University of Helsinki
Poliittiset voimat
Poliittiset (kollektiiviset, ryhmätasoiset) voimat
Yhteiskunnallisten ryhmien, etnisten (kieli ja rotu) kulttuurien, luokkien ja alueiden etuja ja arvoja artikuloivia (kanavoivia) ja aggregoivia (yhteen kerääviä, ohjelmoivia) ryhmätasoisia liikkeitä, etujärjestöjä ja puolueita sekä ideologioita voidaan nimittää myös poliittisiksi, kollektiivisiksi toimijoiksi. Jansson (1990, 44-57 ja 198-201) puhuu Almondin hengessä juuri näistä poliittisista voimista ja niiden funktioista. (Berndtson 1996, 155-165.)
Janssonkin korostaa epävirallisten toimijoiden eli poliittisten toimijoiden (ransk. forces politiques) aktiivisuutta, vaikka katsookin viranomaisten usein antavan yhteiskunnallisille kiistoille (juridisesti sitovat ja valtion pakkovallan tuen saavat) sitovat ratkaisunsa. Poliittisia voimia hän luonnehtii kolmen (1-3) kategorian kautta:
(1) Poliittiset puolueet. (Weberin määrittelyyn palataan tässä verkkokursissa myöhemmin)
(2) Painostusryhmät. (Tällainen voi olla “organisoitunut tai organisoimaton, pysyvä tai tilapäinen ryhmä, joka pyrkii vaikuttamaan viranomaisten päätöksiin, mutta joka silti ei puolueiden tavoin pyri samaan haltuunsa valtiovallan julkisia virka-asemia miehittämällä”, Jansson., 49). Toiminta on siis sporadisempaa (tilapäisempää) ja epäsuorempaa kuin puolueilla.
(3) Joukkotiedotusvälineet. Jansson korostaa, että tiedotusvälineitä pidetään teknisinä ja persoonattomina välineinä, vaikka tulisi kiinnittää huomiota niiden omistussuhteisiin. Oma lukunsa ovat valtion valvomat mediat.
| Millaisia painostusryhmät voivat olla? |
Poliittisten voimien funktiot
Puolueiden, painostusryhmien ja joukkotiedotusvälineiden funktiot poikkeavat ratkaisevasti viranomaisten (instituutioiden) tehtävistä. Viranomaisfunktiot perustuvat selkeisiin ja legaalisiin periaatteisin, valmisteluun ja suunnitteluun, pysyvien normien antamiseen yhteiskunnalle, näiden soveltamiseen, fyysiseen täytäntöönpanoon ja kontrolliin sekä neuvotteluun (diplomatiaan) suhteessa ei-valtiollisiin toimijoihin. Poliittisten voimien funktiot taasen jäsentävät epävirallisempia, poliittisempia kiistanalaisempia, ristiriitaisempia ja siten avoimempia kysymyksiä ja ongelmanasetteluja. Janssonin mukaan poliittiset voimat mobilisoivat ja kanavoivat poliittisia mielipiteitä neljällä tavalla:
(1) Poliittinen sosialisaatio ja rekrytointi.
Tässä prosessissa yksilö joutuu kosketuksiin yhteiskunnan poliittisten instituutioiden kanssa ja omaksuu niiden arvostuksia tai (sosiaalistuu negatiivisesti) vastustaa niitä. Poliittisia sosiaalistajia on paljon, puolueiden ja järjestöjen koulutustehtävä on monien haastajien edessä vaikeuksissa, puoluekoulut ovat monissa maissa kriisissä. “Kehdosta hautaan” -puoluekulttuurit ja eurooppalaiset poliittiset “leirit” (vrt. USA:n mustien ghetot) eivät enää toimi ainakaan vanhan oikeisto-vasemmisto -puoluekaavan mukaan. Poliittiset ja ideologiset auktoriteetit ovat menettäneet asemiaan – yksilöt oppivat, keskustelevat ja neuvottelevat uusien tietolähteiden ja auktoriteettien kanssa.
| Perhe ja kaveripiiri ovat kuitenkin edelleen tärkeitä politiikan opettajia. Uusia poliittisia sosiaalistajia, identiteettityö- ja politiikka esim. somessa |
(2) Intressiartikulaatio
Etujen esittäminen ja kanavointi on painostusryhmien erityistehtävä. Vahvimmat taloudelliset etujärjestöt, korporaatiot, perustavat toimintansa palkkatyöläis-, maatalousyrittäjä- ja työnantajaryhmien taloudellisten etujen laskelmointiin ja tiukkaan organisaatioon työpaikalta aina valtakunnallisiin keskusliittoihin saakka. Suomi on maailman järjestäytyneimpiä (palkkatyöläis)maita ja useat taloudelliset edut ja tulot ovat ‘sopimuksellisia’. Painostusjärjestöt eivät aina pysy ruodussaan ja monien järjestöjen luonne on muuttunut elämykselliseen ja yksilöiden identiteettityön suuntaan.
