TVT3-kurssi oli kokonaisuutena hyvin opettava ja mielenkiintoinen. Töitä piti tehdä paljon, mutta se oli tuttua jo aiemmilta kursseilta. Tosin tällä kertaa itsenäisen työn määrä lisääntyi, minkä ainakin minä koin kuitenkin hyödylliseksi. Tarkasteltuani kurssilla tuottamiani karttoja huomaan, että kehitystä on tapahtunut, mutta parannettavaa riittää. On kuitenkin hienoa voida sanoa, että kurssi on nyt ohi ja blogini valmis arvioitavaksi!
Seitsemättä ja samalla viho viimeistä kurssikertaa varten valmisteluja tuli suorittaa jo kotona etsimällä tilastotietoa vähintään kahdesta muuttujasta vapaavalintaiselta alueelta . Tutkittavan alueen tuli jakautua mielellään ainakin 20 pienempään alueeseen. Valitsin karttani aiheeksi Uuden-Seelannin, sillä olen kiinnostunut valtiosta ja tutkinut sitä aikaisemminkin. Uusi-Seelanti jakaantuu tosin vain kuuteentoista provinssiin, mutta päätin sen kelpaavan. Kartta valtion provinssijaoista löytyi helposti (kuva 1.), mutta datan löytämisessä kesti huomattavasti kauemmin.
Kuva 1. Alkuperäinen karttakuva, jonka pohjalta tein oman karttani (Maps of World 2012).
Uuden-Seelannin oman tilastokeskuksen sivuilta löytyi paljon tietoa useista eri aiheista, mutta vain harvoista oli tallennettu tieto myös provinsseittain. Esimerkiksi BKT:stä onnistuin löytämään vain koko valtiota koskevat luvut. Tämän takia päädyin esittämään kartallani perhetietoja koskevia muuttujia, sillä niitä oli tilastoitu runsaasti kaikista provinsseista.
Tunnilla näistä aineistoista oli tehtävänä tuottaa itsenäisesti teemakartta. Artun ohjeiden avulla koordinaatistoon liittämisestä pääsin hyvin alkuun. Hetken aikaa piirrettyäni huomasin, että olin piirtänyt alueita viiva- enkä polygonityökalulla, joten minun oli piirrettävä jo tekemiäni provinsseja uudestaan. Opin arvostamaan snap-työkalua, joka oli hyvin kätevä ja suuri ajanpelastaja “koska se osasi mennä viereistä jo piirrettyä rajaviivaa pitkin helpottaen työtä” kuten Jesse Hietanen toteaa. Onneksi tajusin tämän varhaisessa vaiheessa, enkä vasta yrittäessäni linkittää tietoja karttaan. Provinssit piirrettyäni huomasin myös, että pohjakartassani oli esitetty vain viisitoista provinssia kuudestatoista. Asiaa tutkiessani tajusin, että Nelsonin ja Tasmanin alueet oli kartassa yhdistetty. Näin ollen yhdistin myös näiden kahden alueen tilastotiedot, jotta kartta ja aineisto vastaisivat toisiaan.
Tietojen siirtäminen exeltaulukosta piirtämäni karttatietokannan taulukkoon osottautui haastavaksi selkeistä ohjeista huolimatta. Muokkasin taulukkoa exelissä moneen otteeseen, jotta siinä olevat tiedot muun muassa varmasti täsmäisivät karttatietokantaan syötettyjen nimien kanssa. En onnistunut linkittämään taulukkoja SCL-selectin kautta, mutta onneksi lukuisien yritysten jälkeen “Update column” toiminto tuotti tulosta ja sain siirrettyä datan kartan tekemistä varten. Valitsin karttani tyypiksi perinteisen alueteemakartan, jonka päälle laitoin pylväsdiagrammit. Kartan pohjalla on kuvattu provinssien perheiden lukumäärän arvioitua vuosittaista prosentuaalista kasvua seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana. Pylväsdiagrammeilla esitin perheiden absoluuttisen lukumäärän vuonna 2011 ja arvion vuodelle 2031.
