Neljännen kurssiviikon iloksi oli ilmoitusblogiin ilmestynyt blogitehtävä, jossa tarkoituksena oli tutustua The New York Timesin tarjoamaan paikkatieto- ja karttapalveluun. Palvelusta tuli tehdä SWOT-analyysi eli pohtia sen heikkouksia ja vahvuuksia. Blogissaan Viljami Ruohonen esittelee Opetushallituksen antaman määritelmän kyseiselle lyhenteelle:” Strenghts (vahvuudet), Weaknesses (heikkoudet), Opportunities (mahdollisuudet) ja Treaths (uhat)”. Samaisen määritelmän löysin Wikipediasta, mutta koska se ei ole lähde luotettavimmasta päästä, oli hyvä löytää sama tieto muualtakin. Lisäksi tuli pohtia palvelun eroja suomalaiseen käytäntöön tietojen tarkkuudesta ja saatavuudesta.
Palvelusta löytyy karttoja neljästä eri aihealueesta: Race and Ethnicity, Income, Housing and Families sekä Education. Tämän lisäksi jokaisesta aihealueesta oli karttoja useista eri muuttujista. Karttoja pystyi zoomaamaan niinkin lähelle, että teiden nimet tulivat näkyviin. Tästä huolimatta kuvanlaatu ei huonontunut, mikä on palvelulle ehdoton plussa, sillä kartat ovat varmasti tiedostokooltaan valtavia kuten Aino Matikainen blogissaan toteaa.
Ulkoasultaan kartat ovat selkeitä ja harmonisia. Saman väriperheen sävyjen käyttäminen on mielestäni hyvä tapa kartan väritykselle, etenkin kun kuvataan yhden ilmiön eri arvoja. Ainoastaan muutaman kartan kohdalla olisin toivonut, että käytetyn värin sävyt olisivat erottuneet paremmin toisistaan. Palvelun sisäiset ominaisuudet ovat siis erittäin korkealla tasolla. Lisätietoa tarjoaa legenda, joka muuttuu automaattisesti sen kohteen mukaan, jonka päällä hiiren osoitin on.
Karttoja tarkasteltaessa on kuitenkin huomioitava ajankohta, johon niiden tiedot sijoittuvat. Palvelu ilmoittaakin, että tiedot perustuvat otoksiin vuosilta 2005 ja 2009. Ja koska tiedot perustuvat otoksiin, virheitä saattaa esiintyä etenkin alueilla, joilla asutus on harvempaa. Tässä huomataankin ero suomalaisiin karttapalveluihin, jotka perustuvat pitkäaikaiseen tilastointiin ja aina mahdollisimman ajankohtaiseen tietoon. Suurin ero suomalaiseen kartta- ja paikkatietojärjestelmään on kuitenkin tiedon saatavuus. Mapping America tarjoaa hyvinkin tarkkaa tietoa ihmisille melko yksityiskohtaisista asioista kuten tulotasosta. Ja tämä kaikki on jokaisen nähtävillä muutaman napinpainalluksen takana. Tämä on tietenkin nerokasta, mikäli tietoja hyödynnetään oikeudenmukaisesti. Haittapuolena näkisinkin sen, ettei palvelusta saatavan tiedon käyttöä voi mitenkään kontrolloida. Tietoja voidaan käyttää esimerkiksi tiettyä väestöryhmää syrjivästi leimaamalla tietyt alueet valkoisten tai mustien alueiksi. Tätä tapahtuu tietysti jo ennestäänkin, mutta tällainen mahdollisuus saattaa houkutella siihen entisestään. Ehkä onkin siis toisaalta hyvä, että tiedot perustuvat otoksiin eivätkä tarkkoihin lukuihin.
Näkisin kuitenkin, että Suomen malli on toimivampi, sillä silloin tietojen käyttö on varmempaa ja kulloiseenkin tarkoitukseen suunnattua. Tällöin myös tarkkojen arvojen käyttö mahdollistuu, mikä puolestaan tarjoaa laadukkaan pohjan erilaisille lisätutkimuksille. Mapping America onkin ihan hauska väline yleiskuvan saamiseksi ja erilaisten aluetasojen tarkastelemiseksi, mutta tieteellisempään tutkimukseen siitä ei ole.
Lähteet:
Matikainen, A (2012). SWOT-analyysia New York Timesin karttapalvelusta. TVT3-blogi 9.2.2012. <https://blogs.helsinki.fi/ainooika/>
Mapping America: Every city, Every block. <http://projects.nytimes.com/census/2010/explorer>
Ruohonen, V (2012). Paikkatietoa Yhdysvalloista- Mapping America: Every City, Every block. TVT3-blogi 9.2.2012. <https://blogs.helsinki.fi/viljamir/>