| Intressijärjestöjen kehityksestä |
(3) Intressikeräymä (aggregaatio)
Intressikeräymä (etujen aggregointi) on levännyt lähinnä puolueiden ja joidenkin ideologisesti vahvasti ohjelmallisten organisaatioiden harteilla. Puolueiden ideaalinen tehtävä onkin Almondin mukaan (Almond-Coleman 1960) sovitella yhteen ja yhdistellä eri intressejä sekä luoda niistä käypiä ohjelmavaihtoehtoja. Hyvinvointivaltio-puolueiden samankaltaistumisen ja ‘draaman’ rapistumisen olosuhteissa puolueiden symbolit, (vaali)ohjelmat tai vaihtoehdot eivät ratkaisevasti enää poikkea toisistaan. Toimeenpanovalta (hallitus ja pyrky päästä sinne), monet talouden “kovat tosiasiat” ja kansainvälinen kilpailu (integraatio) ovat kaventaneet puolueiden aggregaatiotilaa ja monet vahvat etujärjestöt, yksilöt ja keveät painostusjärjestöt ovat saaneet uutta potkua politiikassakin. Ihmiset eivät välttämättä usko perinteisiiin luokkayhteiskunnan puolueohjelmiin tai puolueiden kykyyn edustaa jonkun tai joidenkin pysyvää etua. Individualismi ja antikollektivismi heijastuvat myös tässä. Puolueet pelkäävät monin tavoin “puolueellisuuttaan” Nyky-Suomessa.
| Puolueohjelmien vaihtoehdottomuudesta |
(4) Poliittinen kommunikaatio
Poliittinen viestintä liittyy kaikkeen yhteiskuntakeskusteluun ja -toimintaan, mutta Janssonin mukaan erityisten kommunikaatiosta huolehtivien erityisinstanssien (YLE, maakunta- ja puoluelehdet, nuorisolehdet, Internet) muodostuminen merkitsee niiden oman poliittisen funktion olemassaoloa. Suoranaisen puoluelehdistön ja kanavien merkitys on merkittävästi laskenut Hän korostaakin informaatiotekniikoiden integroivaa vaikutusta, ne eivät ole olemassa vain (naiivin puolueettoman) informaation levittäjinä tai mielipidevaikuttajina: “Maailma on täällä tänään – globaaleilta ongelmilta ja mahdollisuuksilta ei voi ummistaa silmiään, poliittista vastuuta on vaikea paeta”.
Mitä erilaisemmat julkisuudet (yksityiset, tele- tai kestoviestinnän sekä universaalia yleisöä varten tuotetut viestit ja sanomat) tuottavat tietoa, kuvia ja tulkintoja maailmasta. Nämä julkisuudet ja mediakulttuurit perustuvat erilaisiin todellisuuskäsityksiin ja aineistoihin ja niillä voi olla erilaisia premissejä ja tavoitteita: tieteellinen/objektiivinen, informatiivinen/puolueeton ja asiallinen, maailmankatsomuksellinen/avoimen arvottava ja tulkitseva, kaupallinen/asiakkaita ja ostajia hamuava. Politiikassa on pitkälle kyse näiden tuotettujen merkitysten korrektisuudesta ja niiden yhteisyydestä (jaettavuudesta).
Politiikka koulutus- ja mediayhteiskunnassa tapahtuu usein juuri näiden julkisuuksien ja merkkien maailmassa, niissä ja niistä. Poliittiset toimijat ja niitä tulkitsevat tutkijat joutuvat median (mainosten, merkkien, kuvien, symbolien, tekstien, ‘brandien’ ja tulkintojen) ja sen merkitysten maailmaan ja voivat – jos osaavat – tulkita ja luoda näillä kentillä uusia tulkintoja, merkityksiä ja arvoja. Aina humanistinen ja poliittinen ihminen on ollut myös reetori, kaunopuhuja, joka suostuttelee, puhuu, taustoittaa ja käyttää hyväkseen kulttuurinsa symboleja ja merkkejä, mutta tieteen, koulutuksen ja median, siirrettävien kuvien ja tiedon maailmassa ihmisen koko elämä, tuotanto, kulutus ja harrastukset kiinnittyvät tähän merkkien tuotannon maailmaan. Myös poliittisesta maailmasta voi – ainakin toivottavasti – tulla aktiivisempi, vaihtoehtoisempi ja yksilöllisempi, jos kykymme toimia tiedon ja median maailmassa moninkertaistuvat. Tiedotusvälineet on jo pitkään nähty propagandan ja demokraattisen joukkoviestinnän sekä medialukutaidon tutkimuskohteina.
| Poliittisten toimijoiden suhde mediaan |
Jarmo Rinne on hyvin valottanut somen ja digikeinojen merkitysä politiikassa esimerkiksi hankalissa Venäjän politiikan oloissa; ks. samoin Rättilä, Rinne & ‘Nuorten kuulumisen rakentumisesta YouTubessa refleksiivisen politiikan näkökulmasta’
Uutisten ja raporttien kaupallisuus on usein ilmeistä. Samaan keskusteluun liittyy moraalisia ja filosofisiakin sävyjä saanut polemiikki median tuottamien imagojen (yksilöhahmojen ja -kuvien) kasvaneesta merkityksestä eli siis oikeastaan siitä, mitä politiikan yksilöllistyminen merkitsee mediayhteiskunnassa. Yksilöllistyminen on seurausta kansallisen yhtenäisyyskulttuurin ja kollektiivisten ideologioiden rapautumisesta ja heijastuu kansalaisten omintakeisten ja yksilöllisten valintatapojen ja joustavuuden kasvuna ja toisaalla myös yhteiskuntakeskustelun ja jopa puoluepolitiikan vaihtoehtojen henkilökeskeisyytenä. Karismaattiset, ilmaisuvoimaiset ja ‘selittämättömään’ aikalaistulkintaan kykenevät yksilöt, tutkijat, “tee-se-itse-gurut” ja asiantuntijaimagot toimivat olohuoneissamme.