Aineiston luokittelu tuotti jälleen hieman päänvaivaa, sillä se oli melko tasaisesti jakautunutta, muutamia ääriarvoja lukuunottamatta. Tein aineistosta histogrammin ensin jo aiemmin käytetyllä internetsovelluksella, mutta totesin ärsyttäväksi klikkailla internetin ja MapInfon välillä, joten tein histogrammin myös paperille käsin. Tämä oli nopeaa, sillä alueita on vain viisitoista. Halusin, että aineiston poikkeavuudet tulisivat näkyviin kartalla, joten päätin tehdä luokkavälien määrityksen itse. Näin sain mielestäni hyvin näkyviin sen, että suurin osa valtion provinsseista kuuluu kahteen keskimmäiseen luokkaan, joissa perheiden määrän odotettu prosentuaalinen kasvu liikkuu yhden prosenttiyksikön tuntumassa. Luvut eivät kuitenkaan välttämättä ole enää täysin ajankohtaisia, sillä ne on laskettu vuoden 2006 arvojen ja ennusteiden mukaisesti.
Sekä perheiden absoluuttisesta määrästä että prosentuaalisesta muutoksesta oli tehty kolme eri arvioita: low, medium ja high. Käytin karttani aineistona medium sarakkeen arvoja, sillä arvelin niiden osuvan lähimmäksi totuutta. Olisi ollut mielenkiintoista tehdä kartat kaikista kolmesta arviosta, sillä joidenkin provinssien kohdalla ennusteet vaihtelivat suurestikin. Joissakin Eteläsaaren provinsseissa, (esimerkiksi West Coast) oli ennustettu lowtasolla perheiden määrän laskua, kun se mediumtasolla oli kaikkialla nousussa.
Valmiista kartasta (kuva 2.) voidaan huomata, että suurin osa Uuden-Seelannin perheistä on sijoittunut Pohjoissaarelle, mikä ei ole yllättävää, sillä lähes 3/4 asukkaista asuu Pohjoissaarella. Siellä suurimpia kasvukeskuksia ovat Aucklandin ja Bay of Plentyn provinssit.
Kuva 2. Uuden-Seelannin perheiden lukumäärän arvioitu vuosittainen kasvu sekä perheiden lukumäärä vuonna 2011 ja ennuste vuodelle 2031 provinsseittain (Statistics New Zealand 2012).
Vaikka provinssit kuuluvatkin ylimmän odotetun kasvun luokkaan, on huomioitava, että perheiden absoluuttiset lukumäärät liikkuvat aivan eri tasoilla. Aucland on ja tulee varmasti jatkossakin olemaan valtion suurin kaupunkialue. Aucland (kuva 3.) on muun muassa ilmasto-olosuhteiltaan suotuisinta aluetta, mikä on vetänyt alueelle turismia ja jouduttanut kaupungin kehitystä. Pohjoissaarelta voidaan nostaa myös esiin pääkaupunki Wellingtonin provinssi. Vaikka alueen perheiden määrän ei odoteta kasvavan kuin hieman päälle prosentin vuosittain, on perheiden absoluuttinen määrä suhteellisen suuri muihin provinsseihin verrattuna. Toisaalta perheiden määrä ei näytä kasvavan enää kovin paljoa absoluuttisestikaan (niin Wellingtonissa kuin muuallakaan), mikä saattaa viitata teollisuusmaille tyypilliseen väestön vanhenemisen ilmiöön.
Kuva 3. Näkymä Uuden-Seelannin suurimmasta kaupungista Aucklandista (Kaplan International Colleges 2012).
Eteläsaarella menestyvin provinssi on ehdottomasti Canterbury, sillä sen alueella sijaitsee saaren suurin keskus Christchurch. Perheiden pientä määrää selittää Eteläsaaren muutenkin vähäinen asutus, sillä asuinolot ovat muun muassa Eteläisten Alppien vuoriston takia karut. Tätä selittää kuva 4, joka on lukion Aluetutkimus kurssilla tekemäni kartta Uuden-Seelannin pinnanmuodoista. On kuitenkin mielenkiintoista seurata Christchurchin jatkuvaa kehitystä esimerkiksi pääkaupunki Wellingtoniin verrattuna.
Kuva 4. Lukiossa tekemäni kartta Uuden-Seelannin pinnanmuodoista.
Käyttämässäni aineistossa oli tietoa myös perheiden asumismuodoista, joita olisi ollut mielenkiintoista tutkia. Ajattelinkin tehdä niistä toisen kartan, mutta ajanpuutteen vuoksi se jäi. Tämä on sinäänsä harmi, sillä se olisi antanut nyt tekemälleni kartalle enemmän informaatioarvoa ja syvyyttä. Lopputuloksena olen kuitenkin karttaani teknisesti tyytyväinen, vaikka aihe olisi voinut olla niin sanotusti vähemmän itsestään selvä.
