Humanistit saivat Tulevaisuusrahastosta yllättävän lahjan: rahaa ”humanistisen tiedekunnan tutkijoiden yhteistyöhön”. Rahaa annetaan yleensä tutkimukseen, joskus opetukseen, mutta että “yhteistyöhön”?
Lahjoitus on hyvin keksitty; rahat on käytettävä uudella tavalla, koska vanhaa tapaa ei ole. Mitä yhteistyö oikein on? Keiden kanssa sitä voi tehdä? Millaisissa muodoissa? Tuon tuostakin meitä on kehotettu yhteistyöhön, mutta sillä on aina ollut jokin annettu päämäärä (yleensä ’tehostaminen’ tai ’päällekkäisyyksien karsiminen’). Mutta vapaa yhteistyö, jonka muodot, sisällöt ja tavoitteet voi itse keksiä, on jo harvinaisempi tapaus. Suorastaan ainutlaatuinen.
Humanisteilla on tapana ratkoa ongelmia keskustelemalla. Niinpä tiedekunnan tutkijat kutsuttiin nytkin (15.2) keskustelemaan asiasta. Ensi hämmästyksen jälkeen ideoita pulppusi: yhteisiä tapahtumia, seminaareja, työpajoja, tutkimuksen esittelyä – sekä teemoja, kuten ‘aika’, ‘toiseus’, ‘syntyminen’… Suuria, abstrakteja aiheita, kuten sopiikin. Keskustelu oli vilkas, ideoiva ja sitä paitsi hauska.
Mutta kun iloisesta aivoriihestä siirrytään tositoimiin, vuorossa ovat valinnat. Pari asiaa jäi mietityttämään. Yksi on yhteistyökumppanit: osaammeko etsiä heitä sekä läheltä että kaukaa? Löydämmekö heitä paikoista, jotka eivät ole ilmeisiä, vaan vieraita tai sitten liiankin tuttuja? Voisimmeko houkutella mukaamme vaikkapa sellaisia luonnontieteitä, jotka tuntuvat etäisiltä, ja voimmeko tehdä sen omista lähtökohdistamme? Humanisteja vedetään nykyään kehiin kun esimerkiksi teknologia tai talous on vienyt umpikujaan, mutta meidän ei tarvitse enää vain kainosti odottaa, että joku keksii pyytää meitäkin mukaan.
Mitä ovat ne suuret kysymykset, joihin humanististen tutkijoiden pitäisi yrittää vastata? Tämä jäi ehkä vahvimpana askarruttamaan mieltä tuon tapaamisen jälkeen. Nämä kysymykset ovat sellaisia kuin ”jos minun tieteenalallani esitettäisiin yksi peruskysymys, se olisi…?” Ne määrittävät tutkimuksemme olemusta ja identiteettiä. Ne määrittävät myös paikkaamme maailmassa ja suhdettamme muihin. Ne ovat kysymyksiä, joita voisi olla hyvä kysyä yhdessä.
Ehdotan, että tuo viimeksi mainittu kysymys kulkisi punaisena lankana, kun suunnittelemme kaikkia niitä tapahtumia, jotka keskittyvät yksittäisiin, vetäviin teemoihin, kun mietimme yhteistyömme ulottamista lähimpiin naapureihin tai kaukaisimpiin vieraisiin, kun esittelemme työtämme ulospäin ja houkuttelemme toisia omiin hankkeisiimme.
Kutsun lisää kommentteja ja ehdotuksia aiheesta ”humanististen tutkijoiden yhteistyö”. Tämän aihepiirin parissa ei nyt tarvitse vaikertaa rahan puutetta.
Koska humanistiset tieteet tutkivat inhimillistä kulttuuria, yksi tärkeä ja niille yhteinen tutkimusaihe ovat kulttuurierot (diversiteetti). Aihe on sekä deskriptiivinen että normatiivinen: mitä eroja on olemassa, ja miten niihin pitäisi suhtautua? Kulttuurieroista seuraa tyypillisesti totuutta ja arvoja koskevat erimielisyydet. Juuri tieteellisistä, uskonnollisista, poliittisista, moraalisista ja esteettisistä erimielisyyksistä on tullut kuuma kysymys omalla tutkimusalallani filosofiassa ja erityisesti tieto-opissa: Jos erimielisyydet ovat aitoja, kaikki eivät voi olla oikeassa. Pitäisikö meidän ajatella, että vain minä olen (tai me olemme) oikeassa ja muut eri mieltä olevat ovat väärässä, vai pitäisikö minun olla ottamasta kantaa siihen, kuka on oikeassa, ja luopua omista uskomuksistani. Joidenkin mielestä meidän pitäisi luopua totuuden objektiivisuudesta ja absoluuttisuudesta ja hyväksyä relativismi. Tällöin kaikki voisivat olla oikeassa suhteessa vaihteleviin näkökulmiinsa. Relativismi on saanut uutta puhtia, kun eräät johtavat kielifilosofit ovat alkaneet puolustamaan sitä semantiikassa. Nämä kysymykset liittyvät erityisesti omaan tutkimusalaani, mutta uskon, että ne nousevat esiin tavalla tai toisella kaikissa humanistisissa tieteissä. Niitä voisi olla hyvä pohtia yhdessä. Onhan kyse myös yhdestä tiedekunnan painopistealueesta.