University of Helsinki
Arkikielestä politiikan tutkimukseen
Politiikka – maailmanpolitiikka – valta – hallinto – organisaatiot – valtio
On ilmeistä, että sellaiset käsitteet kuten ‘politiikka’, ‘maailmanpolitiikka’, ‘valta’, ‘hallinto’, ‘poliittiset organisaatiot’ ja ‘valtio’ kuuluvat politiikan ilmiön ja näin yleisen valtio-opin tutkimuskohteen piiriin. Nämä käsitteet ja termit ovat kuitenkin monimielisiä ja ne merkitsevät eri poliitikkojen, journalistien tai tutkijoiden puheissa eri asioita. Politiikan tutkimuksen perustermit tai tutkimuskohde eivät ole yksikäsitteisiä ja yhdellä eksaktilla tavalla määriteltävissä vaan avoimia.
Yleisen valtio-opin johdantokurssille osallistuneiden nuorten mietelmät ja kielikuvat siitä, mitä politiikka oikeastaan on, ovat tässä suhteessa kuvaavia:
Kuvion erilaiset ja ristiriitaiset ajatelmat ja määritykset osoittavat hyvin, kuinka vellovaa politiikkakeskustelu on. Jotkut korostavat politiikan ilmiön harkinnanvaraisuutta, sopimuksellisuutta ja rauhallisuutta: yhteisten asioiden kypsä hoitaminen esimerkiksi sovinnaisissa instituutioissa, politiikalle laissa pyhitetyissä paikoissa. Jotkut taas pitävät sitä taisteluna. Diktaattoreiden ja armeijojen väkivaltainen hallinta on politiikkaa sekin. Mediayhteiskunnassa politiikka määrittyy usein huomiokamppailuna (Zygmunt Bauman) ja populaarissa mielessä likaisena pelinä tai välttämättönä pahana, kun taas idealistitien keskuudessa ja aikakausina politiikka voi olla kansalaishyve ja maailmanparantamisen mahdollisuus. Myös politiikan toimijat voivat vaihdella: joskus vain valtion instituutiot hoitavat yhteisiä asioita; radikaalifeministit ja konsumeristit (kuluttajavalintojen politiikkaa ja etiikkaa korostavat) taas uskovat henkilökohtaisten tekojen, kuluttaja- ja parisuhde-elämän valintojen ja tasa-arvon merkitykseen maailman muuttamisessa. Voidaan perustellen esittää määritelmiä, jotka lyövät toisiaan korville. Politiikan tutkijoidenkin keskuudessa on pidettävä silmät auki ja uskottava hyvin erilaisiin politiikan määrityksiin. Kansalaiskeskustelusta poiketen tutkijat ovat kuitenkin tietoisia omista perinteistään ja perspektiiveistään politiikkaan.(Paloheimo – Wiberg 1996, 15-30; Berndtson 1991,17-23.)
Euronuorten politiikkakäsityksiä on tulkittu ja verrattu
Rakkaus, viha ja – politiikka: klassisia ongelmia
Kuten useimmissa ihmistieteissä valtiotieteidenkin (esim. sosiologia, taloustiede, yhteiskuntahistoria ja valtio-oppi) piirissä tutkimuskohteiden ja niitä koskevien aineistojen luonteesta käydään jatkuvaa väittelyä. Usein akateeminenkin keskustelu kiihtyy, kun tullaan lähelle ihmisen perustavia puolia, keskustelua ihmisyksilön psyykkeestä, rakkaudesta ja vihasta, vallankäytöstä ja politiikasta. Puhutellaan asioita, jotka ovat olemassa ja heijastuvat dramaattisesti ihmisen elämäntoiveissa, menossa ja raadollisessa puolessa. Mutta harvoin kukaan tutkija väittää lopullisesti tai tyhjentävästi ilmaisseensa tutkimuskohteensa olemisen tai muodostumisen tavan.