Olen samaa mieltä Ainokaisa Tarnasen kanssa siitä, että hienointa oli kuitenkin katsella valmista karttaa, jonka oli alusta asti koonnut itse (jos nyt ei lasketa mukaan aineiston keruuta). Uskon, että päähäni on tarttunut paljon tietoa kartan laatimisprosessista geoinformatiikan menetelmien avulla, vaikken edes muista ulkoa kaikkia MapInfossa käyttämiämme toimintoja. Siksi aionkin säilyttää kurssilta saadut ohjemonisteet, jotta voin tukeutua niihin myös tulevaisuudessa.
Lähteet:
Hietanen, J (2012). Kurssikerta 7!. TVT3-blogi 2.3.2012. <https://blogs.helsinki.fi/johietan/>
Kaplan International Colleges (2010). 2.3.2012. <http://kaplaninternational.com/blog/auckland-the-city-of-sails/>
Maps of World (2012). 26.2.2012. <http://www.mapsofworld.com/newzealand/>
Tarnanen, A (2012). Kurssikerta 7. TVT3-blogi 2.3.2012. <https://blogs.helsinki.fi/atarnane/>
Uuden-Seelannin tilastokeskus (2012). New Zealand Statistics 19.2.2012. <http://www.stats.govt.nz/browse_for_stats/people_and_communities/Families/SubnationalFamilyandHouseholdProjections_HOTP06-31update.aspx>
Toiseksi viimeinen kurssikerta aloitettiin GPS-laitteen ulkoiluttamisella kerrankin aurinkoisessa säässä. Tarkoituksena oli kerätä kymmenen pisteen koordinaatit ja kirjata paikasta ylös jotakin ominaisuustietoa. Kiertelimme ryhmäni kanssa ympäri Kumpulaa havainnoimassa muun muassa koirapuiston ja R-kioskin sijaintia. Kaikki sujui mallikkaasti kunnes kiivettyämme takasin kampuksen pihalle GPS-laite ei onnistunut enää antamaan järkeviä lukuja korkeudeksi merenpinnasta. Lieneekö syynä ollut sijaintimme liian lähellä korkeita rakennuksia vai paikoittaisen pilvipeitteen vaikutus satelliittien lähettämään signaaliin. Mene ja tiedä. Luokassa kokosimme aineistomme Exeliin ja siirsimme sitä kautta MapInfoon. Kerätyt pisteet oli tarkoitus siirtää kartalle, mutta ryhmämme aineistosta sain esiin vain 7/10. Toimimattomuuden syy oli ilmeisesti tallennusvaiheessa tapahtunut virhe.
Tästä pienestä karttatehtävästä saatiin oiva aasinsilta päivän aiheeseen eli geokoodaukseen ja pisteiden luomiseen. Geokoodaus on helppo tapa paikantaa aineistoa kartalle esimerkiksi osoitetietojen avulla. Tämä onnistuu siten, että esimerkiksi alunperin exel-muotoista taulukkotietoa verrataan niin kutsuttuun Street-muotoiseen tietokantaan, jossa jokainen tie koostuu useista pätkistä. Harjoituksessa geokoodasimme aineiston Helsingin peliautomaateista. MapInfo hoitaa paikannuksen automaattisesti, minkä takia kaikkien kohteiden paikannus onnistuu harvoin ensimmäisellä kerralla.
Hakua voidaan tarkentaa esimerkiksi postinumeroiden avulla tai vastaavasti löyhentää antamalla ohjelman käyttää kohteen paikannuksessa lähintä osoitenumeroa mikäli juuri oikealle numerolle ei löydy vastaavuutta street-muotoisesta tieaineistosta. Saattaa myös olla, että samalla osoitteella on monta eri kirjoitusasua kuten harjoitustehtvässäkin huomasimme. Esimerkiksi Tennispalatsin aukio oli toisessa aineistossa kirjoitettu yhteen ja toisessa erikseen. Tällaiset eroavuudet voi korjata käsin valitsemalla kohteelle halutunlaisen kirjoitusasun Geocode valikon alta löytyvässä muokkausikkunassa.