Myös puolueet pelaavat vahvoilla johtajaimagoillaan ja niitä reunustavilla “nuoriso- ja missukkavarapuheenjohtajillaan”. Jopa puolueiden oppositiot ja niiden fraktiot (omintakeiset osapuolet) toimivat karismaattisten henkilöiden avulla.
| Mediayhteiskunta suosii karismaattisia henkilöitä |
Aikoinaan Suomessa media mullisti lokaalit (paikalliset) kyläyhteisöt ja politiikan ‘leirit’ ja niiden (idelogiauskollisen, elämäntavallisen ja suullisen) perinteen mukaisen maailmankuvan – sama tapahtuu Janssonin mukaan nyttemmin kehitysmaissa. Viime aikoina on taas paljon puhuttu kansallisen tiedotuslinjan pettämisestä. Toisaalta globaalit tiedonsiirron (email, chattailu, internet, tekstin ja kuvansiirtotekniikat) väylät ja nopeus tekevät kansallisvaltiolle mahdottomaksi kontrolloida tiedon ja merkitysten virtaa. Diktatuurit rakoilevat ja globaaliliikkeet nousevat tässä tiedon uudessa poliittisessa vapaudessa? Toisaalta monet tutkijat katsovat, että paikallisia asioita on paljon poljettu kansallisten ja yleisten poliittisten teemojen jalkoihin – voikin olla, että paikallisjulkisuudet nousevat (osaltaan uuden teknologian ansiosta) ja politisoivat uusin tavoin ihmisten lähipiirin asioita: “Toimi paikallisesti – ajattele globaalisti”?
Politiikan ja median suhteista puhuminen on usein abstraktia ja yksiniittistä, moralisoivaa. Poliittisen kulttuurin ristiriitainen “viestinnällistyminen” kiteytyy omalla tavallaan seuraavassa politologisessa aikalaisarviossa (Moring – Himmelstein 1993): (1) Poliittisesta tiedosta on ylitarjontaa – vallitsee jonkinlaiset kuluttajan markkinat. Ostajat eivät aina kykene kriittisiin arvioihin ja valintoihin. (2) Keskeisten medioiden toimintaa ohjaa suhteellisen itsenäisen “profesionaalistunut” medialogiikka, mikä on dramaattisesti itsenäistynyt 1990-luvulla. (3) Joukkoviestimet luovat julkisuuden, jota poliitikkojenkin on käytettävä ja niidenkin “on pelattava julkisuuspeliä”. (4) Viestintävälineiden suora vaikutus äänestäjäkunnan käyttäytymiseen on summa summarum kasvanut.
| Onko kaupallinen media politiikan uusi viestikapula? |
Juha Herkman pohtii sävykkäästi (s. 187-) suomalaista poliittista julkisuutta Kekkosen jälkeen. Kansallisesta ja puoluemediasta lähennytään markkinamediaa ja markkinoita, Internet haastaa ja täydentää ‘yleisödemokratiaa’ (Bernard Manin 1997)
Poliittiset kollektiivit kokosivat voimia, rakensivat hyvinvoinnin ja saivat identiteettiongelmia
Kollektiivisissa toimijoissa saavat enemmän tai vähemmän sekalaiset ja irralliset kansalaisten tunnot ja mielipiteet omat hahmonsa, jotkut puhuvat myös muotoilevista ‘liiveistä’. Tätä kautta kamppailu “yhteisistä eduista” tai “kansallisesta” linjasta on jännitteisempää, vaihtoehtojen varassa tapahtuvaa – mutta samalla vähemmän anarkistista ja sattumanvaraista.
Nämä ryhmätasoiset toimijat sijoittuvat modernissa poliittisessa järjestelmässä (kansalais)yhteiskunnan ja valtion väliin: ne ikäänkuin välittävät kansalaisten ajatuksia valtion instituutioiden suuntaan ja toisaalta punnitsevat julkisia vaihtoehtoja ja päätöksiä ja tulkitsevat/legitimoivat niitä kansalaisten suuntaan. Niiden ei aina tarvitse olla virallisia puolueita tai yhdistyksiä (Kokoomus rp. tai Sadankomitea ry.), vaan ne voivat olla myös epävirallisia ja vain-jonkun-ajan-vaikuttavia joukkoliikkeitä (Koijärviliike) tai mediailmiöitä (Leningrad Cowboys Puna-Armeijan kuoron ja rockin valovoimaisena yhdistäjänä kylmän sodan jälkeisessä ‘post’-maailmassa). Tällaiset kollektiivit (kansanliikkeet, etujärjestöideat ja puolueiodeologiat) ovat näytelleet tärkeää ja dramaattista osaa suomalaisen poliittisen järjestelmän mobilisoitumisessa – vallankin 1970-luvulle saakka.
Voidaan väittää, että juuri niiden varassa suomalaiset sosiaaliset ristiriidat saivat tulkintansa, niiden ratkaisuista kamppailtiin ja ne saivat omintakeiset ratkaisunsa. Samalla julkinen valta on ottanut vastuulleen useita yhteisöjen ja kollektiivien aiemmin järjestämiä yhteiskunnallisia tehtäviä ja haasteita (esim. järjestys, valistus, itsekuri, eettinen koettelu, harrastukset, sosiaaliset ja hyvinvointipalvelut). Sanotaankin leikillisesti, että aiemmin perheen sosiaalisia ongelmia hoitamassa oli naapuri tai sukulainen. Nyttemmin nämä ovat kadonneet tai menettäneet merkitystään ja tilalla ovat “korttelipoliisi ja sosiaalitantta” – siis viralliset, institutionaaliset toimijat.