Rakkaus ja viha, oikeudentunto, vallankäyttö ja politiikka ovat silti olemassa, vaikka niitä onkin hankala määritellä. Kokemuksemme ja ilmaisumme, taiteilijoiden luovat näkemykset tai tutkijoiden analyysit voivat tavoittaa ja pelkistää ne vain jossakin kontekstissa (jollain hetkellä – jossakin suhteessa – jotakin taustaa vasten). Vain yksinkertaistettu luonnontieteellinen (naturalistis-positivistinen) tutkimus voi lähinnä luonnonilmiöitä tutkiessaan väittää ideansa perustuvan kaikkien tutkijoiden yhteisymmärrykseen, helposti omaksuttavaan ja toistettavaan kaavaan: esimerkiksi voimme aika helposti sopia painovoiman (kaavan) mukaisista ilmiöistä ja niiden mittaamisesta, esimerkiksi omenan putoamisesta puusta ja sen vaatiman ajan mittaamisesta (painovoiman kaavalla ja siihen sijoitettvila vakioilla). Tähän liittyy ihmistieteiden ja politikan tutkimuksen pirullisuus (edes tutkimuskohteesta ja sen määrittelystä ei olla yhtä mieltä) ja kiehtovuus (tutkimme elämän klassisia ja jatkuvasti askarruttavia perusongelmia).
Sitä paitsi, mitä lähemmäs maailman järjestystä ja arvoja koskevaa eripuraa ja ristiriitoja me tulemme, sitä vaikeampi meidän on päästä yhteisymmärrykseen ‘politiikasta’ tai ‘vallasta’. Erityisesti politiikan käytännön kentillä ja akateemisen maailman käytännöllisessä filosofiassa sekä valtaa pohtivassa sosiologiassa ja valtio-opissa käsitellään kiistanalaisia ja ristiriitaisia asioita. Asioiden, ongelmien ja (yhteiskunnallisten)suhteiden määrittelyvaikeus ja kamppailu tästä näyttää liittyvän itse näihin puhetapoihin ja oppialoihin. Valta- ja poliittiset suhteet ihmisten, ryhmien ja puolueiden ja kansallisvaltioiden välillä näyttävät olevan epäsymmetrisiä (osapuolilla erilaiset kyvyt, resurssit ja valta-asemat) ja kamppailun- ja pelinalaisia. Kiistely ja yhteisymmärryksen puute asioista näyttää liittyvän itse politiikan ilmiöön ja (demokraattisen, hyväksyttyjä perusteita etsivän) vallankäytön ytimeen. (Palonen 1993A, 7-29.)
Tämä keskustelu liittyy omaksumaamme valtiokäsitykseen: onko se monistinen ja ehdoton vai onko sen yhtenäisyys riippuvainen (kansalais)yhteiskunnan ristiriidoista, maailman valtasuhteista, sen monista muista muista toimijoista sekä kansainvälisistä odotuksista.( Berndtson 1996, mm. 44-48 ja 201-212.) Kansainvälisten suhteiden teoriassa puhutaan kolmesta valtioryhmästä, mitkä eivät enää tarkoita ensimmäistä, toista ja kolmatta maailmaa. Pikemminkin puhutaan myöhäismoderneista markkinavaltioista, ryhmästä Etelän epävakaisia ja epäitsenäisiä post-koloniaalisia valtiota sekä joukosta modernisoituvia talouksia ja valtioita Itä-Euroopasta, Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Konfliktien ratkaisu on näissä kulttuuriessa erilaista, monet sodat kehittyvät heikkojen tai ‘kaatuneiden’ valtioiden sisäisistä etnisistä ja kulttuurisista tekijöistä käsin eivätkä niinkään ilmene vahvojen valtioiden välisinä anarkistisina ratkaisuina. (Jackson-Sorensen 2010, 265-24.)
Politiikka perustuu harvoin vain reiluun peliin. Onni, taidot ja pelimerkkien (valta, raha) epätasainen jakautuminen kuuluvat kamppailun kuvaan. Tasaväkiset ja rauhanomaiset poliittis-ideologiset kamppailutilanteet eri voimien välillä maailmassa – joiden muutosta voimme seurata urheilun pelin omaisella intohimolla – ovat harvinaisia. Äärimmillään valtaresurssit johtavat dominaation ja kausaalisen (hallinta)vallan käytön tilanteisiin, joissa jotkut maat, talouden alat tai kultuurit ovat talouden tai hallintamahdin mykkien pakkojen edessä. Vastakysymyksiä, poliittisia vapauksia ja vastarinnnan tiloja ei ole – tai niitä ei kuunnella. (Jackson-Sorensen 2010, 205-222.)
Politiikan tarkkailijan ja tutkijan onkin oltava varovainen, ettei hahmota ihmisten välisten suhteiden, yhteiskunnan tai kansainvälisen yhteisön ongelmia harmittomalla, lapsellisella tai ristiriidattomalla tavalla. Monet muut tieteenalat voivat pelkistää asioita yksikäsitteisiksi tai tarkastella eheitä systeemejä tai prosesseja.
Poliittinen järjestelmä eroaa monin tavoin sosiaalisista, ekologisista tai taloudellisista systeemeistä. Esimerkiksi Robert Dahl on kiteyttänyt poliittisen järjestelmän tunnusmerkit kahdeksaan seikkaan, joissa nousee esiin politiikan epäreilut asemat, resurssit ja valtakamppailu.
| Poliittinen järjestelmä Dahlin mukaan |
Monesti poliittisten suhteiden ja ideologioiden palauttaminen ja samastaminen muihin yksikäsitteisiin ja harmonisiin elämänilmiöihin tavallaan riisuu politiikan politiikasta.
Esimerkiksi politiikan näkeminen “yhteisten asioiden hoitamisena” (koulukirjaesimerkki) yksinkertaistaa aika konservatiivisella tavalla monien valtakamppailujen hahmottamista. Usein myös vahvan idealistiset ajatukset politiikasta saattavat olla vaarallisen epärealistisia ja johtaa entistä isompiin ongelmiin; esimerkiksi rauhanpolitiikan projektit (rauhan puolustaminen merkitsee monille aseisiin tarttumista) ja reaalisosialismin kokemukset (sosialismin retoriikka lupasi vapautta työväenluokalle, mutta loi giljotiinien järjestelmän).(Brown 1997, 11-18.)
Samalla tavoin politiikan projektin mieltäminen kypsien keski-ikäisten tai vanhempien miesten ammatti- ja valtiotaitona tai minä tahansa kommunikaationa tai face-to-face -sopimisprosessina ei tee oikeutta poliittisen ilmiön erityislaadulle ja vallan oikeutusta (legitimiteettiä) hakeville kysymyksille. Se voi myös johtaa siihen, että harmittomilla määrittelyillä kadotetaan pohdittavien ilmiöiden erityinen poliittisuus tai vallankäyttö.
| Erilaisia näkemyksiä politiikasta |
Politiikka: sopimista vai riitelyä?
Jotkut tutkijat – esimerkiksi moderni klassikko Carl Schmitt (1927/1932), marxilaiset luokkataisteluteoreetikot tai kansainvälisen politiikan konfliktiluonnetta korostavat tutkijat – ovatkin nähneet ristiriidan politiikkaa luonnehtivaksi perusasiaksi. Ristiriita voi koskea asiantiloja, arvoja, hyväksyttävää vallanjakoa tai valintoja. Ja jotkut näistä tutkijoista menevät vielä pidemmälle ja väittävät, että vasta ‘vihollissuhteen’ olemassaolo, selkeä jako ‘meikäläisiin’ ja ‘teikäläisiin’ (‘heikäläisiin’) ja tämän asetelman tuottama kamppailu ja ‘kyttääminen’, toiminnan optimointi suhteessa yhteiseen vastustajaan, tuottaa politiikalle erityisen asetelman. Riskit, epäjatkuvuus, kehityksen murrokset ja järjestyksen jatkuva kyseenalaistatuminen leimaavat tätä käsitystä. Ristiriidat ovat alku ja käyttövoima politiikalle: politiikan katsotaan olevan järjestelmä, joka jäsentää ja pyrkii ratkomaan ristiriita- ja osattomuuskokemusta, myös 2000-luvun taitteessa.
Politiikan kamppailullinen ja pelillinen aktiviteetti ei aina tee selkeää eroa ‘taistelun’ ja sodan maailman suhteen (Clausewitz 1832). Sota voi olla politiikan (kylmä tai kuuma) jatkomahdollisuus ja päinvastoin, sotaa seuraa usein aktiivinen poliittinen murrosvaihe tai kriisi, millä “sotatila rauhoitetaan ja ratkaistaan”. Ylimalkaan ajatukset politiikasta kamppailuna nostavat etualalle ristiriitaisen tulevaisuuden, missä niukoista ja epävarmoista resursseista ja peliasemista käydään (asema)taistelua. (Kylmän sodan asemataistelusta, ks. Brown 1997, 104-121) Ja jos kamppailu on avoin ja mukana on vähintään kaksi suhteellisen tasasuhtaista osapuolta, kukaan ei tiedä etukäteen väännön lopputulosta, kylmän sodan uhittelun jälkeistä kompromissia (aseriisuntasopimukset), voittajaa (henkilövaali) tai kompromissia (budjetin koostumusta).
Pohjois-Irlannin ristiriidat ja eskalaatio protestanttien ja katolisten välillä on tästä klassinen esimerkki. Kuva vasemmalla esittää vieraskirjan Belfastin “Rauhan linjan” protestanttien puolella. Oikeanpuoleinen kuva on esimerkki katolisten militanttisiiven kuvataiteesta “Peace Linen” toiselta puolelta.
Toisaalla konsensusta eli yhteisymmärrystä korostavat politiikan analyytikot hahmottavat politiikan yhteisten asioiden hoitamisena, ongelmanratkontana ja järjestyksen puitteissa tapahtuvana kriisien hallintana. Yksittäisten toimijoiden omat dogmit, radikaali peluu epävarmoissa tilanteissa tai konfliktiteorioiden (sovittamattomat) ristiriidat eivät kuulu kuvaan. Poliittisen järjestelmän sopimukset, välttämättömyys- tai selviytymisopit sekä sopeutuminen ja yhteisten riskien hallinta nousevat esiin. Toimijat perustavat politiikkansa olemassaolevalle ja realistiselle pohjalle ja uskovat yhteisiin annettuihin arvoihin.
Tavoitteiden yhteensovittamisessa (Jansson 1990, 222-23I) – millä pyritään usein tulevaisuuden hallintaan ja ennakointiin – voidaan turvautua synteeseihin (uusien yhdistävien arvojen pohjalta), kompromisseihin (pienin yhteinen nimittäjä tai välitysehdotus) tai lehmänkauppoihin (toistensa kanssa yhteismitattomat arvot tai resurssit kimpataan ratkaisuissa). Paloheimo-Wibergin (1996, 45) mukaan sopimisen rinnalla myös asiantuntija-auktoriteetit, kilpailu, markkinat, äänestäminen, arpominen ja anarkistinen toimijoiden halun vapauttaminen voivat olla hyväksyttyjä päätökentekotapoja. Parlamentarismin mukaiset pelisäännöt kohtaavat oman epävarmuutensa, ovat avoimia uusille ristiriidoille – mitä voidaan pitää demokratian merkkinä. Laajapohjaiset hallituksetkin ovat usein ratkaisuja joihinkin ajankohtaisiin perushaasteisiin, mutta samalla ne voivat siirtää tai kätkeä uusia jännitteitä ja niiden ratkomisen tapoja.
| 2011-Kataisen-hallitus |
Marinin hallitus (2019-) ja sen ohjelma poikkeavat suuresti kilpailukyky-retoriikan ja talouden imperatiivien mukaisista ohjelmista (1991-2016). On avoinna – aidosti poliittisen kiistanalaista – kuinka esimerkiksi sosiaalisen tasa-arvon ja kestävän kehityksen uusi retoriikka kestää korona-ajan riskien olosuhteet. Löydetäänkä uusia synteesejä eurooppalaisen New Dealin – suunnassa? Kiinan kielessä on kaksi merkkiä kriisille – kuolla tai oppia uuteen elämänlaatuun? Hallituksen naisjohtajaviisikko on karismaattinen ja samaan tasa-arvopoliittinen ilmiö maailmallakin. Viisikon menestys ja paradoksaalinen järjestyspito koronoiden keskellä on palkittu ainakin demarien gallup-luvuissa, jopa presidentti on muutaman kerran tullut esiin ja esittänyt poikkeusolojen nyrkkiä kriisihallintoon. Muistutus parlamentaarisen demokratiamme epävarmoista ehdoista – vaikka pressan valtaa onkin riisuttu, vahva ja suosittu pressa voi tehdä interventioita ja asiat ovatkin yht’äkkiä avoimia?
Epävarmuutta, jännitteitä, ongelmia
Toisaalta (maailman)politiikan tylyn ja epävakaan voimasuhdepolitiikan eli realismin paluu puhuttaa monia. Taustalla on sekä taloudellisen että teknologisen kilpailun uudet olosuhteet että moninapaisten valtakeskusten epävarmuus ja heilunta. Tällöin poliittinen avoimuus ja uuden oppimisen epävarmuus jäävät marginaaliin; voimapolitiikka ja sen osana kansallinen populismi ja etu lisäävät maailmanpolitiikan ja regiimien anarkiaa tylyllä tavalla. Presidentti Niinistökin on korostanut, ettei globaali sopiminen ja regiimit ole suinkaan edenneet kaikkia koskevan pandemian keskellä, Eurooppa helposti häilyy suurvaltojen välillä asiakohtaisesti, sääntöperustaisuus ja regiimit murenevat ja politiikan anarkia laajenee. Samalla presidentti itse ottaa yllättävän tiukan kannan perinteisen EU:n talous- ja finannsipolitiikan puolesta – yhteisvastuun laajentamista vastaan: Euroalueen vakaus- ja kasvusopimuksen piti asettaa rajat velkaantumiselle ja budjettivajeille. No bail out –periaatteen piti olla yksiselitteinen. Euroopan keskuspankin ei ajateltu ryhtyvän jäsenmaiden velkapapereiden haltijaksi. EU:n budjettia ei pitänyt rahoittaa lainarahalla.
Politiikkaan näyttävät usein liittyvän sekä ristiriidan ja epävarmuuden että sopimisen ja vastuun elementit. Politiikkaa tarvitaan, se on usein välttämätöntä niukkojen mahdollisuuksien, rajallisten resurssien ja ristiriitaisten tilanteiden ratkaisemisessa. Valinnoissa mannaa ja resursseja ei yleensä ole jaossa kaikille, usein jaetaan niukkuutta ja rajoja. Usein kukaan ei varmasti tiedä tai tunne vaihtoehtoja ja niiden valinnan seurauksia – ylipäänsä avoin tulevaisuus, jonka avautumista tai pakottamista ei kukaan hallitse, on jossain suhteissa epävarma ja halitsematon. Kuten Weberin luonnehdinnat vallasta ja politiikasta (kurssilla 4.3.) osoittavat, tällainen epävarmuudesta tai kiistanalaisuudesta juontuva asiantilojen ja niiden valinnan epävarmuus onkin eräänlainen riskinen, jopa kriisinen, puoli asiantiloja – edellytys valinnan vapaudelle, Politiikalle ja riippumattomuudelle vallan instansseista. Jos asiat ovat voimakkaiden, Keisarin, Jumalan, Hoitaja-Kekkosen tai absoluuttisen hallinnon kontrollissa, ei vastaansanomisen politiikasta ja pullikoinnista voi puhua. Myös aikamme (talous)ennnusteet, luottomarkkinoiden ja -luokittajien painostus tai polititiikan tutkimus rationaalisena prognoosina ovat pahimmillaan tulevaisuuden politiikan ja valinnanvapauden riisumisen keinoja.
Politiikan teorioissa on usein mukana myös vastuun ulottuvuus. Kamppailua korostavissa ideoissa avoin peli tai taistelu riskiyttävät osalliset, kaikki toimintarepertuaarit ovat käytössä ja heittäytyessään peliin osalliset ovat vastuussa kaikesta tästä. Kun taas konsensuaalisimmissa näkemyksissä avointen asioiden ja keinojen kokoelma (repertuaari) ei ole yhtä avoin ja vastuu usein merkitsee juuri (etukäteen) sovittujen lähtökohtien kirjaamista ja uusien sopimisvarojen ja -keinojen yhteistä hallintaa tai minimointia.
Olemme myös ongelmia toisillemme. Yhtä lailla parlamenttipolitiikassa kuin parisuhteissakin on nykyisin mahdollista puhua ongelmista, sovitella niitä ja joskus vaikka erota; se ei ole modernin sosiaalisen elämän loppu, vaan se voi olla uuden alku. Traditionaalisessa tilanteessa (suvun ja uskonnon valta) kaiken lähtökohtana oli järjestys: valtiollista yhteisymmärrystä ei saanut rankaisematta häiritä eikä pyhää avioliittoa rikkoa.
Politiikka ei ole siis vain välttämätöntä vaan myös mahdollista, mahdollisen taitoa, joissa uudet valinnat voivat nousta esiin ja saada ratkaisevan aseman. Ongelmien myöntäminen on rauhanomaisen ja modernin politiikan alku – toisaalla peloton mielikuvitus voi luoda vaihtoehtoja tulevaisuutta koskeviin päätöksiin. Moderni kansalainen antaa omassa elämässään tilaa poliittiselle väittelylle ja luottaa poliittisen järjestelmän kykyyn ja julkisuuteen nostaa esiin kuumia kysymyksiä ja niiden oivallisia ratkaisuja. Aina tämä ei ole helppoa.
Demokraattisessa järjestelmässä on annettu myös lääkäreille ja sairaanhoitajille lakko-oikeus. Lääkärilakon pitkittyessä (2001 kesällä) ja poliittisestisesti kuuman Tehy-lakon aikana (2007) niin sanottu yleinen etu (kansalaisten oikeudet terveyspalveluihin ja ensiapuun) ja leikkaus- ja hoitojonoja pitkittävät lakot asettuvat vastakkain. Mitä tehdä? Politiikassa ei ole selviä pelisääntöjä. Kumpi asettaa etusijalle: potilaiden kiireellinen hätä ja oikeudet vai hoitajien laillinen vaatimusliike taloudellis-sosiaalisisten etujen ja työmotivaation puolesta? – Myös keskiluokkaiset liitot pitävät tiukasti kiinni lakosta saavutettuna työtaistelukeinona.
2000-luvun taitteessa (varsinkin 1960-luvulta eteenpäin) politiikka ei myöskään ole jäänyt vain sille vihityille kentille kuten eduskuntaan tai virallisen aseman saaneisiin puolueisiin. Poliittiset asiat, toimijat ja peliasetelmat muuttuvat.
| Politiikka on kameleonttimainen |
Käytännöllinen tiede
Politiikan, vallan, hallinnon ja valtion tutkimus on aina myös käytännöllistä, praktista toimintaa. Se ei voi matematiikan tai luonnontieteen tapaan edes teeskennellä helppoa puolueettomuutta maailman asioiden ja arvovalintojen edessä. Valtio-opin tutkimusongelmat nousevat käytännöstä. Esimerkiksi koko yleinen valtio-oppi (modernissa mielessä) perustettiin Helsingin yliopistoon erittelemään muuttuvia poliittisten voimien suhteita ja kasvattamaan alan virkamiehiä. Tieteenalan tuloksia – jos ne ovat ymmärrettäviä ja relevantteja – voidaan aina käyttää hyväksi käytännön politiikassa. Esimerkiksi puoluesihteerit voivat lukea pirun tarkkaan sen, mikä koskee nuorten arvoja ja vaalipassiivisuutta sekä hyödyntää nämä tietonsa. Tai, kuuman ja kylmän sodan aikana tutkijoiden johtopäätöksillä, voimasuhdearvioilla tai optioilla saattaa olla merkityksensä johtajien erilaisina harkintaperusteluina (Brown 1997, 244-47, jossa Brown kunnioittaa tieteenalaa kansainvälisten suhteiden perustavimpana itseymmärryksen luojana).
Ei olekaan olemassa helppoja ratkaisuja tutkimuksen arvovapautta koskeviin ratkaisuihin (Ks. laajemmin, osa 8): esimerkiksi vallanjako, kansalliset edut, sukupuolikysymykset tai ekologinen etiikka tuottavat päänvaivaa valtio-oppineillekin.
| Tutkijan pitäisi tiedostaa etukysymykset |
Berndtson (1996, 93 -105) on korostanut politiikan tutkimuksen neljää ominaisuutta, jotka identifioivat tieteenalaa sekä suhteessa arkipuheeseen että muihin yhteiskuntatieteisiin: Käsitteellisyys-teoreettisuus-empiirisyys-käytännöllisyys.
Politiikan valovoimaisin tulkki:
professori Nousiainen, kirjailija Linna vai presidentti Kekkonen?
Tutkijoiden väliset erot tulevat esiin eri maiden ja samankin maan eri yliopistojen ja niiden tieteenalaa luonnehtivien perustavien (valintakoe)kirjojen välillä. Helsingissä luettiin pitkään Erkki Berndtsonin (1997) teosta, Turussa Paloheimo, Heikki – Wiberg, Matti(1997) ja Jyväskylässä “Grand-old-intellektuelli” Janssonin (1990, 1. painos 1970) teorioita. 2010 -luvulla vuosittain vaihtuvat valintakokeiden klassikkokirjat (Pierre Rosanvallon, John Dewey, Hannah Arendt, David Held)tai inspiroivat artikkelikokonaisuudet ovat korvanneet kotimaiset yleissesitykset. Muutos on seurausta myös valintakoepolitiikasta, missä vuosittain vaihtuvat ja myöhään julkaistavat valintakoetekstit ovat perusta reilulle pelille – vuosien preppaus ja -kurssit eivät enää pääse vaikuttamaan yhtä voimakkaasti kuin standardivaatimusten oloissa? Vahvat professorit ja politiikan ja organisaatioiden tutkimuksen sisäinen laitos-, linja- tai koulutusohjelmajako (aiemmin yleinen-hallinto-kansainvälinen politiikka) heijastuvat alan “intriigeissä” (yliopisto-auktoriteetit ja niiden keskinäiset pelit, termi valtio-opin silmäätekevien kahnaustermejä) ja varsinkin politiikan tutkimuksen oppituolien määrittelyissä, täyttämisessä ja käytännön hoitamistavoissa. Samanlainen kilpailu tieteenalan määrittelyssä ja eri ainelaitosten välillä on vallalla kansainvälisesti, tieteenalan keskukset ja periferiat myös muuttuvat ajan kuluessa. Yliopistojen erot tieteenalan itseymmärryksen kannalta ovat suuret. Kansainväliset ja kansalliset yhdistykset vartioivat osaltaan tieteenalan rajoja, itsenäisyyttä ja resursseja (esimerkiksi kongresseja, lehtiä, www-julkaisuja jne.) Lähihistorialliset tutkimusgenreihin ja professoreiden linjaan liittyvät erot näkyvät melko selvästi myös yliopistopaikkakuntien politiikkatieteiden tutkintovaatimuksissa ja oppiainenimi(politiika)ssa. Kyse ei ole vain vanhoista proffa-intriigeistä vaan aikalaiskilpailusta, brändiasioista; esimerkiksi viime vuosien koulutusohjelmien muokkaaminen on lisännyt opintoja harkitsevien nuorten hämmennystä, tieteenalaidentiteetit eivät ole selviä.
| Politiikan tutkimukseen vaikuttaneita ajattelijoita |
Politiikka – kameleonttimainen ilmiö
Politiikka ja vallankäyttö näyttäisivät siis olevan monimielinen ja kameleonttimainen ilmiö- ja käsitemaailma. Sen lisäksi, että Politiikan tutkimuksen peruskäsitteilläkin voi konstruoida perusteltuja tulkintoja maailmasta, niillä voi yhtä lailla pelata ja hämätä, valottaa ja varjottaa politiikan toimijoita (rooleja) ja tarinoita (juonia, mediamaisemia, rooliasemia). Politiikan taide ja teatteri eivät ole vain media-ajan kielikuvia. Klassisessa aristoteelisessa kirjallisuudessa pohdittiin paljon retoriikkaa (asioiden esittämisen tapaa, suostuttelua ja moraalia). Politiikan maailmaan ei voida helposti hallita pelkästään rationaalisin (objektiivisen tiedon ja ei-luonnontieteen omaisen päättelyn tai mallintamisen) avuin. Jopa silloin kun käännämme politiikan ja vallan termejä ja käsitteitä kielestä toiseen tapahtuu poliittista tulkintaa. Yhteiskunnallisia termejä käytetään eri yhteyksissä ja esimerkiksi koko polit-sanastoperheen kirjo ja vastaavuudet eri kielissä ovat sangen moninaiset.
| Lista englannin, saksan, ranska ja suomen polit-sanastoista |
2000-luvulla viimeistään, monet politiikan ja yhteiskunnallisten organisaatioiden tutkijat ovat korostaneet, että kentän tutkimus eroaa muista (lähi)tieteistä erityisesti kolmen seikan suhteen. (1) valta on toimijoiden epätasa-arvoinen resurssi ja toiminnan kohde, kenttä; (2) ristiriidat ovat erojen, etujen ja (arvo)identiteettien perusta sekä vastakkaisuuden ja demokraattisten järjestelmien toiminnan lähtökohta; (3) epävarmuus ja kontingenssi ovat globalisaation oloissa entistä selvemmin osa polittista harkitsevaa tietoisuutta riskeistä, hankalauuksista kohdata ne ja politiikka on entistä enemmän taitoa harkita, toimia ja pelata epävarmuudessa ja -varmuudella (riski osana poliittisia päätöksia esim. koronapolitiikassa).
Politiikalla on yhteys kiistaan ja sen arviointiin, mitkä asiat ja arvot ovat maailmaa kehystäviä ‘tosiasioita’ (Palonen 1997 ja Rorty 1989). Kamppailun lisäksi politiikka liittyy sopimuksiin ja ristiriitoihin – toisaalta niukkoihin resursseihin ja yhteisiin ajatuksiin välttämättömästä ja ‘tosiasiallisista’ (valta)suhteista – toisaalta kiistanalaisiin asemiin ja vaihtoehtoihin sekä avoimeen, epävarmaan, uskonvaraiseen tulevaisuuteen. Politiikan pirullisuus on juuri tässä monimielisyydessä. Mutta samassa asiassa piilee sen inhimillinen kiehtovuuskin. Voimme pohtia ihmisten välisten suhteiden vaikeuksia, ristiriitoja ja ratkaisun ehtoja – koskaan saavuttamatta lopullista politiikan insinööritutkintoa tai taito-oppia.
Politiikan ilmiön ja käsitteen, itse asiassa politiikan tutkimuksen perustavan kohteen, muutosta voi jäsentää vaikkapa seuraavilla tavoilla (jäsennyksestä, ks. Palonen 1983B). Voi puhua politiikan ilmiön ja käsitteen (1) historiallisesta ja (2) kulttuurisesta muutoksesta sekä niiden asemasta määrittelykamppailun (3) kohteena ja/tai sen (4) areenana.
| Esimerkkejä 1 historiallisesta muutoksesta 2 kulttuurisesta muutoksesta 3 politiikan käsitteestä määrittelykamppailun kohteena 4 politiikasta areenana |
© VTL Kari Paakkunainen