Kurssikerran itsenäistehtävänä oli tuottaa vähintään kolme karttaa maanjäristyksistä, joita voisi käyttää aiheen opettamisessa. Aineistot karttoihin haettiin ANSS:in-verkkosivuilta (Advanced National Seismic System), joille on kerätty tietoa maanjäristysten ajankohdista ja voimakkuuksista. Tietoa on saatavissa vuodesta 1898 nykypäivään saakka (viimeisin havainto omalle hakutulokselleni oli 14.2.2012). Pientä hämmennystä ainakin itselleni aiheutti se, että sivustolla maanjäristyksen voimakkuudesta käytetään sanaa magnitudi ja työohjeissa richter. Tutkin asiaa hieman ja ymmärsin laitoksemme sivuilta, että magnitudi on yleiskäsite maanjäristyksen voimakkuudelle, jota ilmaistaan erilaisilla magnitudiasteikoilla kuten Richterin asteikolla. Richter ei kuitenkaan ole magnitudin eli voimakkuuden yksikkö (Geotieteiden ja Maantieteen laitos 2012).
Päätin esittää kartoissani Richterin asteikolla yli 6 magnitudin järistyksiä kolmella eri aikavälillä vuodesta 1898 nykypäivään. Valitsin raja-arvoksi 6 magnitudin järistykset, sillä ne luokitellaan voimakkaiksi (Seismologian laitos 2012). Ne myös aiheuttavat usein näkyviä jälkiä, mikäli hyposentrumi eli järistyskeskus on melko lähellä maanpintaa. Maanjäristyksistä puhuttaessa on muistettava, että magnitudiasteikot ovat logartimisia ja seuraava arvo on siten kymmenen kertaa edellistä suurempi. Näin ollen kartoilla esiintyy myös hyvin mittavia järistyksiä. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi saattanut olla fiksumpaa esittää kartassa erikseen esimerkiksi 6-7 ja 8-9 magnitudin järistykset informaatioarvon lisäämiseksi.
Kuva 1. Richterin asteikolla yli 6 magnitudin järistysten esiintyminen vuosina 1989-1947, 1948-1997 sekä ajalla 1.1.1998-20.2.2012 (ANSS 2012).
Kartoista (kuva 1.) voidaan huomata, että järistysten määrä kasvaa eri vertailukausien välillä. Tässä kohtaa kyseessä on kuitenkin todennäköisesti havaintojen tallentamisen tarkkuuden kehittyminen. Ensimmäisessä kartassa järistyksiä näyttää olleen lähinnä Yhdysvaltojen länsirannikolla. Kaakkois-Aasiassa ja muualla Tyynellämerellä on varmasti maa järissyt myös 1900-luvun alussa, mutta köyhissä oloissa tietoja järistyksistä ei ole voitu tallentaa. Seisimisimpien alueiden kattava havainnointijärjestelmä ei nimittäin ole vielä kovin vanha. Näin ollen karttojen avulla voidaan opettaa myös maantieteessä tärkeää lähdekritiikkiä ja tiedon kriittistä tarkastelua sekä havainnointilaitteiston ja -tekniikan kehittymistä.
Toki kartoilla voidaan opettaa myös perinteistä hasardimaantiedettä. Kartoilta voidaan erottaa maapallon seismisimmät alueet ja pohtia niihin liittyviä tekijöitä kuten laattatektoniikkaa. Samaten voidaan tarkastella maanjäristysten yhteyttä vulkanismiin ja muihin luonnonilmiöihin. Tällöin voidaan tarkastella endogeenisten ilmiöiden syntyä sekä niiden yhteyttä maanpäällisiin ilmiöihin ja tapahtumiin. Yhtenä esimerkkinä tästä toimii varmasti kaikkien muistama merenalaisen maanjäristyksen synnyttämä tsunami Sumatralla ja Thaimaassa 26.12.2004. Voimakkuudeltaan järistys oli 9,0 magnitudia Richterin asteikolla. Massiivisten aineellisten tuhojen lisäksi tuhansia ihmisiä kuoli ja katosi. Kuvassa 2 näkyy tsunamin aiheuttamia tuhoja Phuketin lomakohteessa Thaimaassa.
Kuva 2. Tsunamin aiheuttamia tuhoja Phuketin lomakohteessa (SOS Baby Help Foundation 2012).
