Washington Post -lehden laajan “Top Secret America”-reportaasin ensimmäinen osa “A hidden world, growing beyond control” (Washington Post, 19.7.2010) kokoaa julkisista lähteistä saatavan tiedon ja vastuuhenkilöiden haastatteluiden pohjalta kuvaa USA:n tiedusteluorganisaatioiden räjähdysmäisen kasvun seurauksista syyskuun 11. päivän jälkeisinä vuosina.

Liiallisen rahoituksen myötä kaoottiseen kasvuun yltyneen sekavan organisaatioviidakon ohella artikkelin keskeisenä teemana on informaation liiallinen määrä ja siitä aiheutuva infoähky: Lukemattomien erilaisten tietokantojen ja kymmenientuhansien tasoltaan vaihtelevien ja samaa informaatiota kierrättävien tiedusteluraporttien joukosta on yhä vaikeampaa poimia esiin oleellista informaatiota, eikä kokonaisuutta ole enää mahdollista hallita. Lisäongelmia aiheutuu sekavista salaisuusluokituksista, joihin kytkeytyy paljon organisaatioiden välistä kilpailua ja niiden oman toiminnan tehottomuuden ja tarkoituksettomuuden peittelyä.

USA:n tiedusteluorganisaatioiden toimintaa on käsitelty viime vuosina populaarikulttuurissa kyllästymiseen asti ja niiden tehokkuutta on monissa yhteyksissä mystifioitu. Paul N. Edwards kuvasi teoksessaan “The Closed World : Computers and the Politics of Discourse in Cold War America” (MIT Press, 1996, ks. Google Books) sitä, kuinka toiminta lähti kylmän sodan vuosina liikkeelle ja miten läheisesti se kytkeytyi tietokoneiden – ja sittemmin myös tietoverkkojen – kehitykseen.

Edwardsin kirjassa keskeisenä metaforana toimii “suljettu maailma” – tiedustelupalveluiden usko siihen, että todellisesta maailmasta kerättävää informaatiota olisi mahdollista tietokoneiden avulla analysoida siten, että sen toimintaa olisi mahdollista ennakoida, hallita ja kontrolloida suljetun järjestelmän tavoin. Edwards kuvaa kirjassaan tämän paradigman kehitystä ja sen varhaisvaiheisiin liittyneitä epäonnistumisia etenkin Vietnamin sodan yhteydessä. Paradigma ja siihen liittyvät poliittiset argumentit ovat kuitenkin osoittautuneet elinvoimaisiksi, ja niinpä elämme maailmassa, jossa salaisen tiedustelutiedon ja siihen pohjautuvien analyysien pohjalta ohjatut täsmäpommit iskevät kirkkaalta taivaalta oletettujen vihollistaistelijoiden oletettuihin piilopaikkoihin.

Kuten monet uutistiedot ja omalta osaltaan myös em. Washington Postin reportaasi osoittavat, on kuitenkin kyseenalaista missä määrin “todellisen maailman” tuottamaa informaatiokaaosta on mahdollista hallita edes USA:n tiedusteluorganisaatioiden toimintaan osoitetuilla sinänsä mielipuolisilla resursseilla. Vaikka tiedustelutoiminnan tehottomuutta voi toki monilta osin selittää organisoinnin puutteilla, tilanteen kaoottisuus viittaa myös perustavammanlaatuisiin ongelmiin. Puuttumatta edes siihen, olisiko samat resurssit ollut järkevämpää käyttää muunlaiseen toimintaan, todellisesta maailmasta kerättyjen johtolankojen kerääminen yhteen ja tulkitseminen edes modernin tietotekniikan tarjoamin välinein on huomattavasti haastavampaa kuin mitä “suljetun maailman” paradigmaan kiinnityneessä poliittisessa retoriikassa on haluttu uskoa.

Vaikka sotilastiedusteluun ja turvallisuuspalveluiden toimintaan liittyy luonnollisesti monia erityiskysymyksiä, on mielenkiintoista miten läheisesti samat teemat ja sama retoriikka kytkeytyvät esim. Internetin tietoturvasta ja Googlen kaltaisista hakukoneista käytävään keskusteluun. Ja mitäpä muuta semanttinen verkkokaan on kuin yritys mallintaa “todellisen maailman” ilmiöitä tietokoneiden ymmärtämään muotoon, ts. sekin kytkeytyy omalta osaltaan Edwardsin kuvaamaan “suljetun maailman” diskurssiin. Samat infoähkyyn ja tietotulvan hallintaan liittyvät kysymykset tulevat siis vastaan myös tiedustelumaailman ulkopuolella. Onko kaiken jatkuvasti lisääntyvän informaation hallitseminen saati mallintaminen jollain mielekkäällä tavalla lopulta mahdollista? Edes Googlen kaltaisilla tiedonhakupalveluilla, joita olisimme vielä parikymmentä vuotta sitten hädin tuskin kyenneet edes kuvittelemaan?