Sisäinen ääni ja sen seuraamisen tärkeys

Olen aina uskonut, että kun seuraa sydäntään ja intohimoaan, siitä seuraa väistämättä jotain hyvää. Silloin ei voi tehdä virheitä. Toki joskus päätöksillämme voi olla tuskallisia vaikutuksia, kuten ihmissuhteiden päättyminen, toiselle paikkakunnalle muuttamisesta seuraava läheisten ikävä tai muu vastaava, joka voi kihauttaa vedet silmäkulmaan. Ikävät tunteet ovat kuitenkin ohimeneviä, ja rohkeat päätökset ja teot palkitaan takuulla. Olen huomannut tämän omassa elämässäni pätevän sekä isoihin että pieniin asioihin. Toimiessani itseäni vastaan lopputulos kyllä takuulla pläjähtää silmille jollain tavalla.

Tietenkin on aina ennen toimintaa ryhtymistä tutkittava sitä, kuunteleeko päätöstä tehdessään puhdasta sisäistä ääntään vai tekeekö sen jonkun pinnallisen tuntemuksen pohjalta. Monet tekevät päätöksiä pelosta ja luulevat seuranneensa sisäistä ääntään. Ei uskalleta hakea uutta työpaikkaa, vaikka nykyinen ahdistaa, sillä mieluisan työpaikan netistä löytyvä rekryilmoitus laittaa itsetunnon koetukselle ja pääkopassa oleva pieni sivupersoona alkaa kimittää: “En minä kuitenkaan tuota paikkaa saa, ei kannata edes yrittää. Niillä on varmaan paljon hyviä hakijoita, minä nyt olen tällainen keskiverto vaan.” Se ei ole sisäinen ääni, se on mieli ja mieli on hiljennettävä, jotta sisäisen äänen kykenee kuulemaan.

Uskon myös, että ihmisen elämässä kaikki mihin suhtautuu innostuksella täydentää toistaan jollain tavoin. Opiskelu on yksi tällaisista asioista. Kun aloitin taidehistorian opinnot, olin työskennellyt freelancer-toimittajana jo monta vuotta ja tehnyt pääasiassa kulttuurijuttuja. Taide oli harrastukseni ja rakkauteni, joten tiesin siitä oman käden kokemuksella. Suunnittelin kulttuuritoimittajan uraa vakavissani ja halusin sille vedenpitävän pätevyyden opiskelun kautta. Taidehistorian abron opiskeltuani työ vei minut isommalle kentälle. Aloin tehdä juttuja hyvin laajasti työhyvinvoinnista järjestötoimintaan eikä siinä tee mitään sillä tiedolla, että Jan van Eyck maalasi Arnolfinien kaksoismuotokuvan vuonna 1434. Sittemmin olenkin luopunut suunnitelmistani keskittyä työssäni pelkästään kulttuuriin. Maailma on liian suuri leikkikenttä, jotta haluaisin profiloitua pelkästään taiteeseen. Sitä paitsi Helsingin kulttuuripiiri on hyvin homogeeninen. Kulttuuritoimittajatkin näyttävät kaikki samoilta. Tunnistan kilometrin päästä toimittajan, joka kirjoittaa pop-kulttuurista. Minä haluan olla yksilö.

Suunnitelmien muuttumisesta huolimatta tiedän, että opintoni hyödyttävät minua. Poikii se sitten yleissivistystä, ajatusten runsautta tai analysointikyvyn kehittymistä, opiskelulla on aina jokin elämää rikastuttava vaikutus. Tämän taidehistorian aineopintojen aikana minulla on ollut pitkiä pausseja, etten ole laittanut kortta ristiin opiskelun hyväksi, mutta joka kerta, kun aloitan uuden taidekirjan lukemista muistan, miksi olen opinnot aloittanut. Syy siihen on rakkaus taiteeseen sen kaikkien puolineen kuvataiteesta elokuviin, musiikista kirjallisuuteen. Opintojeni hitaasti etenemisestä huolimatta olen valinnut oikein ja olen kiitollinen, että olen päässyt tutustumaan rakkauteeni entistä syvemmin. Tänä kesänä tavoitteeni on tehdä parikin esseetä. Kesä ja taide – täydellinen yhdistelmä!