallisia ongelmia ja muuttamaan niitä mutta jossa ei käytetä väkivaltaa näiden päämäärien saavuttamiseen. Toisin kuin aktivismi, radikalismi voidaan määritellä kuvaamaan ajattelutapaa, jossa saatetaan kannattaa väkivaltaisia tekoja yhteiskunnallisten muutosten saavuttamiseksi mutta ei aktiivisesti itse osallistuta niiden tekemiseen. Radikalismiin rinnastetaan usein esimerkiksi uskonnollinen fundamentalismi, joka alkuperäisessä muodossaan tarkoittaa pyrkimystä päästä alkuperäiseen, oikeaan tulkintaan uskonnosta. Alkuperäisestä muodostaan poiketen nykyisin usein myös radikaaleja ja ektremistisiäkin uskonnollisia suuntauksia saatetaan kutsua fundamentalistisiksi.

Ektremismi eli arkikielessä ääriajattelu edustaa siis erityisen jyrkkää ja ehdotonta tulkintaa jostakin arvosta tai aatteesta ja se voi olla perustaltaan joko uskonnollista tai ei-uskonnollista. Usein tähän liittyy myös pyrkimys edistää tätä ajattelutapaa ja luoda yhteiskunnallista muutosta. Muuttuessaan toiminnaksi ekstremismi hyödyntää äärimmäisiä tekoja muutoksen aikaansaamiseksi eli erilaisia väkivallan keinoja tai väkivallalla uhkaamista. On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka erilaisia aatteita korostava ideologinen toiminta voi saada väkivaltaisen

ekstremismin piirteitä, kaikki ekstremismi ei ole väkivaltaista eikä kaikki väkivaltainen toiminta ole aatteellisesti perusteltua.

FT Pia Niemi työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa Suomen Akatemian Growing up radical? -hankkeessa (2018-2022)

Radikalisaation tarkkailusta koulussa

Vuonna 2015 Charlie Hebdo –terroristi-iskun jälkimainingeissa Ranskaa ravisteli pienempi, joskin suurta julkisuutta saanut kohu. Kouluissa käytiin läpi dramaattisia tapahtumia ja vietettiin hiljaista hetkeä uhrien muistolle. Eräässä koulussa kahdeksanvuotias lapsi oli kuitenkin ilmoittanut opettajalle olevansa “Charlieta vastaan ja terroristien puolella”. Tällöin koulun johtaja oli ottanut yhteyttä viranomaisiin lapsen “radikaalien ajatusten” ja “terrorismimyönteisyyden” johdosta. Sekä lapsi että hänen isänsä joutuivat poliisikuulusteluun, jossa alakouluikäinen poika myönsi, ettei oikeastaan tiedä mitä “terroristi” tarkoittaa. Kohu oli kuitenkin valmis ja lietsoi terroristi-iskujen jälkeisessä jo valmiiksi hysteerisessä tunneilmastossa vahvoja kannanottoja liittyen Ranskan suureen muslimivähemmistöön ja kansallisiin vs. uskonnollisiin arvoihin. Koulun reagointia tapauksen suhteen sekä puolustettiin että kritisoitiin.

Mistä sitten voi tietää onko lapsi tai nuori radikalisoitumassa? Onko parempi reagoida matalalla kynnyksellä kuin jättää reagoimatta? Terrorismiin ja ääriajatteluun liittyvän keskustelun ja mediahuomion lisääntyessä nämä kysymykset ovat noussut esiin kasvattajien ja poliitikkojen keskuudessa myös Suomessa. Kysymykset tuntuvat stressaavilta ja vastauksia etsitään erilaisilta foorumeilta, kirjallisuudesta ja kursseilta. HY+:n järjestämiin “Väkivaltaisen radikalisoitumisen ehkäisy kouluissa” –koulutuksiin ilmoittaudutaan jonoksi asti. Joissain maissa, kuten Isossa-Britanniassa, näihin kysymyksiin on pyritty vastaamaan luomalla kansallisia strategioita, jotka ohjaavat kasvattajia radikalisoitumisen tunnistamisessa ja raportoinnissa. Kaikki opettajat ovat velvollisia tarkkailemaan oppilaitaan ääriajattelun ja –toiminnan varalta. Tämä on johtanut paitsi tiettyjen etnisyyteen ja uskontoihin liittyvien stereotypioiden vahvistumiseen, myös kiristyneeseen kasvatusilmapiiriin, jossa tiettyjä ristiriitaisia aiheita koskevat keskustelut ovat rajoittuneet ja vähentyneet oppilaiden pelätessä joutuvansa opettajan arvioivan katseen alle. Nuorten uteliaisuus, pelot, kysymykset ja keskusteluntarve rajautuvat näin vähitellen koulukontekstin ulkopuolelle, jossa niihin vastannee jokin muu taho.