Toisella tasolla ilmaisten, suomalaiset eivät enää opettele maailmaansa keskustan tupailloissa tai työväenliikkeen opintokerhoissa, vaan yhteisissä kirjastoissa, päiväkodeissa ja peruskouluissa. Hyvinvointivaltio ja sen avustusjärjestelmät (mm. puolue- ja sivistysjärjestötuet) ovat muuttaneet kansalaisjärjestöjen toimintatilaa dramaattisesti.
| Hyvinvointipalvelut – politiikan loppu? |
Puolueet valtiollistuvat: kansalaisten käsivarsista valtiollisen järjestyksen ylläpitäjiksi?
1970- ja 1980-luvuilla hyvinvointivaltion laajentaminen eteni aika lailla “automaattisesti”. Kaikki keskeiset puolueet aina kokoomusta myöten tulivat mukaan hyvinvointivaltion ekspansiiviseen kehitykseen – myös valtionvelka kasvoi. Mikä tahansa uusi yhteiskunnallinen ongelma nousi yhteiskunnalliselle agendalle (ympäristöongelma, hoitoonohjausongelmat työpaikoilla tai keski-ikäisten seksilomatarve), aina nousi esiin etujärjestö, ryhmä kansanedustajia ja julkinen komitea suunnittelemaan ongelman julkista (valtion, kuntien tai puolijulkisten organisaatioiden toimesta tapahtuvaa) ratkaisua. Lumipalloreaktio oli selvä, julkinen sektori laajeni ja laajeni – ja kukaan ei välttämättä hallinnut kehitystä. Lama-ajan talkoot ja välttämättömyydet säästöpuolella eivät juuri muuttaneet kuvaa: samat hallituspohjat muuttivat sulle-mulle -laajentamispolitiikan yhtä mekaaniseen ja poliittisesti mielikuvituksettomaan “juustohöylään”. (Heiskanen-Martikainen 1989.)
Valtion kautta rakentuvan uudistus- ja ekspansiopolitiikan (1970-1980) merkittävä seurausvaikutus oli se, että suuri osa poliittisia ja korporatiivisia poliittisia järjestöjä (kollektiiveja) jäykistyi, etabloitui ja (läpi)valtiollistui.(Erit. Hirsch 1983 ja Heiskanen 1977.) Ne lähenivät valtiota, sen sopimusjärjestelmiä ja valtionapusysteemeitä. Vain harvat vastustivat 1960- ja1970-luvuilla laajoja tulopoliittisia järjestelmiä tai puolue- ja järjestötoiminnan laajoja valtionapu- ja valtiollisia yhteistyöjärjestelmiä. Poliittiset voimat oikealta vasemmalle tulivat mukaan kehittämään yhteistä valtiolaivaa niin, että se maksimaalisen tehokkaasti vastasi aikakauden kilpailukyvyn, koulutus- ja työelämätarpeiden ja liikkuvan kuluttajan kehittämisen tarpeita. Koko ‘kollektiivisen’ sektorin itsenäisyys tuli uhanalaiseksi, julkiset ja kollektiiviset asiat, puurot ja vellit, menivät sekaisin, jopa markkinasektori oppi tukiaispolitiikan.
Jos ‘väinö-linnalaiseen’ aikaan puolueet ja keskeiset etujärjestöt olivat olleet tyytymättömien ja ideoistaan innostuneiden kansalaisryhmien “käsivarsia” (fasinoivia foorumeita ja kamppailun välineitä) vaikuttaa valtioon ja rakentaa parempaa maailmaa ja luvata “utopioita”, niin 1970-luvun lopulta aina 1990-luvun lamaan saakka näistä poliittisista perusvoimista oli monien kriittisten tutkijoiden mukaan tullut (osittain korruptoituneita tai kartellisoituneita ja ristiriitoja vältteleviä) “valtionhoitajapuolueita”, valtion “käsivarsia” kansalaisten elämän järjestämisessä ja kasvattamisessa.
Historiallinen perinne uusissa ulkoisissa puitteissa (ulkoisen ja sisäisen tekijän kanssa tasapainoilu suhteessa EU:iin ja NATO:oon), keskivertokansalaisen miellyttämistavoite vaaleissa, ekspansiivisen valtion ja sen toimeenpanovallan kautta toimiminen (hallituskipeys) ja yhteistyöosapuolten kartellisoituminen ovat tukeneet konsensuaalisuutta (“yhden vaihtoehdon ja keskustelun Suomen” kehitystä).
Politiikka ja yksilöllistyminen
Vielä 1970-luvulla saatettiin maaseudulla ja osin kaupungissakin vieroksua nuorta, joka jätti tai vaihtoi vanhempiensa “poliittisen kodin” – puolueen tai ideologisen tradition. Tällaista “takinkääntäjää” saatettiin vieroksua myös niissä ideologian leireissä, joihin muutettiin. Nyttemmin 1980-luvun jälkeen tiukkaa järjestäytymistä ainakin perinteisten ideologioiden suunnassa pikemminkin vieroksutaan – yksilöllinen skeptisyys politikkaa kohtaan on normaalia. Jokaisessa meissä asuu “pieni ja fleksiibeli jörn donner”, joka vaihtaa ammattia, seuralaista, maata ja poliittista puoluettaan muutaman kerran vuosikymmenessä. Liikkuvasta (fleksiibelistä, vrt. kännykkäkielen ‘Mobile’) ja yritteliäästä yksilöstä on tullut aikamme iskusana – myös politiikassa. Mitä (politiikan ilmiöiden) yksilöllistyminen sitten milloinkin tarkoittaa, on toinen 2000-luvun taitteen yhteiskuntatieteen suuri kysymys.