Karttojen pohjalta voidaan myös miettiä ihmisen vaikutusta maanjäristysten esiintymiseen. Kuten Julia Kemppinen blogissaan toteaa maanjäristyksiä syntyy muun muassa patoaltaiden täytön yhteydessä. Joskus myös tehdään tahallisia räjäytyksiä maankuoren jännitteiden purkamiseksi ja suurempien maanjäristysten estämiseksi.
Lähteet:
ANSS: Advanced National Seismic System (2011). 20.2.2012.<http://quake.geo.berkeley.edu/anss/catalog-search.html>
Geotieteiden ja maantieteen laitos (2006). Magnitudiasteikot. Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitoksen internetsivut 23.2.2012. <http://www.helsinki.fi/geo/seismo/maanjaristykset/tieto/magnitudi.html>
Kemppinen, J (2012). Kuudes kurssikerta – Pistekarttoja maanjäristyksistä. TVT3-blogi 24.2.2012. <https://blogs.helsinki.fi/jjkemppi/>
Seismologian laitos (2006). Maanjäristyksen voimakkuus. Helsingin yliopiston seismologian laitoksen internetsivut 23.2.2012. <http://www.seismo.helsinki.fi/fi/maanjtietoa/perustietoa/magnitudi.html>
Sos Baby Help Foundation (2008). 2.3.2012. <http://asiantsunami.sosbabyhelp.org/emergency%20numbers.htm>
Kurssimme toinen artikkeli (Blinn & Queen 2004) käsitteli geoinformatiikan perusolemusta ja sen käyttöperiaatteita. Tässä vaiheessa TVT-kurssien katkeamatonta putkea, GIS:n (Geographic Information Systems) “peruskäyttö” on käynyt itselle melko selväksi, mutta artikkeli valotti hyvin koko järjestelmän taustaa, vaikka kyseisen tekstin ensimmäisestä julkaisusta on kulunut jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta.
Artikkelissa painotettiin, että kaikki ohjelmat tai järjestelmät, jotka käsittelevät ja analysoivat dataa tai joita käytetään karttojen tekemiseen, eivät ole sama asia kuin GIS ja geoinformatiikka. GIS:n pohjalla ja tukena saatetaan käyttää erinäisiä ohjelmia, mutta itse GIS koostuu neljästä osatekijästä: datasta eli analysoitavasta tiedosta, laitteistosta, ohjelmistosta sekä käyttäjästä. Käyttäjän vaikutus tuotettavaan aineistoon ja sen laatuun on ainakin minulle käynyt tämän kurssin puitteissa hyvin selväksi, kuten jo viidennen kerran blogitekstissäni mainitsin. GIS:n erottaa muista järjestelmistä se, että se sisältää aina paikkatietoon sidottua ominaisuustietoa.
Itselle uudempi asia oli ymmärtää ja huomioida niin kutsuttu “GIS:n” elämänkaari (artikkelissa planning = pohjustus, system design = järjestelmän suunnittelu, implementation = käyttöönotto ja maintenance = ylläpito). Geoinformatiikka on siis paljon enemmän kuin vain koordinaattien ja spatiaalisen tiedon yhdistämistä ja analysointia, johon omat harjoitustehtävät ovat lähinnä perustuneet. Kaikki alkaa kartoittamalla informaation tarve ja sen käyttäjäkunta sekä kustannukset. Järjestelmän suunnittelu puolestaan sisältää muun muassa tietokantojen, laitteiston, ohjelmiston ja koordinaattijärjestelmän valinnan. Käyttöönottovaihe sisältää käyttäjien koulutuksen ja sopeutuksen siihen järjestelmään tai organisaatioon, jossa GIS:iä on tarkoitus käyttää. Ylläpito puolestaan käsittää sekä järjestelmän että käyttäjien taitojen päivitystä.
Artikkelissa käsiteltiin myös kartan luomista GIS-ohjelmiin soveltuvaan muotoon. Nykyisin on saatavilla valmiiksi digitaalisessa muodossa olevia karttoja, mutta yhä edelleen vanhoja karttoja voidaan digitoida sähköiseen muotoon. Digitointi voidaan suorittaa esimerkiksi skannaamalla tai digitointilaitetta käyttämällä, jolloin kartalta klikkaillaan pisteitä ja ne tallentuvat tietokoneen muistiin. Digitaalisia karttoja tehtäessä käytetään joko rasteri- tai vektorimuotoista esitystapaa.