Suomessakin kasvattajien huoli nuorten ääriajattelusta on kasvanut, vaikka nuorisoradikalismi ei sinänsä ole mikään uusi ilmiö Suomessa(kaan). Radikalisoitumisen ympärillä vellova huolipuhe liitetään lähes poikkeuksetta islamiin ja maahanmuuttoon, vaikka radikaalilla liikehdinnällä on pitkä historia Suomessa, pitäen sisällään muun muassa sisällissodan jälkikauden rajut vastakkainasettelut, 60-70-lukujen vasemmistoradikaalit, “Kettutytöt”, Skin headit, Vastarintaliikkeen ja monia muita. Se, miksi kasvatusalan ja poliitikkojen keskuudessa ollaan juuri nyt niin huolissaan nuorten radikalisoitumisesta, selittyy osaltaan mediahuomiolla, jota Syyriaan lähteneet nuoret ovat saaneet, mutta liittyy myös 2010-luvun Eurooppaan kohdistuneisiin terroristi-iskuihin ja lähes samalle aikajanalle sijoittuviin, huomattavasti kasvaneisiin pakolais- ja turvapaikanhakijamääriin. Näistä ilmiöistä puhutaan usein samassa asiayhteydessä ja niiden ympärillä käytävä keskustelu äityy aika ajoin hallitsemattomaksi, kärjistyneeksi ja mustavalkoiseksi. Tämä on omiaan lisäämään yleistä turvattomuuden tunnetta ja hallinnanmenettämisen pelkoa ja sitä kautta negatiivisia ennakkoluuloja ulkomaalaistaustaisia henkilöitä ja erityisesti muslimeita kohtaan. Yhteiskuntaa kuohuttavat puheenaiheet heijastuvat luonnollisesti myös oppilaitosten arkeen ja peilautuvat siellä kasvattajien ja oppilaiden kohtaamisissa.

On kuitenkin muistettava, että tietynlainen radikaali ajattelu ja kapinointi kuuluvat luonnollisena osana nuoruuteen ja ilman ideologista uhoa moni aikanaan radikaalilta tuntuva uudistus tai lakimuutos olisi saattanut jäädä tekemättä. Suomessa ei toistaiseksi olla seuraamassa Ranskan tai Iso-Britannian nollatoleranssi-strategiaa, eikä toivottavasti aloiteta sensuroimaan tapoja, joilla koulussa ja oppilastöissä harjoitellaan yhteiskunnallista kritiikkiä ja medialukutaitoa (vrt. Huhtasaari-kohu lokakuussa 2018). Lasten ja nuorten kanssa työskennellessä on turhaa säikähtää jokaista provosoivasti heitettyä “Allahu akbar” tai “natsi” -huudahdusta. Demokratian periaatteiden ja opetussuunnitelman mukaisesti nuoria on kannustettava omien mielipiteidensä kertomiseen ja puolustamiseen rakentavasti, toisia kunnioittaen, olivatpa kannanotot sitten poliittisia tai uskontoon tai maailmakatsomukseen liittyviä, ja vaikkeivät ne olisikaan linjassa yhteiskunnassa vallitsevien normien kanssa.

FT Saija Benjamin työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston Kasvatustieteellisessä tiedekunnssa Suomen Akatemian Growin up radical? -hankkeessa (2018-2022)