Poliittisen kulttuurin yksilöllistyviin piirteisiin on tässä verkkokurssissakin viitattu useasti: median tukemat imagot, karismat ja asiantuntijat, uudet professiot, markkinaehtoinen kehitys kohti kuluttajayksilöä, poliittisten kollektiivien rapautuminen ja valtiollistuminen ja globaalit yhteydet antavat ainakin periaatteessa uutta tilaa ja haasteita juuri (kompetenteille) yksilöille ja heidän epäviralliselle osallistumistavoilleen. Vaikka yksilöllistymisteesistä käydään vilkasta polemiikkia, monet tutkijat ovat valmiit näkemään sen läpäisevänä tendenssinä koko poliittisessa järjestelmässä – esimerkiksi saksalaisen Ulrich Beckin tunnetussa riskiyhteiskunnan teoriassa yhdistyvät ajatukset globaalien riskien kohtaamisesta ja yksilön vastuusta (sub-politiikasta). Monet muutkin tutkijat uskovat, että poliittiset valinnat ovat lähentyneet yksilöllisten valintojen maailmaa ja ratkaisuvastuuta.
| Ihminen on oman onnensa seppä Euronuoret toimivat sekä perinteisten että yksilöllis-epävirallisten toimintakanavien kautta |
Markkinat ja uudet professiot demokratiaa ja hyvinvointivaltiota muokkaamassa
Kreetalaisen kirkonkellon aika ei enää yksin hallitse (kuva vas.) Teletekniikka nousee korkeammalle. Big Ben ja Lontoon parlamenttitalo eivät enää yksin hallitse aikaa ja tilaa – business nousee esiin myös fyysisesti (kuva oik.).
Myös markkinat, kaupalliset palvelut ja erilaiset ammattilaiset (professiot ja niiden taidot, tiedot ja tekniikat) vastaavat monista sosiaalistamis- ja harrastusmahdollisuuksista (internet, turismi ja videot) sekä elämän suunnittelun ja ‘hallinnan’ resursseista. Norman Fairclough esittääkin että liberalistinen käänne maailmassa on merkinnyt kollektiivien varassa organisoitujen demokraattisten ja tasa-arvoisten uudistusten sarjan loppua ja hyvinvointivaltion kriisiä (Suomeksi ‘Miten media puhuu’ (1997) Vastapaino – Haastattelu Hellsten – Pöntinen, Tiedotustutkimus 1997).
Faircloughun laajan tuotannon mukaan (a) Puhe demokratian ja hyvinvoinnin laajentamisesta on jäänyt taustalle, hyvinvointirakenteita on purettu (Englanti) tai sen järjestelmien kattavuuksia on supistettu (Suomi) (b) sen sijaan yhteiskuntapoliittinen keskustelu ja sosiaalisten palveluidenkin tuottaminen muistuttaa entistä enemmän “hyödykkeiden ja markkinoiden” kieltä. Yritysideologia (taloudellinen laskennallisuus ja yhteismitallisuus) on levinnyt julkisen sektorin sisään (tulosvastuu, kilpailu, yksityistäminen, “kilpailuvaltio”). Myös järjestöt (urheilujärjestöt firmoina, ammattiliitot palveluiden tuottajina tai jopa puolueet “gallup-automaatteina”) muistuttavat usein firmoja. Salminen (1993, 137-159) kuvaa tarkasti, mitä uudet markkinahenkiset arvot, arviot ja arvioijat ovat merkinneet Suomessa “palveluorganisaatioina ja tuloksellisuutena”.
Hyvinvointipalvelujen rajallisten resurssien ja keinojen kehittämistä eivät enää entiseen tapaan määrittele poliittinen keskustelu, kritiikki ja etukamppailu tai työpaikkademokratia, vaan tehokkuuden ja ‘asiakkaan ‘palvelun periaatteet. (c) Uudenlaiset ammattikompetenssit ja konsultit ovat tulleet mukaan myös politiikkaan, hallintoon ja järjestöelämään. Gallupin tekijät, evaluaattorit (selvitystutkimuksen tekijät), mediatoimittajat, high tech -konsultit (emailista dialogisiin ja interaktiivisiin tekniikoihin), barometrien laatijat, selvitykset, saneeraussuunnitelmat, sosiaalipedagogit, seikkailukoulutuksen järjestäjät, verkostojen rakentajat ja managerit muodostavat uusien (ja usein markkinaperustaisten) professioiden perustan. Ne korvaavat heikentynyttä vaalidemokratiaa ja kollektiivista sektoria.
| Esimerkki suunnanmuutoksesta |
Globalisaatio ja politiikka
Turismi on hyvä esimerkki globalisaatiosta. Vaikka opimmekin toisiltamme, markkinat kehittävät turismia ja elämäntavat ja identiteetit sekoittuvat maailmassa, erojakin löytyy. Kuvassa kreikkalais-katolinen munkki, Pekka Suomesta ja kreetalainen taksinkuljettaja.
