Syksyllä 2012 julkaistiin selvitys, selvitys, jossa esitettiin ns. sektoritutkimuslaitosten yhdistämistä ja niiden määrärahojen (jopa 200 miljoonan euron) keskittämistä valtioneuvoston ohjaukseen ja uuden tutkimusneuvoston jaettavaksi. Hankkeesta päätettiin kevään 2013 kehysneuvotteluissa, ja on nyt etenemässä kohti toteutumista.

”Strategisen tutkimuksen” rahoitus aiotaan kerätä osin myös Tekesiltä ja Suomen Akatemialta. Kaikkiaan neljännes koottavasta rahoituksesta aiotaan höylätä näiltä.

Helsingin Sanomat raportoi ”Politiikka palaa tieteeseen” artikkelissa (24.2.2014), että opetusministeriö on saanut kymmeniä lausuntoja valtioneuvostohankkeeseen liittyvästä Suomen Akatemian lakiluonnoksesta. Lausunnoista paistaa suuri huoli tutkimuksen vapaudesta ja pitkäjänteisyydestä ja paisuvasta byrokratiasta.

Huoleen on helppo yhtyä. Kun lukee esimerkiksi syksyllä valmistunutta tulevaisuusselontekoa – joka pohjautui osin Himas-raporttiin, jota käytetään esimerkkinä ”valtioneuvoston päätöksentekoa tukevasta tutkimuksesta” – niin ei voi kuin pyöritellä päätään ihmetyksestä.

Mitä tutkimusta tällaisten tekeleiden tuottamiseen muka tarvitaan? Selonteossa toistetaan hallitusohjelman kirjauksia kestävyysvajeesta ja aikakautemme vallitsevia latteuksia kilpailukyvystä ja kaiken jatkuvan muuttamisen imperatiivista. Raportin tyylin ja ajattelun hehkein kukkanen lienee tämä lause: ”Hallinnon tulee uudistua rohkeasti kohtaamaan tulevat haasteet”!

Ongelma ei kuitenkaan ole vain sen ”tiedon” luonteessa, joka on relevanttia kulloisenkin valtioneuvoston välittömien tavoitteiden kannalta, tai edes siinä turhassa byrokratiassa, joka syntyy kun luodaan taas uusi hakemus- ja arviointirumbaa pyörittävä hallinnollinen koneisto.

Ongelma on myös Tekesin ja Akatemian tavassa jakaa rahaa. Kaikki kilpailtu tutkimusrahoitus luo suuren ja tehottoman byrokratian, joka syytää rahaa ennen kaikkea sellaisille hankkeille, joiden tutkimus on käytännössä jo olennaisilta osin tehty, tai jotka muuten pystyvät ammattimaisten hakemusvalmistelijoiden avulla täyttämään rahoittajien täysin ennakoitavat toiveet ja odotukset.

Kukaan ei pysty ennalta kuvaamaan yksityiskohtaisesti sellaista aitoa tutkimusprojektia, joka hankkeen liikkeelle lähtiessä perustuu ongelmiin, kysymyksiin ja ihmettelyyn. Todellinen tutkimus on osa avointa prosessia, jossa improvisoidaan koko ajan.

Tie tieteellisistä läpimurroista uusiin käytännön sovelluksiin tai ratkaisuihin on pitkä ja monimutkainen, ja sitä on liki mahdoton nähdä ennalta. Usein parhaimmat sovellukset syntyvät sattumalta jatkuvasti käynnissä olevan teoreettisen tai kriittisen perustutkimuksen tarkoittamattomina sivutuotteina. Todelliset suuret keksinnöt syntyvät perustutkimuksen edistysaskeleista – eivät rutiininomaisesta olemassa olevan tiedon soveltamisesta. Siksi nykyisin harjoitettu yksipuolinen tiedepolitiikka ei ole pitkällä aikavälillä myöskään elinkeinoelämän etu.

”Strateginen hyötytutkimus” tuottaa tähänastisen kokemuksen nojalla lähinnä hyödytöntä ja kritiikitöntä liturgiaa, mutta myös suuri osa Tekesin ja Akatemian rahoituksesta tulisi käytettyä paljon paremmin, jos se annettaisiin suoraan vapaiden ja itsehallinnollisten yliopistojen normaaliin toimintaan.

Heikki Patomäki