Kirjoitus julkaistu aiemmin Ympäristöministeriön Uutta ilmastosopimusta rakentamassa -blogissa.
”Onko Liman lopputulos globaalin ilmasto-oikeudenmukaisuuden irvikuva?” kysyi the Guardian -lehden toimittaja John Vidal tuoreeltaan Perun pääkaupungissa pidetyn ilmastokokouksen päätyttyä. Hän epäili, ettei vuoden päästä Pariisissa saada sopimusta, ellei vastuunkanto ilmastonmuutoksen vastaisista toimista ja niiden rahoituksesta muutu Limassa nähtyä reilummaksi.
Oikeudenmukaisuus on epäilemättä yksi globaalin ilmastosopimuksen ja siitä käytävien neuvottelujen kulmakiviä.
Oikeudenmukaisuuden merkitystä sekä sopimuksen saavuttamisessa että sen tehokkaassa noudattamisessa painottaa muun muassa Hallitustenvälinen ilmastopaneeli (IPCC) tuoreessa raportissaan. Sir Nicholas Stern puolestaan kirjoittaa arvostetussa Philosophy and Economics –lehdessä, kuinka sillä että osapuolet ymmärtävät, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei, on erittäin suuri vaikutus kansainvälisiin neuvotteluihin ja mahdollisen yhteisymmärryksen löytymiseen.
Mikä sitten on oikeudenmukaista ja mikä ei? Ilmastosopimuksen kannalta asiaa voi tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta.
Ilmastoneuvottelujen tiivistyessä tarkastelu keskittyy ennen kaikkea siihen, onko sopimuksen ”taakanjako” reilua. Neuvotteluissa taakanjaon reiluutta tulkitaan niin sanotun ”yhteisten mutta eriytettyjen vastuiden ja omien valmiuksien mukaisten toimien” – periaatteen pohjalta. Tulkintaerimielisyydet ovat johtaneet jyrkkään vastakkainasetteluun historiallisista päästöistä vastuullisten ja korkeasta elintasosta jo nauttivien teollisuusmaiden sekä päästöjään ja elintasoaan vasta viime vuosikymmeninä kasvattaneiden kehittyvien maiden ja kaikkein köyhimpien maiden välillä.
Huonot ennusteet Pariisin suhteen perustuvat paljolti pelkoon siitä, että tämä taakanjakoon liittyvä asemasota jatkuu ja jopa pahenee. Maiden tähän mennessä ilmoittamat päästövähennykset tai valmiudet rahoittaa päästövähennyksiä köyhemmissä maissa tuskin riittävät vielä purkamaan rintamalinjoja. Liman muotoilut jättivät myös vaarallisen paljon tulkinnanvaraa siihen, miten maiden ilmoituksia verrataan suhteessa toisiinsa. Limassa periaatteeseen lisätyn uuden ehdon ”kansallisten olosuhteiden huomioimisesta” voikin helposti tulkita lisäävän pessimismiä.
Taakanjaon näkökulma ei saisi kuitenkaan viedä huomiota ilmastonsuojelun perustavammalta oikeudenmukaisuuskysymykseltä. Tämä kysymys koskee sitä, mikä on ilmastosopimuksen päämäärä ja miten oikeudenmukainen tämä tavoite on. YK:n ilmastosopimuksen tavoitteeksi määritellään sen toisessa artiklassa, ”ettei ihmisen toiminnasta aiheudu vaarallista häiriötä ilmastojärjestelmään”. Vakiintunut poliittinen tulkinta tavoitteesta on rajoittaa ilmaston lämpeneminen korkeintaan kahteen asteeseen esiteolliseen tasoon nähden. Tämä ei kuitenkaan kerro vielä mitään tavoitellun lopputuloksen oikeudenmukaisuudesta.
Viimeaikainen akateeminen oikeudenmukaisuuskeskustelu painottaa vaarallisen tason määrittelyä mielekkään inhimillisen elämän vaatimien perusvalmiuksien ja -oikeuksien turvaamisen kautta. Taustalla vaikuttavat muun muassa Nobel-palkitun taloustieteilijän ja filosofin Amartya Senin ajatukset. Perusidea on yksinkertainen. On asioita, joita voidaan kiistatta pitää mielekkään ihmiselämän perusedellytyksinä. Tällaisia ovat mahdollisuus elää normaalimittainen elämä vailla jatkuvaa vaaraa elämän loppumisesta äkillisen katastrofin tai väkivallan kautta. Myös riittävä terveys ja sen turvaamiseen tarvittava ravinto ja puhdas vesi ovat välttämättömiä. Samoin mahdollisuus sosiaalisiin suhteisiin ja turva muiden väkivaltaa vastaan.
Listaa voi perustellusti jatkaa, mutta jo tämä minilista riittää korostamaan sitä, että YK:n ilmastosopimuksen toiseen artiklaan sisältyy itse asiassa kaksi päätavoitetta. Ensiksi, kansainväliseen sopimukseen on sisällyttävä pitkän aikavälin päästövähennystavoite, joka minimoi riskit perusvalmiuksien menettämiselle. Toiseksi, monet Pariisin sopimuksen rakennetta pohtivat esittävät pitkän aikavälin tavoitetta myös sille, miten kansainvälinen yhteisö tukee väistämättömiin ilmastoseurauksiin varautumista ja sopeutumista sekä minimoi kaikkien haavoittuvimpien riskit. Tavoitteet kytkeytyvät toisiinsa. Nykytietämyksen valossa kaikkein haavoittuvimpien perustarpeisiin kohdistuvat riskit ovat lähes suoraan verrannollisia hiilipäästöjen kokonaismäärään. Mitä pidempään hiilipäästöjen alasajo kestää sitä suuremmat ovat todennäköisesti seuraukset, joihin kaikkein haavoittuvimpien on lähes mahdoton sopeutua.
IPCC laskee, että kahden asteen tavoitteen saavuttaminen merkitsee suurella todennäköisyydellä fossiilisten hiilipäästöjen lopettamista vuosisadan puoliväliin mennessä. Löysempi tavoite lisää riskiä siitä, että lämpötila nousee yli kaksi astetta. Tämä taas heikentää voimakkaasti tiettyjen alueiden ja yhteiskuntien mahdollisuuksia turvata ihmisten elämän perusedellytykset. Erityisen haavoittuva tässä mielessä on IPCC:n raportin mukaan esimerkiksi Afrikka, jossa riskit vakavalle ruuantuotannon heikkenemiselle, aliravitsemukselle ja sen elinikäisille terveysvaikutuksille ovat merkittäviä vaikka lämpeneminen saataisiin rajoitettua kahteen asteeseen. Huolestuttavaa on myös, ettei raportin mukaan suurta osaa riskeistä voi poistaa vaikka sopeutustoimia lisättäisiin merkittävästi nykyisestä.
Huomion kohdistaminen ilmastonsopimuksen pitkän aikavälin tavoitteisiin tarkoittaa myös sitä, että sopimuksesta ei saa syntyä pakkopaitaa, joka lukitsee maiden tavoitteet nykyisten taakanjakokiistojen määrittelemälle tasolle. Pikemminkin Pariisissa pitäisi luoda mekanismi, jolla päästö-, sopeutumis- ja rahoitustavoitteiden reiluutta voidaan puolueettomasti seurata ja arvioida sekä riittävän lyhyellä syklillä kiristää.
Myös Sir Nicholas suosittelee tarkastelemaan globaalia ilmastonsuojelua taakanjaon sijaan suuren mittakaavan oppimisprosessina. Taloustieteilijänä Stern muistuttaa, kuinka aiheuttamamme ilmastonmuutos on itse asiassa ”vain” massiivisen luokan tehottomuutta yhteisen resurssin käytössä. Hyvä uutinen on se, että periaatteessa tehottomuus voidaan aina poistaa ilman että kenenkään tilanne huononee. Ylisukupolvisesta näkökulmasta ilmastosopimus näyttäytyykin taakanjaon sijaan mahdollisuutena, jossa kellekään ei tule ylimääräistä tai epäreilua taakkaa.
Jos Pariisin sopimus saa osapuolet tarttumaan tähän mahdollisuuteen, askel kohti oikeudenmukaisuutta on otettu.
Simo Kyllönen