Kertaukseksi luentodioja:
Läntisten demokratioiden kolme kehitysvaihetta ja ‘yleisödemokratia’ Bernard Maninin (1997) mukaan Heikki Paloheimon (2005) mainiosti kehystämänä /
Kyösti Pekosen tulkinta: karisma ei ole vain autoritaarisen johtajan ominaisuus, demokraattinen imago voi olla karismaattinen juttu /
Norman Faircloughin (1991) freimi ‘miten demokratiasta ollaan siirtymässä yritykseen’ (toimintaproseduurina)
Yleisödemokratia, yksilöllisyys, karismaattinen toimijuus
Globalisaation (talouden, politiikan ja kulttuurin suhteiden radikaali kansainvälistyminen, tai populaari ja hauska suomennos “maapalloistuminen”) termistä on tullut uusi muoti- ja kattokäsite modernisaation konseptin jälkeen. Markkinaliberaalit ja toisaalta sosiaalisen näkökulman puolustajat yhdistävät kehityksen talouden ja markkinoiden ylivertaiseen kehitykseen. Edelliset näkevät kehityksen edistyksellisenä, jälkimmäiset epädemokraattisena. Mediassa markkinaideologit ja globaalimielenosoitusten “anarkistit” asettuvat esiin vastakkaisina leireinä. Globalisaation käsite on poliittisesti auki!
Politiikan tutkijat ovat kuitenkin huolestuneita taloudellisen ja ekologisen kehityksen anarkisuudesta – siitä, miten saada kehityskulut jotenkin politiikan sääntelyn, yhteisten normien ja demokratian puitteisiin. Puhutaan epäsuhdasta ekologisten ongelmien ja niitä käsittelevien instituutioiden välillä (Brown 1997, 231-240) ja demokratiavajeesta (esim. EU:ssa) kansalaisten odotusten ja demokraattisiksi julistettujen instituutioiden välillä.
| EU:n demokratiavajeesta |
Historioitsija Hobsbawn (1990) puhuu globalisaatiosta refleksiivisenä, kaikkia harkintaperusteitamme koskevana, käännepisteenä, missä “koko nationalismin taloudellinen poliittinen ja alueellinen identifikaatioperusta ja itsenäisyys on kyseenalaistettu. Ei vain Eurooppaa vaan koko maailmaa pyritään uudelleen rakentamaan ylikansallisella tasolla”. Jotkut kriittiset pessimistit korostavat “time is money” -moton kansainvälisyyttä ja totaalisuutta. Se on vienyt meiltä ajan ja muuttanut sen nopeudeksi: “Demokratia on uhrattu nopeudelle ja ajasta on tullut ekspansion tila”, tila on korvattavissa ajalla, geopolitiikka kronologisella järjestyksellä (Baier 1990, 23-51). Raimo Väyrynen (2001) taas suhtautuu ilmiöön kriittisen myönteisesti, välttää dikotomioita: Globalisaation epälineaarisuus (ei-suoraviivainen, ristiriitainen kehitys) ja ennakoimattomuus johtuu sen itsensä käynnistämistä vastareaktioista: esimerkiksi nuorison globalisaatiokritiikistä, sosiaalivaltion puolustuksesta, uuskansallisista ja fundamentalistista reaktioista.
Aikalaissosiologienkin mielestä koko yhteiskunnallisen vallan luonne ja optiikka muuttuu, globalisaatio koskettaa talouden ja ideologian lisäksi myös aika- ja tilakäsityksiämme. Giddensin (1990, 64; lyhyt video ‘Second globalisation’ -tulkinnasta) mukaan se “voidaan määritellä maailmanlaajuisten sosiaalisten suhteiden voimistumiseksi, joka kytkee kaukana toisistaan olevat lokaliteetit (paikalliset tilat, KP) toisiinsa siten, että paikallisiin tapahtumiin vaikuttaa se, mikä tapahtuu kilometrien ja kilometrien päässä”. Kaikki teoreetikot eivät korostakaan globalisaation musertavaa voimaa tai sen kaikkivoipuutta ja aseta sen vastapainoksi “aitoutta” tai “lokaliteetteja”, vaan pohtivat, mitä tapahtuu kun ihmiset joutuvat suhteellistamaan arvojaan ja identiteettiperusteitaan. Puhutaankin glokalisaatiosta (globaalin ja lokaalin yhdistymisestä ja sekottumisesta kehityksessä) tai hybrideistä (miksatuista) identiteeteistä ja politiikan perusteista ‘globaalin’ heijastuksina.
Globalisaatio voi merkitä myös monia ‘vapauttavia’ asioita, vallankin nuorille sukupolville. Kultuurin kollektiivisesti sitovat standardit ja kylmän sodan ahdistavat ruodut ovat hellittäneet otettaan ja modernin kommunikaation ja verkostoitumisen ekspansio (tietokoneet, internet, kännykät) ovat luoneet edellytykset uudenlaiselle vanhat rajat ylittävälle kulttuuriselle kansalaisuudelle ja dialogille. Tällainen kansalaisuus on pitkälle ihmisten omissa käsissä. Vaikka internet- ja kännykkäkulttuurit perustuvatkin yksilöllisiin valintoihin ja dialogeihin, nuoret ovat rakentaneet omalla ‘kommunikaatioakrobatiallaan’ itselleen uuden ja kulttuurisesti suojatun maailman, jossa he kokevat käyttävänsä omaa valtaa (Nufix 2000).