Rasterimuotoisessa aineistossa tiedot tallentuvat ruutuina, jotka voidaan ilmoittaa vaaka- ja pystyruutujen avulla. Näin jokaisen ruudun sijainti voidaan paikantaa. Tämän jälkeen jokainen ruutu voidaan kuvata esimerkiksi eri värillä tietyn ominaisuuden mukaan. Ongelmana rastereita käytettäessä on usein oikean ruutukoon valinta. Ruutujen tulee olla tarpeeksi pieniä, jotta kartan asiat kuvautuisivat tarkasti. Tämä puolestaan saattaa aiheuttaa tiedoston koon paisumisen liian suureksi. Myös kahden eri kokoisilla ruuduilla tehdyn layerin yhdistäminen saattaa rajoittaa ruutujen kokoa, sillä pienemmät ruudut pitää suurentaa isompia vastaaviksi, jolloin resoluutio saattaa heikentyä.
Vektorimuotoisessa aineistossa spatiaalinen tieto tallenetaan pisteinä, viivoina ja alueina. Niinpä se soveltuukin paremmin tarkkojen rajojen kuvaamiseen kuin rasterit. Vektorimutoiset objektit koostuvat noodeista, joiden sijainti tallennetaan xy-koordinaattiparilla. Vektoreiden ja rastereiden eroa kuvaa hyvin se, että rasterimuotoisessa aineistossa pistettä kuvaa solu, viivaa solujen ketju ja aluetta joukko vierekkäisiä soluja joilla on sama rasterointi, kuten Aino Matikainen blogissaan toteaa.
Geoinformatiikka on ollut apuna karttojen tuottamisessa ja analysoinnissa jo 1960-luvulta lähtien, mikä yllätti ainakin minua hieman. Ajattelin sen olevan uudempi keksintö. Suurin ero karttojen tekemisessä geoinformatiikan avulla on tiedon helppo muokattavuus. Karttaa ei tarvitse piirtää aina uudelleen, mikäli siihen halutaan lisätä elementtejä tai jos jokin asia muuttuu, vaan tiedot voi päivittää uudelle layerille. Useat eri layerit myös mahdollistavat monen eri teeman esittämisen samassa karttatiedostossa. Niistä käyttäjä voi valita aina tarkoitukseen sopivimmat elementit näkyviin. Miinuspuolena geoinformatiikkaohjelmissa voi nähdä alan nopean kehityksen, mikä saattaa aiheuttaa tiedostojen nopean vanhentumisen, sillä vanhemmat tiedostomuodot eivät aina toimi uudemmissa ohjelmistoissa.
Artikkelin lopussa esiteltiin myös joukko erilaisia geoinformatiikan tarjoamia toimintoja, joista yksi on overlay-analyysi. Se mahdollistaa eri karttatasojen päällekkäisen tarkastelun, jolloin voidaan tutkia tietyllä alueella esiintyviä ilmiöitä ja ominaisuuksia. Kuvittelisin, että overlay-analyysia voisi käyttää esimerkiksi tutkittaessa suotuisia paikkoja rakentamiselle. Tällöin voitaisiin samanaikaisesti tutkia tietyn alueen maaperäkartaa, kasvillisuutta sekä sijaintia suhteessa muihin rakennettuihin alueisiin ja esimerkiksi palvelukeskuksiin. Analyysillä voidaan myös luoda uusia alueita yhdistelemällä vanhoja alueita toisiinsa tiettyjen ominaisuuksien mukaan.
Vaikka GIS asioita on päähän tankattu viime aikoina melkoisella tahdilla, antoi artikkeli uusia näkökulmia etenkin taustateoriasta. Uskoisin, että kyseisen tekstin avulla asiaan perehtymätönkin saa aiheesta hyvän läpileikkauksen ja perusymmärryksen siitä mitä GIS oikeastaan on.
Lähteet:
Blinn, C. R. & Queen, L. P (2004). The Basics of Geographic Information Systems. Regents of the University of Minnesota 2004.
Matikainen, A (2012). Artikkeli 2. Geoinformatiikasta… TVT3-blogi 1.3.2012. <https://blogs.helsinki.fi/ainooika/>