Kylmän sodan loppuminen on muuttanut politiikan tiloja ja symboleita. Moskovan Rauhanpatsas – lahja Helsingille 1980-luvulla, on monien mielestä muuttunut ironiseksi reliikiksi (vasen kuva). Berliinin nuorisofestivaalit 1973 – “Rauha, ystävyys, solidaarisuus” – huipentuivat Alexander Platzille, joka on nyt yksi yhtenäisen Saksan ikoneita.
Kulttuurinen kansainvälistyminen, ‘uus-alueellisten’ (kansallisvaltion rajat ylittävien) miksattujen alueiden, kulttuurien synty ja komunikaatioteknologia ovat tuottamassa uutta rajat ylittävää yhteisöllisyyttä, elämänongelmien ja riskien kohtaamisen ja käsittelyn tapoja, kulttuurisia identiteettejä, (sähköisiä)kulutuskulttuureja ja osallistumistapoja sekä utopioita.
Syntyvät glokaalit (globaalia ja lokaalia yhdistävät) kulttuurit ovat vain vähän sidoksissa mihinkään aikaan tai paikkaan: “Todellinen kooste irtaimia ainesosia, jotka on kerätty kokoon kaikkialta tai ei mistään, ne ovat globaalien viestintäjärjestelmien moderneista (postmoderneista) taisteluvaunuista singonneita komponentteja.”(Appadurain laina: Beck 1999, 109.) “Mahdollisen elämän” kuvittelu tapahtuu joukkoviestimissä: “Silmälasit, joilla ihmiset tarkastelevat ja arvioivat elämäänsä, toiveitaan, epäonnistumisiaan ja mahdollisuuksiaan, on tehty mahdollisen elämän prismoista, elämien, joita televisio, saksaksi Fernseher, ‘kaukonäkijä’, jatkuvasti esittelee ja hehkuttaa.”(Emt., 109)
Kuusi illustraatiota valtion, poliittisten kollektiivien ja kansalaisyhteiskunnan välisistä suhteista
Seuraavat kuusi kuviota (suurpiirteisesti ‘dramatisoitua’ vaihetta, joita ei tule lukea liian vakavasti) pyrkivät luonnehtimaan yhteiskunnan, valtion ja kollektiivien suhdetta ja politiikan paikkaa suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä.
1. Traditionaalinen tilanne: YHTEISÖ(T)
Ruotsinvallan aika (kuningas, kirkko, verot, armeija) rikkoi hiljaiseen tahtiin yhteisöllisen vallankäytön perustilanteen, jolloin yhteisöjen omat normit – legitiimi yhteisöllinen “valtio-itu” (Weberin mukaan) – toimivat eri yhteisöissä (esim. metsästäjä- ja kaskiviljely-yhteisöissä) ja sen yläpuolella ei ollut mitään fyysistä auktoriteettia. Pitäjien organisaatiot syntyvät – pohjoismaisessa hengessä.
2. Tilanne 1800-luvun puolivälissä: VALTIO ETÄISAUKTORITEETTINA
1800-luku Venäjän vallan alla ei ollut “kehittyneelle” autonomiselle Suomelle vain kiroukseksi. Meillä oli tilamme ja distanssia etäisauktoriteetteihin (Keisari) ja persoonattomaan byrokratiaan, uskonnon kumarrussuunta muuttui itään päin ja uudenlainen patriotismi ja yhdistymisen henki (Snellman, kansan lähestyminen) levisi lähinnä sivistyneistön (SKS, ylioppilaat) keskuudessa, mutta kansalaisyhteiskunnasta – assosiaatioiden tai yleisen mielipiteen mielessä – rahvaan suhteen ei voi vielä puhua.
3. Tilanne itsenäistymisen vaiheessa: MODERNI MOBILISAATIO ALKAA – VALTIO (1918) EPÄONNISTUU
Venäjän varjo – jota tietenkin varoen seurattiin (Alapuro-Liikanen-Smeds-Stenius 1987, Alapuro 1988) – ei ollut täydellinen. Aluksi sangen epäpoliittiset kansanliikkeet (raittius-, nuorisoseura-, ‘puoluepoliittiset’ liikkeet, naiset, palokunnat, osuustoiminta, valistus, maamiesseurat) aktiivisuudellaan, järjestäytymisellään ja valistus- ja kulttuurityöllään sekä identiteetillään legitimoivat ja ‘erottelivat’ suomalaisia: valtio rakentui hissukseen emä-Venäjän varjossa ja sai kansalaisten hyväksyntää. Vaikka vuonna 1917 Suomessa olivat monet nykyaikaisen valtion tunnusmerkit (erityisesti senaatti, demokraattiset vaalit ja yksikamarinen eduskunta, joukkopuolueet) kunnossa “jumalan ja sattuman sallimana”, suomalaiset poliittiset ryhmät ja heikosti kehittyneet valtiolliset auktoriteetit eivät kyenneet hallitsemaan tilannetta, joka syntyi venäjänvallan napanuoran purkautuessa ja sosiaalisen ongelman ja ulkoisen valinnan myötä politisoituneiden kansanliikkeiden ja turvakaartien noustessa. Valtalain kaatamisen jälkeen demarit pettyivät sydänveriään myöten odotuksissaan muuttaa olosuhteita eduskunnan kautta. Moni heistä oli myös katkera, ja porvarilliset puolueet uskoivat lailliseen otteeseensa hallitusvallasta. Syntyi kaksoisvallan tilanne (Alapuro 1988) ja demarit aloittivat kapinan, joka oli monessa suhteessa alimääräytynyt (suuri osa suomalaisista oli ‘kolmansia’ pyöriä eskalaatiossa, vrt. Sillanpään tuotanto). Mutta sen tulokset eivät olleet “alimääräytyneitä”: punaisten vimmaa seurasi vieläkin tiukempi valkoisten kosto – sodan lopputuloksen jo ratkettua. Sodan jälkeen Suomi oli muuttunut: katkerien muistojen ja jakojen historia.
4. Tilanne 1960-luvun lopulla: KOLLEKTIIVINEN JA MODERNI SUOMI
Vasta 1960-luvulla suomalainen moderni poliittinen järjestelmä oli “valmis”. Myöhäinen itsenäistyminen, sotakriisit, kansalaissota, agraari-Suomen pitkä perinne ja sodanjälkeinen epävarmuus olivat “tökkineet” kehitystä. 60-luvun teollistuminen ja palkkatyöläistyminen (naiset ja maalaiset töihin) ja pienviljelyn kriisi johtivat “Suureen Muuttoon”. Yhtenäisyyskulttuuri murtui, kaupallisesti ja kulttuurisesti avauduttiin myös kansainvälisesti. Kaupunkiinmuutto, e-pilleri ja Vanhan valtaus Kekkosen Hengessä käyvät suomalaismodernisaation aikalaiskuvasta, eurooppalainen radikalismi sai kansalliset filtterinsä! Linnalainen tietoisuus vasemmisto-Suomen historiasta ja kekkoslainen “välttämättömyys”formula poliittisesta yhtenäisyydestä (suhteessa ‘ulkoiseen’) muuttivat ilmanalaa. Omien tarpeiden ilmaisu ja järjestäytyminen sosiaalisesti ja yhdenasian liikkeiden muodossa ei ollut enää syntiä. Juristitkin tunnustivat puolueiden ja ammattiliittojen olemassaolon! Sosiaalivaltion rakentaminen sai vauhtia (sangen myöhään, mutta nopeasti Suomi nousi hyvinvointiverkoillaan länsimaiden kärkikaartiin) ja koko vasemmisto tuli mukaan “eheytykseen” niin hallituksen kun tulopolitiikankin tasolla. Kolmio kansalaisyhteiskunta – kollektiivit – valtio oli “kypsä” (vrt. myös Nousiainen 1983).
5. Tilanne 1980-luvun puolivälissä: MARKKINAT TOIMIVAT – VALTIO HUOLEHTII – (MEDIA)YKSILÖ NOUSEE
1980-luvun puolivälin tilanne osoittaa (läpi)valtiollistuneen poliittisen järjestelmän tilanteen. Järjestöjen rooli oli muuttunut valtiollisten käsivarsien suuntaan, kansalaisyhteiskunnan itsenäisyys oli vaakalaudalla. Toisaalta, valtiollisen keskityksen (esim. tulopolitiikan) ja elvytyspolitiikan kautta oli laajennettu tasa-arvoa ja tulonsiirroilla lisätty hyvinvointia. Mutta “muovikortit vinkumaan” – vuosikymmen muutti tätäkin asetelmaa: vuoden 1985 jälkeen moni “tasa-arvomittari” jämähti ja 1990-luku jo polarisoikin niitä. Mediat, yksilöt, uudet yhteiskunnalliset liikkeet ja ekologinen (globalismi) rikkoivat tilannetta, pelastivat politiikkaa.
6. Tilanne 2000-luvun vaihteessa: LAMAN JÄLKEINEN GLOBALISAATIO JA VETOOMUKSET KOLMANNELLE SEKTORILLE
1990-luvun sankarikertomus – Neuvostoliitosta, syvästä lamasta Nokia-henkiseen uuteen nousuun – tuotti samalla varsinkin kansalaisryhmien pelkoja heijastelevan syrjääntymisongelman ja kansalaisryhmien poliittisen jakautumiskeskustelun, voimakkaan länsi-liittoutumisen ja markkinahengen. Tämä heijastui myös hallituksen “talkoohengessä” (välttämättömyyspolitiikassa), mutta jälleen kerran Euroopan mitassa ainutlaatuinen härmäläinen konsensus kesti/kestää: sinipunahallitus toiminee kahdeksan vuotta Laivan peräsimessä ja luotsaa Suomea (uudessa ‘sisäisen’ ja ‘ulkoisen’ mallissa) Uuteen Eurooppaan. Valtio ja julkinen sektori ovat vetäytyneet (supistaneet tukimuotojaan) joissakin yhteiskuntaa tukevissa turvaverkoissa. Kolmatta sektoria on huudettu apuun – niiden kanssa räätälöidään uusia verkkoja syrjääntymisongelman voittamiseksi. Kärsimättömyys veronmaksajakansalaisten (etenijät ja pärjääjät) ja toisaalta ‘putoajien’ välillä (Kosonen 1993) ei ole johtanut suuriin repeämiin tai kapinointiin.
TÄMÄN ESITYKSEN RINNALLE VOI TUODA MONISYISEMMÄN ‘PALLUKKAMALLIN’, MISSÄ KANSALAISYHTEISKUNNAN JA VALTION SUHTEET OVAT TARKEMMIN KUVATTU JA TULKITTU: