Arvio: Faktojen maailma

Helsingin Sanomat julkaisi vastikään taas yhden pitkän ja innostuneen jutun Hans Roslingin nimellä julkaistusta, Hans, Anna ja Ola Roslingin kirjoittamasta kirjasta Faktojen maailma. Luin sen jo syksyllä ja lukemaan ryhtyessäni odotin jotain melko järkevää ja hauskasti kirjoitettua. Kirja oli kuitenkin kahdesta syystä pettymys. Se on saanut paljon julkisuutta ja toimittajat ovat pääsääntöisesti hittiopuksesta innoissaan. En ole toistaiseksi törmännyt kritiikkeihin, joissa nostettaisiin esille kuin enintään toinen pettymykseni syistä. Epäilemättä kumpaakin on jossain ruodittu, enkä vain ole asiasta selvillä, mutta kerron ne joka tapauksessa tässä.

Ensimmäinen ongelma on ilmeinen ja sen käsittelemättä jättämisen täytyy olla tietoista: Roslingit eivät sano mitään siitä, että heidän kuvaamansa inhimillinen kehitys on tuotettu ympäristölle, ilmastolle ja monille eläville lajeille tuhoisin keinoin.

Kirjan pääviesti on, että asiat ovat maailmassa paljon paremmin kuin luulemme. Jatkuvasti yhä suurempi osa maailman lapsista käy koulua ja heidät on rokotettu. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten osuus maailman väestöstä on kahdessa vuosikymmenessä pudonnut puoleen entisestä. Ja niin edelleen. Mutta tämän kehityksen kiinteä suhde ilmastonmuutokseen sivuutetaan täysin. Päästökysymyksiä käsitellessään Roslingit keskittyvät vain siihen, kuinka pieniä päästöt per capita ovat kehittyvissä maissa. Se on täysin totta. Lisäksi he painottavat, että ilmastonmuutoksen ratkaiseminen vaatii optimismia, ei pelottelua. Ihan puolustettavissa oleva kanta sekin. Mutta ongelma ei katoa minnekään: tähänastinen inhimillinen kehitys on tuotettu kestämättömin tavoin, emmekä toistaiseksi tiedä, miten saamme myönteisen kehityksen jatkumaan kestävällä tavalla. Tätä ei kirjassa sanota kertaakaan. Se saa Roslingien ratkaisukeskeisen optimismin kuulostamaan falskilta: ratkaisuja ei löydetä, jos ongelman ydin jätetään lausumatta ääneen.

Lisäksi Roslingien puhe eläimistä on mielestäni suorastaan moraalitonta. He näet kiinnittävät lukijoiden huomion pelkästään siihen, että muutaman uhanalaisen lajin kannat on suojelutoimin saatu voimistumaan. Ja siis sivuuttavat täysin kokonaiskuvan, jonka hahmottamisen tärkeydestä he inhimillisen hyvinvoinnin kehityksestä puhuessaan saarnaavat.

Kirjan toinen ongelma liittyy sen toisen pääväitteen käsittelyyn. Roslingit kertovat vakuuttavasti, että yleensä kun ihmisiltä – koulutetuiltakin ihmisiltä ja jopa päättäjiltä – kysytään, miten he arvelevat äärimmäisen köyhyyden, lasten koulutuksen ja muiden vastaavien asioiden kehittyneen viime vuosikymmeninä, vastaukset ovat järjestään synkän pessimistisiä. Tähän asti kaikki on selvää: johdonmukainen väärin vastaaminen on dokumentoitu hyvin. Mutta siihenpä se evidenssin tarjoaminen sitten päättyykin. Kirjan vankkaan näyttöön perustuvat tosiasiaväitteet on näet paketoitu self help -kirjallisuudesta tuttuun käyttäytymispsykologiseen kääreeseen, jonka tueksi ei tarjota minkäänlaista näyttöä: Roslingit väittävät, että ihmiset vastaavat pessimistisesti, koska olemme tiettyjen, evoluution tuottamien, ihmislajille tyypillisten kognitiivisten vinoumien vuoksi taipuvaisia alarmismiin.

Yllä mainitsemani HS:n artikkelin alussa luetellaan näitä ajatusvirheitä, jotka Roslingien mukaan ovat pessimististen vastausten syy: teemme herkästi liian rankkoja yleistyksiä, emme älyä verrata yksittäisiä lukuja mihinkään, käytämme samoja selitysmalleja täysin erilaisiin ilmiöihin – ja muuta vastaavaa, Kahnemaninsa lukeneille helposti omaksuttavaa.

Tätä ei nyt pidä ymmärtää väärin. En väitä, ettemmekö olisi taipuvaisia näihin ajatusvirheisiin. Väitän ainoastaan, etteivät Roslingit tarjoa evidenssin häivääkään sen puolesta, että nämä ajatusvirheet selittäisivät toistuvat, perusteettoman synkät vastaukset heidän esittämiinsä faktakysymyksiin. Tämä on harmillista kirjassa, joka painottaa evidenssin ja faktojen merkitystä.

Mikä muu siis voisi selittää sen, että ihmiset vastaavat johdonmukaisesti pieleen kun heitä pyydetään arvioimaan, kuinka iso osa maailman tytöistä nykyään käy koulua ja kuinka isossa osassa kodeista on sähköt? Roslingit tarjoavat vain yhden selityshypoteesin: ihmiselle tyypilliset kognitiiviset vinoumat. Muitakin voi kuitenkin keksiä.

Kuvitellaan hetken ajan, että Roslingien kysymykset olisi esitetty vastaaville yleisöille kuin mitä he kirjassa kuvaavat, mutta 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Tommi Uschanovin kirja Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 antaa syytä uumoilla, että vastaukset olisivat olleet erilaisia kuin mitä Roslingit ovat saaneet. Tommi analysoi 1960-luvulla länsimaissa kulttuurin omakuvassa tapahtunutta siirtymää kehitysoptimismista pessimismiin. Sotienjälkeinen optimismin aika olisi hyvin voinut tuottaa paljon valoisampia arvioita siitä, kuinka iso osa maailman tytöistä on jo päässyt kouluun ja kuinka nopeasti rokoteohjelmat etenevät. Silloin näet uskottiin, että ihmiskunta onnistuu suurissa tavoitteissaan. Nykyään moista ei uskota. Rachel Carsonin Silent Spring julkaistiin 1962. Suuri yleisö alkoi hiljalleen hahmottaa, että elintasomme huima nousu tapahtui hinnalla, johon meillä ei olisi loputtomiin varaa. Samaan aikaan sotienjälkeinen kasvu alkoi taittua. Kuten Jeremy Lent huomauttaa erinomaisessa (Danika Harjun suomentamassa) arviossaan Steven Pinkerin tuoreesta kirjasta, aidon kehityksen mittari GPI, joka huomioi myös tuottamamme tuhon, osoittaa kehityksen saavuttaneen huippunsa 1978. Siitä pitäen olemme olleet laskukäyrällä. Roslingien kysymyksistä ainoa, johon ihmiset kaikkialla vastaavat pääsääntöisesti oikein, koskee ilmastonmuutosta. Tiedämme, että olemme tuhoamassa maapallon. Emme siis enää usko ihmiskunnan kykyyn tuottaa hyvää. Joten kun meitä pyydetään arvioimaan, miten ihmiskunnalla menee joidenkin yksittäisten tavoitteiden osalta, arviot ovat synkkiä.

Verrataan nyt näitä kahta selityshypoteesia. Ne on mahdollista osin sovittaa yhteen, mutta vain jos huomattavasti maltillistamme arviota siitä, kuinka paljon kognitiiviset vinoumat vaikuttavat arvioihimme. Jos näet ihmiselle tyypilliset kognitiiviset vinouvat johtaisivat vääjäämättä alarmistisiin vastauksiin Roslingien kysymyksiin, vastaukset olisivat olleet alarmistisia myös runsaat puoli vuosisataa sitten.

Kuten huomaatte, kummankaan selityshypoteesin tukena ei ole näyttöä. Tarkoitukseni ei olekaan osoittaa, että Roslingit ovat väärässä, vaan että heidän tarjoamansa selitys on vain yksi mahdollinen monista, eikä mitenkään välttämättä paras. Ja etteivät he tosiaan tarjoa evidenssin häivääkään sen tueksi tai edes vertaa sitä muihin mahdollisiin selityksiin. On aivan mahdollista, ettei kumpikaan tässä käsitellyistä selityshypoteeseista osu oikeaan. Mikä on kiusallista kirjassa nimeltään Faktojen maailma.

Lukuromaaneista

Livadi, Serifos

Unohdin kirjat olohuoneen nojatuolille. Viimeistä konferenssimatkaa ennen olin oikeastaan jättänyt ne silmiinpistävän keskelle sohvapöytää, mutta palatessani ne olivat nojatuolilla, ja olisi minun pitänyt ne siitäkin muistaa. Mutta koska kaikki haluavat järjestää konferenssinsa ja seminaarinsa opetuksen loppumisen jälkeen ja silti ennen kuin heinäkuu alkaa ja pohjoismaalaiset lähtevät loputtoman pitkille kesälomilleen, minkä jälkeen eteläisemmän Euroopan väki tekee elokuussa samoin, niin olin juuri kahden kuukauden ajan harjoittanut akateemista rientämistä. Joten kun olin saanut kevätlukukauden viimeisen konferenssiesitelmäni pidettyä, kurkkuni tuli kipeäksi. Ja kun sitten kiireessä, jota ei pitänyt olla, koska lento lähti vasta illalla, pakkasin lomamatkalaukkua, unohdin kirjat tuolille.

Yleensä sillä ei olisi ollut väliä. Olihan minulla tabletti mukanani, ja luen sillä ihan mielelläni. Mutta nyt harmistuin kun matkalla kentälle muistin kirjat, sillä halusin lukea rannalla, enkä tahdo tablettiini aurinkorasvan tahmaamaa hiekkaa. Olin siis Helsinki-Vantaan ainoan kirjakaupan armoilla.

Kolme päivää istuin yskien päivänvarjon alla värjyvän helteisellä hiekkarannalla. Lahden toisella rannalla kohoaa rinteitä, jotka vesirajassa häikäisevät melkein keltaisina, mutta ylempänä väri vaihtuu harmahtavaksi vaaleanpunaksi. Maa on rautapitoista. Korkeinta rinnettä halkovalla päällystämättömälle tielle ilmaantuu aika ajoin harjanteen takaa auto, ja jyrkimpään kohtaan ehtiessään jokainen hidastaa vauhtinsa pelokkaaksi. Rapeiksi kuivuneiden pensaiden seasta erottuu polkuja, joilta askel nostattaisi keltaista tomua. Terveenäkään sinne ei olisi tähän aikaan vuodesta menemistä kuin aamuvarhaisella tai auringonlaskun aikaan. Koetin siis lukea lukuromaaneja.

(Ymmärrän tässä nyt lukuromaanin käsitteen samaan tapaan kuin Tommi Melender: lukuromaani toimii koukuttamalla. Tarkoitus on saada lukija imaistua mukaan teoksen maailmaan ja jännittämään henkilöhahmojen kohtaloita. Huomion ei juurikaan pitäisi kiinnittyä tekstiin itseensä. Lukuromaanin voi spoilata.)

Lentokentän puodista valitsemistani pokkareista erityisesti kaksi huvitti minua: Elena Ferranten Loistava ystäväni ja Kjell Westön Rikinkeltainen taivas. Ne ovat näet aivan samanlaisia. Sinänä omituisia samankaltaisuuksia kyllä tulee vastaan. Olemme esimerkiksi eräässä lukupiirissä lukeneet viime aikoina aivan sattumalta kolme naispuolisen kirjailijan romaania, jotka kertovat todella eläneistä naispuolisista kirjailijoista, joista jokainen vietti jonkin aikaa mielisairaalassa. Mutta tällä kertaa yhteneväisyyksiä oli poikkeuksellisen monta. Sekä Ferranten että Westön kirjassa jo kypsään ikään ehtinyt kertoja alkaa kertoa ystävästään ja tämän seurassa eletystä lapsuudesta ja nuoruudesta. Lapsuus on väkivaltainen ja sitä varjostaa pelottava mieshahmo, joka sitten kuolee dramaattisesti. Kummankin ystävä on kaikkiin muihin verrattuna jollain tavoin ylivertainen. Ferranten Lila toi monta kertaa mieleen tyttökirjojen omapäiset ja lahjakkaat sankarittaret, ja Westön umpimielinen, säihkyväsilmäinen ja arvaamaton Alex taas asteli vastaavasti poikakirjojen henkilökavalkadista – aikuistuakseen sitten kylmähermoiseksi keinottelijaksi. Kummankin kirjan kertoja jää jollain tavoin ystävänsä varjoon. Ainakin Westö on asetelman tavanomaisuudesta tietoinen ja antaa kertojansa sanoa sen ääneen: ”Mutta kertomukseni onkin sentyyppinen, että minun on varottava tulemasta Kultahatun Nick Carrawayn tai Sofien valinnan Stingon kopioksi. Näiden romaanien kaavaan kuuluu, että kertoja on mies ja että hän on köyhempi ja vähemmän hohdokas kuin ne joista hän kertoo.” Ferranten Elena on tietysti nainen, eikä Lila alkuun ole häntä rikkaampi, mutta hohdokkuuden suhteen ei ole epäilyksiä, kertoohan sen jo kirjan nimikin.

Lisäksi kumpikin kirja alkaa kerrontahetkestä: lukijalle paljastetaan heti aluksi, mitä lopulta, kaikkien kuluneiden vuosikymmenten jälkeen tapahtuu: Alexia ammutaan ja Lila katoaa. Heidän lapsensa tai sisarustensa lapset eivät tiedä mitä tehdä. Hätkäyttävä tapahtuma ja sen seuraukset toimivat kimmokkeena:

Olin todella vihainen.
Katsotaan, kuka tällä kertaa vetää pidemmän korren, sanoin itselleni. Käynnistin tietokoneen ja aloin kirjoittaa meidän tarinaamme muistiin, kaikkia yksityiskohtia mitä minulle on jäänyt mieleen.

Hän lopetti puhelun, ja jäljellä olivat vain hämärä ja myrsky.
Ja minä, joka kävelin kotia kohti ja ajattelin, että minun on kai pakko tehdä se. Kirjoittaa kertomus, joka ei käsittele vain Stellaa ja Alexia ja minua ja meidän vanhempiamme, vaan myös Sandia ja Amiria ja Tommi Hjeltiä.

Sinänsä arvostan sitä, että heti tällaisen romaanin aluksi kerrotaan, miten päähenkilöiden lopulta käy. Se lisää todennäköisyyttä, että jaksan lukea kirjan kirjailijan aikomassa järjestyksessä enkä pompi alun jälkeen viimeisiin lukuihin ja sitten selaile sinne tänne kirjan keskipaikkeilla. Jos kyseessä ei ole lastenkirja tai dekkari, en oikeastaan halua lukea romaania saadakseni selville, mitä tapahtuu. Jos siis käsiini päätyy kirja, jolla on tarkoitus saada lukija jännittämään tulossa olevaa, selvitän loppuratkaisun aika pian. Ylipäätään romaanin lukeminen on miellyttävämpää toisella lukukerralla – jos sellaista koskaan tulee.

Tänään olen terveempi, ja täällä sataa. Saaren ylle on pysähtynyt tumma pilvimassa. Se muljahtelee huippujen ympärillä, vihmoo väliin vettä rannalle saakka ja tunnista toiseen uhkaa ukkosella, jota ei kuitenkaan kuulu.

Vesimiehen aika -tyyppiset teoriat

Etiikka -blogissa julkaistiin vastikään Sami Pihlströmin kirjoitus nykypäivän näennäistieteistä. Sen lukeminen sai minut päättämään, että kirjoitan vihdoin ajatuksesta, jolla olen leikitellyt jo hyvän aikaa. Ajatus koskee tietyntyyppisiä teorioita. Kuten otsikosta näkyy, olen antanut niille nimen: vesimiehen aika -tyyppiset teoriat. Nimi voi kuulostaa arvottavalta. Niin on tarkoituskin.

Ajatukseni voi kuvata lyhyesti tai pitkästi, joten aloitan lyhyesti.

Vesimiehen aika -tyyppiset teoriat ovat käsitteellisiä viitekehyksiä, joiden avulla tuotetaan ymmärtämisen tunnetta ja innostetaan toimintaan. Ne ovat yksinkertaisia ja helposti omaksuttavissa. Ne on usein kehitetty jotain melko selvärajaista tilannetyyppiä silmälläpitäen, mutta niitä voi soveltaa monilla elämän osa-alueilla. Niiden siteet tosiasiaväitteitä sisältäviin tieteellisiin teorioihin ovat ohuita tai olemattomia. Niiden elinikä on tyypillisesti suhteellisen lyhyt. Vesimiehen aika -tyyppisen teorian teho näet perustuu paljolti sille, että se tuottaa ahaa-elämyksen. Niinpä teho väljähtyy ajan myötä, kun teoria alkaa olla tuttu ja kyllästyttävä, ja uudet samantyyppiset teoriat syrjäyttävät sen.

Tällaiset teoriat ovat usein näennäistieteellisiä, ainakin jos lähtökohdaksi otetaan Sven Ove Hanssonin näennäistieteen määritelmä. Vesimiehen aika -tyyppinen teoria näet tyypillisesti käsittelee jonkin tieteenalan tutkimia asioita, mutta on epäluotettava. Siitä huolimatta teoria muodostaa opin tai on osa oppia, jonka edustajat antavat ymmärtää tuottavansa luotettavinta mahdollista tietoa kyseisestä aihepiiristä.

Sitten se pidempi kuvaus.

Viime vuosina olen eräässä lukupiirissä lukenut melko paljon itseapukirjallisuutta, self-helpiä. Olemme poimineet kirjoja mahdollisimman monista tuon laajan lajityypin alagenreistä; olen siis lukenut opuksia muun muassa erityisherkkyydestä, vaatteiden pystyviikkauksesta, tunnelukoista, positiivisesta psykologiasta, mindfulnessista, johtamisesta, väkivallattomasta kommunikaatiosta, raitistumisesta, ilon herättämisestä, hyvistä rasvoista ja siitä, miten saadaan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Vanhimmat lukemamme teokset ovat 1940-luvulta, uusimmat kuluvalta vuosikymmeneltä.

Monet self-help -opukset tarjoavat lukijalle uuden vesimiehen aika -tyyppisen teorian. Eivät kaikki, mutta tosiaan hyvin monet.

Miten vesimiehen aika -tyyppiset teoriat siis eroavat tieteellisistä teorioista? Tätä miettiessäni olen ottanut lähtökohdaksi Robert Mertonin tunnetun jaottelun. Hänen mukaansa voimme erottaa toisistaan 1) yksittäiset työhypoteesit, 2) keskitason teoriat, joihin sisältyy tai joista voi johtaa testattavissa olevia väitteitä ja 3) ”suuret teoriat” eli kaikenkattavat teoriajärjestelmät. Kaksi viimeistä ovat tässä kiinnostavia.

Merton esitti jaottelunsa kritiikkinä Talcott Parsonsin pyrkimyksiä kohtaan: Parsons pyrki rakentamaan kaikenkattavaa sosiologista kokonaisteoriaa, Mertonin mukaan taas sosiologia tarvitsi ennen kaikkea lisää keskitason teorioita. Kaikenkattavien sosiologisten teoriakokonaisuuksien rakentajat matkivat hänen mielestään aiheetta Kantin ja Hegelin kaltaisia järjestelmänrakentajafilosofeja tai yrittivät luoda jotain, joka muistuttaisi heidän harhaista mielikuvaansa fysiikan teorioista. Suurten teorioiden perusväitteet ovat usein luonteeltaan lähinnä metafyysisiä, ja niitä on vaikea testata. Mertonin esittämästä kritiikistä huolimatta suurista teorioista voi sanoa hyvääkin. Merton itsekin myönsi, että ne voivat olla älyllisesti kiehtovia. Lisäksi ne usein tarjoavat huolella mietityn käsitteellisen viitekehyksen, jonka kautta tutkimuskohdetta voi alkaa tarkastella uudella tavalla, mikä voi olla hedelmällistä.

Keskitason teoriat eli substantiaaliset teoriat puolestaan rakennetaan yksittäisten työhypoteesien ja suurten teorioiden väliin. Nekin tarjoavat tutkijan käyttöön joukon toisiinsa kytkeytyviä käsitteitä, mutta niihin sisältyy myös hyvä joukko testattavissa olevia (ja testattuja) väitteitä. Ne koskevat paljon rajallisempaa ilmiöjoukkoa kuin suuret teoriat, mutta ne eivät kuitenkaan jää yksittäisten ilmiöiden tasolle, vaan väittävät jotain yleisempää ja ohjaavat empiiristä tutkimusta. Tunnetuista sosiologisista teorioista esimerkiksi Durkheimin itsemurhateoria tai Weberin teoria protestanttisen etiikan merkityksestä kapitalismin synnyssä ovat Mertonin mukaan keskitason teorioita. Yleensä kun ajattelemme tieteellisiä teorioita, mieleen tulee juuri keskitason teorioita.

Vesimiehen aika -tyyppiset teoriat eroavat keskitason teorioista, koska niiden siteet empiiriseen tutkimukseen ovat köykäiset tai olemattomat.

Itseapukirjailijat kyllä usein pyrkivat luomaan tieteellisyyden vaikutelman teorioittensa tueksi. Esimerkiksi psykologi Elaine Aronin huimia määriä myyneet teokset erityisherkkyydestä perustuvat kuulemma tutkimukselle ja kliinisessä työssä saavutetulle kokemukselle. Aiheesta tehdyn tutkimuksen ja Aronin itseapukirjallisuuden väliset siteet ovat kuitenkin vähintäänkin hataria, ja Aron onkin keskittynyt lähinnä jälkimmäiseen kirjallisuudenlajiin. Siinä ei tarvitse tehdä tieteen kriteerit täyttävää tutkimusta voidakseen väittää, että yliherkkyys kofeiinille, voimakas liikuttuminen musiikista ja vahva empatiakyky liittyvät toisiinsa ja johtuvat hermoston ominaisuuksista. Ja että tämän ymmärtäminen mullistaa erityisherkän ihmisen elämän.

Myös johtamisoppaissa ja työelämän uudistuksiin innoittavissa opuksissa tavataan painottaa kirjoittajien tohtorintutkintoja ja väittää, että esitettävät teoriat perustuvat positiiviselle psykologialle ja organisaatiotutkimuksen uusimmille löydöksille. Ja sitten eteen läväytetään jotain tällaista:

Teal

Kuva perustuu Frederic Lalouxin Teal -teorialle, joka on juuri nyt suurta huutoa niissä ympyröissä, joissa ainakin jokunen tovi sitten käytettiin taajaan sanaa ”pöhinä”. Teoria toimii täsmälleen samoin kuin Aronin erityisherkkyysjutut: se tuottaa kohdeyleisölleen hekumallisen oivalluksen tunteen ja innoittaa toimintaan. Kohta se alkaa väljähtyä ja sen tilalle tulee taas jotain uutta.

Vesimiehen aika -typpisiä teorioita teorioita ei tulekaan kuvitella keskitason teorioiksi, jotka perustuisivat tutkimustiedolle ja joista voisi johtaa empiirisesti testattavia väitteitä. Niiden koko idean ymmärtää silloin väärin. Eihän 1960- ja 1970 -lukujen New Age -intoilu pian koittavasta Vesimiehen ajasta ollut sekään mikään tutkimukselle perustuva yritys tuottaa empiirisesti testattavia väitteitä. Se perustui astrologialle ja hippeilylle, ja sen oli tarkoitus tuottaa kokemus syvästä ymmärryksestä ja intoa uudenlaiseen, aiempaa henkistyneempään elämään. Kuten kuvaan kuuluu, koko ajatusrakennelma on sittemmin unohtunut niin tyyten, etteivät kaikki lukijani ennen tätä kappaletta edes tunnistaneet viitettä.

Vesimiehen aika -tyyppiset teoriat eivät kuitenkaan ole suuria teorioita. Selvin ero on siinä, etteivät ne ole kovinkaan suuria. Vesimiehen aika -tyyppisen teorian ymmärtämisen, omaksumisen ja soveltamisen täytyy olla helppoa, muuten teoria ei sovellu käyttötarkoitukseensa. Varsinaiset suuret teoriat tapaavat vaatia vähän enemmän ajatustyötä.

Tällaiset teoriat tarjoavat siis hykerryttävän ymmärryksen tunteen tuottaman motivaation ja helposti omaksuttavat käsitteelliset välineet, joiden avulla voi ryhtyä tekemään jotain tietyn vision mukaisesti. Vesimiehen aika -tyyppinen teoria on innostamisen väline, ei tiedollinen väline.

Jos näin kerran on, niin miksi nyrpeilen? Nämä teoriathan selvästi toimivat. Itseapuopuksesta toiseen luen kovasti toinen toistaan muistuttavia todistajanlausuntoja siitä, kuinka yksilön elämä mullistui tämän teorian ansiosta ja tuon teorian avulla riitaisasta työporukasta sukeutui voittoa työntantajalle tahkoava innoittuneiden huipputekijöiden yhteisö. Enkä edes yhtään epäile, etteikö ainakin osa lausunnoista olisi totta. Myös teoria vesimiehen ajasta toimi. Se tuotti kukoistavia hippiyhteisöjä ja mullisti monen yksilön elämän. Toimiminen ei kuitenkaan kelpaa näytöksi, joka osoittaisi ajan jakautuvan 2150 vuoden mittaisiin astrologisiin ajanjaksoihin.

Vesimiehen aika -tyyppisiin teorioihin sisältyy väitteitä, joiden paikkansapitävyyttä pitäisi koetella, jos kyseessä olisi tieteellinen teoria. Aronin mukaan 15–20 % ihmisistä on erityisherkkiä. Laloux väittää 10 000 vuoden takaisten ihmisyhteisöjen muistuttaneet organisaatiorakenteeltaan nykyisiä järjestäytyneitä rikollisorganisaatioita. Kummankin kirjoja myydään tieteellisyyden auralla ja arvovallalla. Tieteenfilosofi Sven Ove Hansson määrittelee näennäistieteen kolmella kriteerillä: näennäistiede käsittelee jonkin tieteenalan tutkimia asioita, se on epäluotettavaa, ja se muodostaa opin tai on osa oppia, jonka edustajat antavat ymmärtää tuottavansa luotettavinta mahdollista tietoa kyseisestä aihepiiristä. Monet vesimiehen aika -tyyppiset teoriat ovat näiden kriteerien perusteella arvioituina näennäistieteellisiä.

Aloitin mainitsemalla Sami Pihlströmin blogikirjoituksen tämän päivän näennäistieteestä. Hän nostaa esiin yhden tavan, jolla näennäistiede ulottuu tiedeyhteisöjen sisään: ihmiset voivat tohtorintutkintonsa ja joskus jopa akateemisen positionsa suomalla arvovallalla puhua julkisuudessa mitä sattuu kukkua.

Vesimiehen aika -tyyppiset näennäistieteelliset teoriat ujuttautuvat akateemiseen maailmaan kuitenkin toistakin tietä. Niitä hyödynnetään usein suurten yritysten organisaatiouudistuksissa, henkilökunnan hyvinvointiin tähtäävissä toimenpiteissä ja muussa vastaavassa. Ja samoja, toimiviksi koettuja menetelmiä käytetään sitten aika ajoin myös yliopistoissa ja korkeakouluissa, ammattikorkeakouluista puhumattakaan. Ja niin akateeminen työnantaja voi määrätä tutkijankoulutuksen saaneen ihmisen osallistumaan mindfulness -harjoituksiin, ja yliopiston organisaatiorakenteen uudistusta puuhaavat ihmiset puhuvat jonkun kolmanneksiuusimman vesimiehen aika -tyyppisen organisaatiouudistusteorian kielellä siiloutumisen vaaroista. Kaksoisstandardi on ilmeinen: tutkijoiden omia teorioita arvioidaan kullakin alalla hyväksyttyjen kriteerien mukaan. Samalla tutkijoiden on kuitenkin työntekijöinä sopeuduttava toimiin, joiden taustateoriat horjuisivat pahasti, jos niiden arviointiin sovellettaisiin minkäänlaisia tieteellisiä kriteerejä. Joskus se tuottaa tuskaa.

Tutkijoiden yritysyhteistyö ja tutkimuksen tiedollinen kestävyys

Osallistuin taannoin dialogiseen keskustelutilaisuuteen, jonne tulin hieman etuajassa, jotta voisin rauhassa sanoa tutuille järjestäjille, että dialogisen metodin käyttö kyseisessä keskustelussa huolestutti minua. Se on sovittelustrategia, joka on tehokas silloin kun pitää ratkoa kiistakysymyksiä: osapuolet pannaan ohjatusti kuuntelemaan toisiaan. Mutta samalla menetelmä asettaa dialogin ohjaajat eli kiistan välittäjät keskustelun ulkopuolelle. He määräävät keskustelun rakenteen ja asettavat kehykset, joiden sisällä keskustelun oletetaan pysyvän. Jos he pitävät asemastaan kiinni, heistä ei tule keskustelun tasaveroisia osapuolia.

Ohjatussa dialogissa ohjaaja voi kehystää oletetun kiistanaiheen mieleisellään tavalla, ja jos ohjattavat eivät ole varuillaan, heidät voidaan panna keskustelemaan siitä vain tuon kehyksen sisällä. Tilaisuuden kutsukirjeet olivat saaneet minut pelkäämään, etten pääsisi lainkaan keskustelemaan minua kiinnostavista kysymyksistä. En näet ollut eri mieltä muiden keskustelijoiden kanssa, vaan keskustelun ohjaajien. Kuten otsikosta arvannette, aiheena oli tutkijoiden yritysyhteistyö. Kutsukirjeissä siitä puhuttiin tähän tapaan:

The idea of such transdisciplinary collaboration raises a lot of emotions, questions, and fears. To address these questions, […] organises a facilitated discussion on the different aspects and dimensions of business-research collaboration, following the principles of dialogue.

[…] dialogue can help us explore the perceptions and beliefs related to transdisciplinary research that typically have an important role in the decision not to collaborate with non-academic partners. Similarly, researchers well versed in business collaboration can walk us through the strategic reasons that typically influence the decision to collaborate with non-academic partners.

Tilaisuus oli paljon myönteisempi kokemus kuin mitä pelkäsin. Ohjaajat hellittivät välittäjän valta-asemasta ja kertoivat myös omista tavoitteistaan. Keskustelun edetessä aloin hahmottaa, ettei heille ollut tullut edes mieleen, että heidän ehdottamansa keskustelukehys voisi olla osallistujien mielestä ahdistavan suppea. He pitivät sitä ainoana luontevana tapana lähestyä asiaa. Keskustelu taisi saada tämän oletuksen vähän murenemaan, ja siitä seurannut sähköpostikeskustelu Tanja Sunin kanssa on käynyt suorastaan erinomaiseksi. Tuli sitten mieleen, että aihe voisi kiinnostaa muitakin. Siksi ehdotin, että jatkaisin aiheesta blogissani. Tanja piti ajatuksesta:

– No ihan loistavaa! Tätä juuri tarkoitin, että tätä tietoa tarvii muutkin kuin sinä ja minä.

Joten kiitos Tanja, tässä tämä nyt on.

Tiedollinen kestävyys

Nostin keskustelussa esiin käsitteen tiedollinen kestävyys. Käytämme sitä hankkeessa Yliopiston muuttaminen tieteidenväliseksi – kohti kestävää tiedontuotantoa. Tiedollisesti kestävä tutkimus on sellaista, jonka menetelmät ja käytännöt johtavat luotettavan ja kattavan tiedon kasvuun pitkällä aikavälillä.

Tällä hetkellä sekä suomalaisessa että kansainvälisesti tiedepolitiikassa painotetaan tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta, ratkaisukeskeisyyttä, tieteidenvälisyyttä ja monenlaista tieteen rajojen rikkomista. Tiedepoliittiset trendit vaikuttavat tiedettä ympäröiviin institutionaalisiin rakenteisiin. Esimerkiksi Helsingin yliopistoon on kaikkien leikkausten keskellä perustettu yksikkö, joka keskittyy tutkimusyhteistyöhön yritysten kanssa. Yliopiston muuttaminen tieteidenväliseksi -hankkeessa tarkastelemme Lappeenrannan Teknillisessä Yliopistossa toteutettua suurimittaisempaa rakenteellista muutosta. Molemmat muutokset ovat esimerkkejä siitä, kuinka yliopistot muuttuvat tiedepoliittisten painotusten mukaisesti. Hankkeessamme tutkimme muun muassa sitä, miten tällaiset muutokset voidaan (jos voidaan) toteuttaa tutkimuksen tiedollisen kestävyyden kärsimättä.

Tutkimuksen tiedolliseen kestävyyteen liittyvät huolet eivät siis liity yksittäisen tutkijan omaan tutkimustyöhön, vaan tieteen jatkuvuuteen ja kehitykseen. Toisin sanoen en ole kiinnostunut yksittäisen tutkijan tunteista ja huolista, vaan tieteen tiedollisesti kestävästä kehityksestä. Siksi kutsukirje tuntui niin rajoittavalta. Tästä syntyi pitkä keskustelu.

– Tässä kohtaa on pakko kysyä, miten tiedollinen kestävyys sitten näyttäytyy ellei juuri yksittäisen tutkijan työn kautta. Mitä muuta kautta tutkimus ja tiede menee eteenpäin? […] yhteistyökuvioita me yritetään edistää juurikin yksittäisen tutkijan näkökulmasta, joten jos tiedollinen kestävyys ei siihen liity, se ei ole meille asia, jota voitaisiin pitää rinnalla kulkemassa.

Tutkimusympäristö vaikuttaa siihen, millaista tutkimusta voi tehdä ja millaista tutkimusta tutkijat ohjautuvat tekemään. Helsingin yliopiston yritysyhteistyötä edistävä yksikkö on juuri sellainen osa tutkimusympäristöä, joka ohjaa tutkimusta tietyntyyppisiin suuntiin. Siksihän se on perustettu. Tarkoitus on lisätä tutkijoiden yritysyhteistyötä. Ja siksi yksikössä ei kannattaisi keskittyä vain yksittäisen tutkijan näkökulmaan. Muuten voimme joutua tilanteeseen, jossa tämä tutkimusympäristö ohjaa tiedettä kehittymään tavoilla, jotka eivät ole tiedollisesti kestäviä.

Annan pari esimerkkiä, jotka toivon mukaan selventävät, mistä oikein koetan puhua.

Diabetes ja malaria

Lääketieteessä on tehty yritysyhteistyötä paljon ja pitkään. Lääketieteellinen tutkimus on usein suurten lääkeyhtiöiden rahoittamaa. Ilman lääkeyhtiöiden panosta moni hoitomuoto olisi jäänyt kehittämättä, eli yhteistyöstä on ollut hyötyä. Samalla lääkeyhtiöiden intressit kuitenkin ovat myös vinouttaneet lääketieteellistä tutkimusta. Tieteenfilosofit ovat kirjoittaneet tästä paljon – meidän yksiköstämme aihetta on tutkinut muun muassa Saana Jukola.

Pidän huolestuttavimpana vinoutumisen muotona lääketieteessä sitä, että tutkimuskohteet ovat määräytyneet niin pitkään niin vahvasti lääkeyhtiöiden intressien perusteella. Kun tutkimus on yhtiöiden rahoittamaa, rahoitusta saa sellaiselle tutkimukselle, joka voi tuottaa patentointikelpoisia tuloksia. Ja mieluiten sellaisia patentointikelpoisia tuloksia, joiden tuotteistaminen johtaa merkittäviin voittoihin. Niinpä olemme päätyneet tilanteeseen, jossa diabeteksen tutkimiseen riittää tutkimusvaroja kymmenesti enemmän kuin malarian tutkimiseen (tässä yksi esimerkkiraportti). Diabetespotilaiden vakuutusyhtiöt ovat maksukykyisiä. Ja tilanteeseen, jossa lääkkeettömät hoitomuodot ovat alitutkittuja lääkehoitoihin verrattuna. Lääkeyhtiöiden rahoituksella tuotettava tutkimustieto on kyllä sinänsä etupäässä luotettavaa, mutta kokonaiskuvamme lääketieteen suuresta tutkimusalueesta on vinoutunut: tiedämme todella paljon siitä, mistä voi saada paljon voittoja, ja aivan liian vähän siitä, mistä voittoja ei heru. Tilanne ei ole yhteiskunnallisesti kestävä, mutta ei myöskään tiedollisesti kestävä. Tiedämme, ettei tuotettava tieto ole lainkaan kattavaa – päin vastoin, tutkimuksessa systemaattisesti sivuutetaan aiheita, joita alalla toimivat ihmiset pitävät tiedollisesti tärkeinä – eikä näytä siltä, että tilanne olisi piankaan korjaantumassa.

Ja mitenkö tämä vaikuttaa yksittäiseen tutkijaan? Paljon, muttei välttämättä tavoilla, joihin yksittäinen tutkija kiinnittäisi huomiota. Jos lääketieteen tutkimusrahoitus olisi järjestetty täysin toisin, yksittäiset tutkijat tutkisivat eri aiheita kuin nyt. Jossain ihannemaailmassa aidosti tutkijoiden ulottuvilla olevien tutkimusaiheiden ja -kysymysten kirjo olisi nykyistä suurempi. Malarian tutkimusta rahoitettaisiin ehkä yhtä paljon kuin diabeteksen.

Suurin osa akateemisista aloista on tietysti kaukana lääketieteen nykytilanteesta. Yritysyhteistyötä ei välttämättä tehdä ollenkaan. Moni on sitä mieltä, ettei pitäisikään tehdä. Muiden muassa Helsingin yliopisto kuitenkin nyt pyrkii lisäämään yritysyhteistyötä mahdollisimman monilla aloilla. Tätä varten on lisätty väkeä yksiköihin, jotka edistävät ja kehittävät yritysyhteistyötä. Mutta kehitystyö kannattaisi tehdä niin, että vinoutumisen riski otetaan huomioon.

– Oltiin juuri tänään tapaamassa tutkimuksen varadekaaneita TINEssä (tutkimus- ja innovaationeuvosto) ja sielläkin haluttaisiin kuulla tästä, joten jos teillä on ajatuksia, miten tätä kehittää yliopistossa ihan konkreettisesti, me tosi mielellään kuultaisiin. 

Tämä on tietysti iso, systeemitason ongelma. Mutta sellaisiinkin pystyy vaikuttamaan. Käytännön ratkaisuksi on monasti ehdotettu esimerkiksi aidon transdisiplinaarisuuden lisäämistä. Ei siis vain yritysyhteistyön, vaan monialaisen, tieteen rajoja rikkovan yhteistyön. Jos yhteistyöhankkeissa olisi yrityskumppanien lisäksi säännönmukaisesti mukana myös vaikkapa kansalaisjärjestöjen edustajia tai viranomaisia, muutkin arvot kuin taloudelliset pääsisivät vaikuttamaan siihen, mitä tutkitaan. Tämä olisi yhteiskunnallisesti suotavaa: tutkimus ei keskittyisi vain diabeteksen kaltaisiin ongelmiin, vaan myös malarian tyyppiset ongelmat saisivat huomiota. Samalla se olisi tiedollisesti suotavaa: kokonaiskuva jollain alalla tutkittavien ilmiöiden kentästä ei pääsisi vinoutumaan kohtuuttoman pahasti.

Liikesalaisuudet ja avoin tiede

Toinen esimerkkini on sellainen, johon törmää hyvin nopeasti, kun alkaa lukea tieteenfilosofien ja tieteentutkijoiden huomioita tutkimuksen kaupallistumisesta. Hyväksi esimerkiksi sopii katkelma Helga Nowotnyn, Peter Scottin ja Michael Gibbonsin artikkelista vuodelta 2003:

Second, the exploitation of ’intellectual property’ challenges the idea (ideal?) of science as a public good. This raises awkward issues. One is commercial confidentiality. If ’intellectual property’ is valuable, it cannot be given away ’freely’ by open publication in peer-reviewed journals, or at scientific conferences open to all. However, the quality of science is largely determined by its exposure to refutation and counter-argument. This process becomes much more difficult if the circulation of research findings is restricted.

Ristiriita taloudellisten etujen ja tiedollisten etujen välillä ei ole kadonnut minnekään. Pikemminkin se on tätä nykyä entistäkin ilmeisempi.

Tieteen tiedollinen kestävyys edellyttää tutkimustulosten jatkuvaa kriittistä tarkastelua. En siis puhu vain artikkelien julkaisemiseen liittyvästä vertaisarvioinnista, vaan alayhteisöjen jatkuvasta toiminnasta – alituisesta valmiudesta puuttua virheisiin ja vinoumiin silloin, kun niitä huomataan. (Tässä on hieno esimerkki kollektiivisesta yrityksestä puuttua psykologian alalla viime aikoina havaittuihin tiedollisiin ongelmiin.)

Viimeisen viidentoista vuoden aikana, siis sen jälkeen, kun tuo Nowotnyn, Scottin ja Gibbonsin teksti julkaistiin, on kehitetty huimasti uusia keinoja, joilla kriittistä keskustelua voi tehostaa. Useimmat niistä liittyvät tieteen avoimuuden ihanteeseen.

Nykyään on teknisten ratkaisujen kehityksen ansiosta mahdollista avata esimerkiksi tutkimusaineistoja muiden tutkijoiden käyttöön paljon aiempaa laajemmin. Ideana on, että tutkija julkaisee ensin omat tuloksensa ja avaa sitten aineistonsa muillekin. Tämä mahdollistaa sekä aineistojen uusiokäytön että aiempaa tarkemman kritiikin. Toisin sanoen se lisää tutkimuksen tiedollista kestävyyttä. Mutta tämä kehitys ei välttämättä sovi yhteen kaikkien yritysyhteistyön muotojen kanssa. Kuten Nowotny, Scott ja Gibbons toteavat, jo tulosten julkaiseminen voi joskus olla yritysyhteistyökumppanien etujen vastaista. Aineiston avaaminen muiden käyttöön on sitä helposti vielä selvemmin – yhteistyöhankkeen aineistohan voi sisältää liikesalaisuuksia.

– Avoin tiede ja avoin data on mulle vielä aika tuntemattomia. […] Hyytiälässä ruksuttaa sellainen maailman hienoin ilmakehän ja ekosysteemin monitorointiasema, jonka dataa ei kuuna kullan valkeana saada kokonaan käsiteltyä ja sitten julkaistua avoimena datana. Tämähän koskee kaikkea big dataa. Ei sitä kukaan ehdi julkaista, ja silti se kai pitäisi saada avoimeksi. Jätetäänkö big data sitten ei-avoimeksi, jotta mittaajalla säilyy etuoikeus kirjoittaa siitä ensimmäisenä? Vai miten tämä toimi?

Kysymys menee nyt yli osaamiseni, mutta tuolta voi käydä katsomassa. Opetus- ja kulttuuriministeriö rahoittaa ATT-hanketta ”jonka tavoitteena on, että vuoteen 2017 mennessä Suomi nousee yhdeksi johtavista maista tieteen ja tutkimuksen avoimuudessa”. Kuten näkyy, myös mainitsemaasi dataa kovasti koetetaan saada avoimeksi.

Aineistojen avoimuuden suhteen ollaan tosissaan. Suomen Akatemia, Tekes ja Euroopan Unioni painottavat ja jatkuvasti yhä vahvemmin jopa vaativat avointa julkaisemista ja aineistojen avaamista. Helsingin yliopisto tahtoo tehdä ”Suomen avoiminta tiedettä”. HY:n datapolitiikan mukaan ”Helsingin yliopiston piirissä tuotettu, julkaistuihin tutkimustuloksiin liitetty tutkimusdata on lähtökohtaisesti yhteiskäyttöistä ja avointa.”

Samaan aikaan Helsingin yliopisto tahtoo tutkijoittensa tekevän entistä enemmän yhteistyötä liikeyritysten kanssa. Minusta olisi tärkeää, että näitä kahta vaatimusta kehitettäisiin rinnakkain. Niiden välillä kun on ihan selvä jännite.

Esimerkiksi kun viime keväänä osallistuin työpajasarjaan, jossa kehitettiin HY:n yritysyhteistyökäytäntöjä, jouduin heti ensimmäisessä työpajatapaamisessa allekirjoittamaan salassapitosopimuksen. En tiedä, rikonko sitä vastaan jo kertomalla tämän. Se, että joudun pitämään suuni kiinni, ei ole HY:n avoimuustavoitteiden hengen mukaista.

Erilaisia ratkaisumalleja tieteen avoimuuden lisäämisen ja yritysyhteistyökumppanien salailutarpeen välisen jännitteen purkamiseen on tietysti jo olemassa. Mutta olisi hyvä, jos HY:llä olisi edes jotain mietittyjä periaatteita, malleja ja käytäntöjä, joiden avulla näiden kahden tavoitteen välistä ristiriitaa voisi ratkoa. Siis ihan konkreettisesti ratkoa juuri niissä yhteistyöhankkeissa, joiden kanssa te yristysyhteistyötä edistävät ihmiset olette tekemisissä. Mieluiten sellaisia periaatteita, malleja ja käytäntöjä, joissa tutkimuksen tiedollisesta kestävyydestä kannetaan huolta.

Miksi kehys oli liian ahdas

Tulin kirjoituksen alussa mainitsemaani keskustelutilaisuuteen huolissani, koska kutsukirjeessä keskityttiin vain ja ainoastaan yksittäisen tutkijan huoliin. Sellaisiin yksilötason syihin, joiden vuoksi tutkija päättää tehdä yritysyhteistyötä tai päättää olla sitä tekemättä. Olen tieteenfilosofi. En pidä todennäköisenä, että päätyisin koskaan tekemään yhteistyötä liikeyritysten kanssa (paljon todennäköisemmin päädyn yhteistyöhön esimerkiksi taiteilijoiden kanssa). Aihetta koskevat epäilykseni liittyvät tutkimuksen tiedolliseen kestävyyteen. Olin teidän järjestäjien kanssa eri mieltä siitä, että yksilötason huoliin keskittyminen olisi hyvä ajatus.

Kuten kestävä kehitys yleensäkin, myös tiedollinen kestävyys on pitkän aikavälin huoli. Se koskee koko tiedeyhteisöä: kehittyykö tieteellinen tutkimus tavalla, joka takaa sen tulosten luotettavuuden ja kattavuuden jatkossa(kin)? Tai ainakin niin, ettei tulosten luotettavuus heikkene tai tutkimus kohdistu harhaanjohtavan kapeasti vain joihinkin aiheisiin? Tämä on tiedeyhteisön tasolla ja tieteen institutionaalisten rakenteiden tasolla elävä kysymys, ei niinkään yksittäisen tutkijan työssä näkyvä ongelma. Miten esimerkiksi se, että Helsingin yliopisto painottaa nykyään yritysyhteistyötä, vaikuttaa pitkällä aikavälillä Helsingin yliopistossa tuotettavan tiedon luotettavuuteen? Onko mahdollista, että vaikutus on kielteinen? Jos on, mistä se voisi johtua, ja voisiko kielteiset pitkän aikavälin seuraukset jotenkin ennakoida ja torjua? Tällaiset kysymykset minua kiinnostavat – ja huolettavatkin. Kutsukirjeen alkuperäisen kehyksen sisällä niitä ei olisi voinut käsitellä.

Onneksi keskustelulle näistäkin aiheista sitten kuitenkin löytyi tilaa. Se on monin tavoin yllättävää ja ilahduttavaa.

Avoin tiede ja näennäistiede

Dear Inkeri Koskinen,
Greetings and good day.

I represent EnPress Publisher Editorial Office from USA. We have come across your recent article “Extra-academic transdisciplinarity and scientific pluralism: what might they learn from one another?” published in European Journal for Philosophy of Science. We feel that the topic of the article is very interesting. Therefore, we are delighted to invite you to publish your work in our journal, entitled Sustainable Forestry. We also hope that you can join our Editorial Board. Please reply to this email if you are interested to join the Editorial Board.
I look forward to hearing your positive response. Thank you for your kind consideration.

Best regards,
Nathan Scott
Editorial Office
Sustainable Forestry

Näitä tulee viikottain, välillä päivittäin. Miksi minua, tieteenfilosofia, pyydetään Sustainable Forestry -lehden toimituskuntaan? Onko Sustainability Reporting – Accounting, Accountability and Audit, an Open Access book edited by Dr. Soner Gokten and Dr. Pinar Okan Gokten” oikeasti kokoomateos, johon etsitään kirjoittajia lähettelemällä sähköpostia umpimähkään vaikkapa minulle?  Miksi International Journal of Geology kyselee, josko haluaisin tarjota heille jotain artikkeliani julkaistavaksi?

Jotkut viesteistä tunnistaa vedätyksiksi heti, jotkut on laadittu vähän taitavammin, joten ne joutuu lukemaan läpi. Nämä ovat yliopistomaailman nigerialaiskirjeitä, eli viestejä ”saalistajajulkaisijoilta”. Ja jokaisessa tällaisessa kutsussa kehutaan jossain vaiheessa, että kyseessä on ”peer-reviewed, Open Access journal”. Väitteen jälkimmäinen puolisko on totta. Näissä lehdissä julkaistut artikkelit ovat kenen tahansa luettavissa, eivät maksumuurien takana kuten monet tieteelliset julkaisut. Mutta vertaisarvioituja nämä lehdet eivät ole. Jos kirjoittaja maksaa lehdelle julkaisumaksun, läpi saa mitä tahansa.

Saalistajajulkaisijoiden touhu kannattaa, koska tieteen julkaisukäytännöt ovat myllerryksen kourissa, ja samalla tutkijoilla on kova paine julkaista jatkuvasti. Perinteiset tieteelliset lehdet ovat isojen tiedekustantamojen omistuksessa, ja ne ovat hinanneet tilaushinnat sietämättömiksi, vaikka verkkojulkaisemisen luulisi laskevan kuluja. Vaatimus tieteen avoimuudesta voimistuu jatkuvasti sekä tutkijoiden joukossa että tiedepolitiikassa. Innokkaimmat tutkijat perustavat uusia Open Access -lehtiä. Isot tiedekustantamot ovat keksineet vaatimuksiin kätevän ratkaisun: artikkeli voidaan julkaista avoimesti kaikkien luettavaksi, jos kirjoittaja maksaa siitä kustantajalle. Tieteellisesti korkeatasoisissakin lehdissä open access -julkaiseminen on siis usein kirjoittajalle maksullista. Lehdissä on kuitenkin myös tiukka, vertaisarvioinnille perustuva seula, ja vasta kun artikkeli on hyväksytty julkaistavaksi, tutkija saa valita, haluaako tavanomaisen julkaisun vai maksullisen open access -julkaisun. Keksintö on kuitenkin inspiroinut saalistajat liikkeelle. Ja aina löytyy niitä, jotka maksavat siitä, että saavat artikkelinsa julkaistua, vaikka sitten kuinka luokattomassa lehdessä. Tutkijoiden CV:t kun rakentuvat julkaisuille.

Monen muun lailla olen huolissani saalistajajulkaisuista, mutta syyt huolelleni ovat ehkä vähän epätyypilliset. Pelkään näet niiden etenkin pidemmän päälle ruokkivan näennäistiedettä.

Kerätessäni aineistoa kirjaani Villi Suomen historia törmäsin verkkokeskusteluissa kerta toisensa jälkeen siihen, että innoittuneet mutta esoteerisille harhapoluille hairahtuneet historianharrastajat viittasivat toivottoman vanhaan kirjallisuuteen. Tieteelliseen kyllä, mutta sata vuotta vanhaan. Sitten tajusin, että tieteellisten julkaisujen maksumuurit pitivät ison osan tuoreemmasta tutkimuksessa poissa heidän ulottuviltaan. Sitä varten olisi pitänyt lähteä johonkin yliopistokirjastoon. Vanha tutkimuskirjallisuus oli avoimesti verkossa saatavilla.

Nyt verkossa on avoimesti saatavilla jonkin verran laadukasta tutkimusta, paljon vanhaa ja yleensä vanhentunutta tutkimusta – ja aivan tolkuttomasti vertaisarvioimatonta huttua, joka on julkaistu uskottavan näköisten tieteellisten lehtien sivuilla. Maallikolla ei välttämättä ole mitään mahdollisuuksia arvata, että kyseessä on roskajulkaisu, ja toimittajatkin menevät herkästi halpaan. Tällaisen ryönän määrä kasvaa jatkuvasti, ja seassa on ilman muuta räikeää näennäistiedettä. Toisin sanoen avoimesti verkossa saatavilla olevan, uskottavan näköisen näennäistieteen määrä kasvaa nopeammin kuin avoimesti luettavissa olevan vakavastiotettavan tutkimuksen. Sillä tulee olemaan yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Kanssakäypä asiantuntija

Kielemme ei aina mutkitta taivu ilmaisemaan kaikkea, minkä sanominen on indoeurooppalaisissa kielissä vaivatonta. Viime päivinä olen esimerkiksi mietiskellyt, miten selkeyttäisin suomeksi eron käsitteiden trust ja reliance välillä. Ensimmäinen on sellaista luottamusta, jonka luotettu voi pettää, jälkimmäinen taas sellaista, jonka varassa uskallan vaikkapa astua junaan: luotan siihen, että kulkupeli toimii. Olisi omituista antropomorfisointia syyttää junaa luottamukseni pettämisestä, jos se sattuisi rikkumaan.

Tulen välillä kehitelleeksi käännöksiä hankalasti suomentuville termeille. Yksi tällainen vaikea tapaus on Harry Collinsin interactional expertise: kyky keskustella asiantuntevasti tietystä käytännön taidosta tai erikoisalasta ilman, että kuitenkaan kykenisi harjoittamaan sitä. Kuten Collins toteaa, esimerkiksi tieteensosiologit ovat usein tällä tavoin asiantuntevia. He kykenevät keskustelemaan tutkimansa alan sisällöstä ja tutkimuskäytännöistä varsinaisten asiantuntijoiden kanssa, mutta eivät kykenisi tekemään kyseisen alan tutkimusta. Tieteen ulkopuolella esimerkiksi asiantuntijayritysten myyjät kykenevät parhaimmillaan samaan: he kykenevät keskustelemaan pätevästi sekä asiakkaan että oman yrityksen varsinaisten asiantuntijoiden kanssa – mutta eivät kykene tekemään näiden asiantuntijoiden töitä.

Ehdotan, että interactional expertise suomennetaan kanssakäyväksi asiantuntijuudeksi. Se on käypää asiantuntijuutta keskusteluissa muiden kanssa, mutta ei riitä muuhun.

Pyhäinpäivä

Asun syksyn kellarikerrokseen rakennetussa asunnossa, jonka katonrajan ikkunoista näen kadulla kävelevien nilkat. Talo on ymmärtääkseni 1700-luvulta; jotkut osat voivat olla vanhempiakin. Ikkunoissa on yksinkertaiset lasit, sillä talo on suojeltu, eikä maan lainsäädäntö salli ikkunoiden ulkonäköön vaikuttavia muutostöitä. Paikalliset uskovat karaistumiseen, ja kaikilla on yskä.

Pienen kaupungin korkeinta kohtaa hallitsee normannien rakentama, suhteettoman suuri katedraali. Sen ruodeholvit ovat kuulemma vanhin säilynyt merkki siitä, kuinka romaaninen arkkitehtuuri alkoi väistyä varhaisgotiikan tieltä. Tänään evensongia seurasi pyhäinpäivän kunniaksi kulkue kuorista keskikäytävää pitkin katedraalin länsipäädyn Galilea-kappeliin, ja poikasopraanojen Alleluia! kiiri korkealle. Talo, jossa asun, jää iltaisin katedraalin varjoon. Öisin havahdun joskus hetkeksi kellojen soittoon – tai kadulla kulkevien opiskelijoiden mekastukseen. Viime päivinä heillä on ollut yllään vampyyriviittoja ja kasvoillaan luurankomeikkejä.

Asunnossani viihtyminen edellyttää tyyntä suhtautumista monenlaisiin hämähäkkeihin, mutta kun tässä eräänä iltana kuulin hämähäkin rapisevat askeleet kokolattiamatolla, kieltämättä säikähdin.

Täällä on tuntunut luontevalta valita iltalukemisiksi Montague Summersin The Gothic Quest ja Eino Railon Haamulinna, jonka englanninnoksen löysin yliopiston kirjastosta. Kirjallinen gotiikka kehittyi samoihin aikoihin kun arkkitehtuurissa alettiin kerrata keskiaikaisen gotiikan muotoja. Se rakentui mielikuvituksen muovaaman menneisyyden varaan ja mieltyi vahvimmin sellaiseen vieraaseen, josta löytyi jotain tuttua. Ja tämä maa edustaa omassa menneisyydessäni yhtä aikaa vierasta ja tuttua. Kävin lapsena brittijärjestelmän mukaista kansainvälistä koulua kahdessa maassa, vaikken täällä, ja kieli, jota puhuin joitain vuosia toisena äidinkielenäni, oli juuri brittienglanti. Juuri sellainen yläluokkainen brittienglanti, jota monet kadulla remmastavat opiskelijat puhuvat.

Arvio: Objectivity and Diversity

Sain viimein luettua loppuun Sandra Hardingin teoksen Objectivity and Diversity: Another Logic of Scientific Research. Opus on jäänyt toistuvasti kesken, koska olen sitä lukiessani tavan takaa ärsyyntynyt, enkä erityisesti nauti ärsyyntymisestä. Aiheensa puolesta kirjan pitäisi olla kannaltani hyvin kiinnostava, se kun sivuaa tämänhetkistä tutkimushankettani monin tavoin. Erinäiset arvostamani tieteenfilosofit sitä paitsi pitävät Hardingia arvossa. Vaan ei auta: kirja on mielestäni raivostuttavan huono.

Tällainen arvio täytyy perustella. Tässä siis kuvaus kirjan kolmesta raskaimpana pitämästäni synnistä.

1. Harding uskoo väen olevan pohjimmiltaan poliittisesti hänen puolellaan.

Heti kirjan ensimmäisessä luvussa Harding nostaa esiin arabikevään, Occupy Wall Street -liikehdinnän ja vuoden 2014 mielenosoitukset Brasiliassa ja vuoden 2013 mielenosoitukset Istanbulin kaduilla. Hän aivan oikein toteaa, ettei näiden liikkeiden tulos ollut kirjoitusajankohtana vielä selvillä, mutta yhtä kaikki, hän tulkitsee ne suurten kansanjoukkojen esittämäksi vaatimukseksi: ”Around the globe, those left out of the modernization plans are demanding an end to social progress for elites only. They want modernization agendas that serve their interests and desires.”

Kirja ilmestyi epäonniseen aikaan, vuonna 2015. Jos Harding olisi kirjoittanut teoksensa vähän myöhemmin, hän olisi epäilemättä välttänyt tämän minua rassaavan erheen edes joiltain osin. Toisaalta, jo vuonna 2015 oli ilmeistä, ettei arabikevättä seuraisi kukkea kesä. Ja nyt kun elämme Syyrian sodan ja Libyan kaaoksen, Trumpin hallinnon, Brasilian talous- ja korruptiokriisien ja Erdoganin diktatuurin maailmassa, Hardingin teksti tuntuu pahasti vanhentuneelta.

Tällähän ei olisi väliä jos Harding vain kuvaisi. Mutta hän käyttää esimerkkejään osana yhtä kirjan kantavista argumenteista. Hän maalaa kuvan länsimaisen tieteen kehityksestä osana pohjimmiltaan kolonialistista modernisaatiokehitystä. Tieteenfilosofian pitäisi hänen mukaansa ottaa modernisaatiokehityksen sivuuttaman väen poliittinen liikehdintä huomioon, koska yksi tieteenfilosofian tehtävistä on sen tunnistaminen, miten tiede ylläpitää vallitsevia valtasuhteita ja siten tuottaa eriarvoisuutta.

Selvä, otetaan poliittiset massaliikkeet tosissaan ja lähdetään siitä, että filosofien, tieteenfilosofienkin, on huomioitava niiden viesti. Tästä seuraa, että Hardingin pitäisi ottaa vakavasti konservatiivisten islamistien, oikeistopopulistien ja konservatiivikristittyjen poliittiset massaliikkeet. Harding sivuttaa ne kuitenkin jokseenkin täysin; viittaukset viime vuosien kehitykseen, jota hänen olisi mielestäni vuonna 2015 pitänyt jo osata ennakoida, ovat todella harvassa. Oikeistopopulismi vilahtaa kirjan sivuilla vain jonkinlaisena peikkona, joka yrittää harhauttaa ihmisiä pauloihinsa. Toisin sanoen: oikeistopopulismi johtaa väkeä väärän tietoisuuden valtaan.

Hardingin ajattelun marxilaiset (tai oikeastaan engelsläiset) vaikutteet ovat selviä. Jos väki harhautuu oikeistopopulismin pauloihin, kaikesta päätellen Hardingin mukaan se ymmärtää motivoivat voimansa väärin. Väärästä tietoisuudesta vapautunut väki olisi poliittisesti Hardingin puolella.

Minun ei useinkaan tee mieli suositella kenellekään italialaista uusmarxilaista filosofiaa, mutta Hardingille se tekisi hyvää. Italialaiset uusmarxilaiset eivät nimittäin liiemmin romantisoi väkeä. Suomensin aikanaan Berliinissä asuessani Paolo Virnon Väen kieliopin, joten siteeraan nyt vaikka Virnon kuvausta siitä, miten Hobbes ”vastustajan tarkkanäköisyydellä” kuvaa väkeä: ”Hobbesin mukaan väki karttaa poliittista yhtenäisyyttä, se niskuroi kuuliaisuutta vastaan, ei solmi kestäviä sopimuksia eikä saavuta koskaan juridisen henkilön statusta, sillä se ei koskaan siirrä luonnollisia oikeuksiaan suvereenille.”

Hardingin romanttinen kuvitelma väestä pohjimmiltaan liberaaleina demokratian puolustajina on nähdäkseni hänen omien pyrkimystensä kannalta haitallinen. Se tekee hänet kyvyttömäksi tunnistamaan ja erottelemaan erilaisia poliittisia vaatimuksia, jotka saavat ilmaisunsa oikeistopopulismina ja uskonnollispoliittisena fundamentalismina. Siksi hänen poliittinen filosofiansa jää naiiviksi.

2. Harding kritisoi arvovapausvaatimusta määrittelemättä sitä mitenkään.

Kirja rakentuu pitkälti ”arvovapausvaatimuksen” kritiikille – siis vaatimuksen, että tiede olisi poliittisista, moraalisista, esteettisistä ja muista ei-tiedollisista arvoista vapaata. Harding ei kuitenkaan vaivaudu kertaakaan määrittelemään, mitä arvovapausvaatimuksen muotoa hän oikeastaan vastustaa. Tämä johtaa sekä olkiukkoiluun että sisäisiin ristiriitoihin.

Tietyt muotoilut antavat ymmärtää, että se arvovapauvaatimus, jota Harding suomii, on niin jyrkkä, ettei sitä kukaan ole koskaan kannattanutkaan. Hän esimerkiksi toteaa kuin suurenakin uutisena, että jos tiede olisi kaikin tavoin arvovapaata, se olisi merkityksetöntä: ”Sciences and their philosophies have never been value-free. They have always been deeply integrated with their particular social and historical contexts. If they weren’t, they would be irrelevant.” Tiede ei ole koskaan ollut arvovapaata, koska se on aina pyrkinyt käsittelemään tärkeinä pidettyjä kysymyksiä ja löytämään ratkaisuja keskeisiksi koettuihin ongelmiin.

Aivan totta, mutta kukaan ei ole koskaan kannattanut sellaista muotoilua arvovapausvaatimuksesta, joka jotenkin kieltäisi tämän. Asia on todettu arvovapausvaatimusta koskevassa tieteenfilosofisessa keskustelussa jo ajat sitten. Ainoa järkevä luenta arvovapausvaatimuksesta on, että se kieltää ei-tiedollisten arvojen vaikutuksen itse tutkimuksen tekemiseen: evidenssiä ei saa valikoida poliittisten arvojen mukaisesti eivätkä moraaliset näkemykset saa ohjata tutkijan tekemiä päätelmiä tosiasioista. Ei-tiedolliset arvot saavat sen sijaan ilman muuta vaikuttaa tutkimuskysymysten valintaan. Tätä tolkullista luentaa arvovapausvaatimuksesta voi kritisoida ja on kritisoitu monin tavoin. Siksi on todella omituista, että Harding ajautuu rakentelemaan olkiukkoja.

Lisäksi Harding yhdistää ja usein jopa sulauttaa arvovapausvaatimuksen vaatimukseen tieteen autonomiasta. Toki jos haluttaisiin tieteen olevan täydellisen vapaata kaikista ei-tiedollisista arvoista (mitä siis ainakaan kukaan tieteenfilosofi ei tietääkseni ole koskaan vaatinut), täytyisi tieteen olla myös vapaata poliittisesta ohjailusta. Arvovapaus ja autonomia ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Mutta Harding yhdistää nämä kaksi vaatimusta – arvovapauden ja autonomian – ja päätyy moittimaan kumpaakin: ”Intentionally or not, the philosophies were complicitous in creating an exceptionalist philosophy that positioned Western science as uniquely capable of advancing human progress. […] The logical empiricist philosophy of science helpfully aligned itself with economic and political projects of its era.”

Käsitteellinen epäselvyys johtaa Hardingin lopulta esittämään keskenään ristiriitaisia arvostelmia. Todettuaan ensin autonomiavaatimukset sumuverhoksi, joka estää ihmisiä näkemästä kuinka tiede palvelee vallitsevia valtarakenteita, hän päätyy ennen pitkää esittämään jotain, joka kummasti kuulostaa autonomiavaatimukselta. Puhuessaan globalisaation vaikutuksista tieteeseen hän varsin selvästi pitää tieteen kaupallistumista ja liikeyritysten kasvanutta roolia tutkimuksessa pahana asiana. Myös valtion harjoittama yliopistoissa tehtävän tutkimuksen tiukka ohjailu rahahanoja kiristämällä on selvästi Hardingin mielestä vastustettavaa. Niin se on minustakin, mutta pidänkin tieteen autonomiaa tavoiteltavana asiana.

3. Harding haluaa laventaa tieteen käsitteen niin maailmojasyleileväksi, ettei sillä tee enää mitään.

Kaisa Luoma huomautti Hardingin kirjasta keskustellessamme, että Harding osallistuu erääseen nykyään kovin suosittuun touhuun: modernien institutionaalisten rajojen rikkomiseen. Hän näet haluaa kutsua tieteeksi kaikkea sellaista inhimillistä tiedontuotantoa, joka tuottaa kohtalaisen luotettavia tietoväitteitä ja suhtautuu sekä uuteen havaintoaineistoon että saamaansa kritiikkiin rehdisti. Tämä tekee esimerkiksi lapena oppimastani ovelasta pajupillinveistotekniikasta tiedettä. Isäni näytti, kuinka pajusta voi tehdä vetopasuunan periaatteella toimivan pillin. Tuon pillinveistotekniikan kehittäminen on tuottanut luotettavia tietoväitteitä, ja siinä on kaikesta päätellen suhtauduttu rehdisti sekä kertyvään havaintoaineistoon että mahdolliseen pillimallin kehitystä edistävään kritiikkiin.

Harding ei kuitenkaan puhu pajupillinveistelystä vaan mikronesialaisten navigointitaidoista. Antropologit ovat kutsuneet tällaisia vaikuttavia taitoja ja tekniikoita mm. ”käytännöllisiksi tieteiksi”, ja Harding kutsuu niitä ”toisten kulttuurien tieteiksi” – tai ihan vain tieteiksi. Ratkaisu on outo, koska emme kutsu vastaavia länsimaisten kulttuurien piirissä kehitettyjä taitoja ja tekniikoita tieteiksi. Olisi harhaanjohtavaa kutsua esimerkiksi sisareni työtä ilma-akrobatian alalla tieteeksi, vaikka sekin usein täyttää Hardingin tieteen määritelmän. Ja toisaalta, emme kutsu myöskään eurooppalaista perinteistä kansanlääkintää tieteeksi. Harding kuitenkin haluaa kutsua alkuperäiskansojen harjoittamaa lääkintää tieteeksi.

Uskoakseni Hardingin ajatus kulkee suunnilleen näin: Tiedettä arvostetaan; sitä pidetään parhaana ulottuvillamme olevana tiedonhankinnan muotona. Tästä seuraa, että muita tiedonhankinnan muotoja pidetään tiedettä huonompina. Ne kuitenkin ansaitsevat arvostusta, koska ne ovat usein hyvin tehokkaita. Niinpä niitäkin on kutsuttava tieteiksi.

Minun on vaikea nähdä, miksi tällaiselle tieteen käsitteen lavennukselle olisi tarvetta. On olemassa paljon sellaista tiedontuotantoa, joka ei ole tiedettä. Se ei tee siitä huonoa tiedontuotantoa. Kuten Sven Ove Hansson on huomauttanut, esimerkiksi filatelia eli postimerkkeily tuottaa parasta tarjolla olevaa tietoa postimerkeistä, eikä se silti ole tiedettä. Jos jostain syystä haluaisin meloa kanootilla hurjia matkoja Mikronesian alueella, minun olisi ilman muuta syytä pyytää neuvoja mikronesialaisilta merenkävijöiltä, sillä heillä aivan taatusti olisi parasta tarjolla olevaa tietoa siitä, kuinka se käy. Tällaista taitoa ja tietoa voi pitää suuressa arvossa ilman, että kutsuu sitä tieteeksi.

Ei siinä kaikki. Kaikenlaisen arvokkaan ei-tieteen nimittäminen tieteeksi olisi näet nähdäkseni haitallista. Tällaisesta tieteen käsitteen alan lavennuksesta kun seuraisi, että koko käsite kävisi melko käyttökelvottomaksi. En lainkaan vastusta käsitteellisten erottelujen tarkentamista tällaisten aiheiden kohdalla. Sen sijaan vastustan käsitteellisten erojen liuentamista pois. Harding ei kiinnitä huomiota siihen, että modernien institutionaalisten rajojen rikkominen ja käsitteiden laventaminen merkityksettömiksi on jo ajat sitten otettu moneen sellaiseenkin käyttöön, jota hän itse epäilemättä vastustaisi. Tieteen käsitteen laventuminen sopisi varmasti oivallisesti esimerkiksi kevyttä, soveltavaa tutkimusta tekeville liikeyrityksille tai selvityksiä laativille ajatuspajoille. Niiden työ täyttää usein Hardingin esittämät kriteerit, mutta minusta on silti hyvä, ettei niiden tuottamaa tietoa pidetä yhteiskunnassamme tieteellisenä tietona.

Ultimatohtorin puhe miekalle

Helsingin yliopiston Filosofisen tiedekunnan MMXVII promootion miekanhiojaispäivällisillä ravintola Bankissa 25.5.2017

Ave, gladius. Dear rector, dean, and professors, arvon promovendit, Signore e Signori.

Miekka on vallan väline. Tohtorinmiekka kuitenkin symboloi totuutta; se on hengen ase tutkijan päättelemän totuuden, oikean ja hyvän, puolustamiseksi. Meillä, jotka pian kannamme tätä miekkaa, on siis oikeus päätellä totuus ja valta puolustaa sitä. Olemme raivanneet tiemme tiedeyhteisön jäseniksi ja osoittaneet kykenevämme tehtävään.

So we have earned the right to wield this sword. But who are we, exactly? Where do we come from? According to a widely shared ideal, we should come from everywhere, and anyone should have the opportunity to try to become one of us.

A good example would be the son of a seamstress and a carpenter, a man who worked at the docks and spent his evenings studying, and finally wrote a doctoral dissertation. I’m of course talking about our former president, Mauno Koivisto, whose funeral was today. He was an epitome of the ideal that education should be truly available to all.

Mais même dans un pays trés égalitaire comme la Finlande, c’est toujours seulement un ideal. Detta ideal har aldrig fullständigt förverkligats. Utbildningen går starkt i arv från generation til generation. Bland våra förfäder hittar man många makthavare från tidigare sekel.

Me emme siis ole täysin tämän ihanteen mukainen joukko. Mutta onko sillä tehtävämme kannalta merkitystä? Kärsiikö totuus siitä, että koulutus periytyy? Päättelen, että kyllä, sillä on väliä. Meidän velvollisuutemme tämän miekan kantajina on päätellä totuus – oikea ja hyvä totuus. Emme kuitenkaan ole yksimielisiä. Erehdymme usein. Onneksi myös kiistelemme paljon. Kiistat ovat hyvästä, sillä niissä meille tarjoutuu mahdollisuus huomata, että olemme väärässä.

On vaarallista, jos olemme kovin homogeeninen joukko. Tarvitsemme näet mahdollisimman monipuolista asiantuntevaa kritiikkiä. Vain sen avulla voimme korjata virheitämme ja toivoa, että lähestymme totuutta – sitä oikeaa ja hyvää totuutta.

Jos muistutamme toisiamme liiaksi, meiltä voi jäädä jotain olennaista huomaamatta. Kilpailevat teoreettiset näkökulmat tietysti tekevät toisilleen hyvää. Mutta monella alalla on myös hyvä, jos joukossamme on väkeä mahdollisimman monenlaisista lähtökohdista. Siis ihmisiä, joiden elämänkokemukset eroavat toisistaan.

Mauno Koivistolla oli taustansa vuoksi aivan poikkeukselliset mahdollisuudet tutkia sosiaalisia suhteita Turun satamassa. Joku professoriperheen kasvatti ei välttämättä olisi kyennyt kokoamaan samanlaista aineistoa. Tässä on tietysti alakohtaisia eroja. Esimerkiksi folkloristiikassa tai kasvatustieteessä tutkijakunnan sosiaalinen vaihtelevuus ja moninaisuus on tärkeämpi asia kuin vaikkapa matematiikassa. Mutta yllättävilläkin aloilla sillä, keitä me olemme, voi olla merkitystä.

Annan yhden klassikkoesimerkin. Runsaat puoli vuosisataa sitten kädellisten, ja erityisesti ihmisapinoiden tutkimus rakentui sellaisille taustaoletuksille, jotka nykynäkökulmasta katsottuna ovat ilmeisen seksistisiä. Tutkijoiden huomio kiinnittyi lähinnä urosten välisiin kamppailuihin, ja naaraiden toiminta sivuutettiin.

Tutkijoiden olisi tietysti pitänyt huomata, että he heidän käsityksensä sukupuolirooleista vaikuttivat siihen, millaisia kysymyksiä he esittivät. Että heiltä jäi olennaisia asioita huomaamatta. Mutta todellisuudessa tilanne muuttui vasta kun tutkijoiden joukkoon alkoi tulla entistä enemmän naisia.

Toisin sanoen sillä keitä me olemme, voi siis olla väliä. Poikkeava tausta voi auttaa meitä huomaamaan ongelmia jossain sellaisessa käsityksessä, jota muut tutkijayhteisömme jäsenet pitävät itsestäänselvyytenä. Jota he eivät tule kyseenalaistaneeksi.

Tieteen historia tarjoaa paljon evidenssiä siitä, että me tutkijat olemme huonoja huomaamaan ongelmia aikamme ja yhteisömme itsestäänselvyyksissä. Siksi meidän kannattaa käyttää kaikki tarjolla olevat keinot, joilla voimme terästää havaintokykyämme.

Tutkijakunnan sosiaalisesta monimuotoisuudesta huolehtiminen on yksi näistä keinoista. Se voi auttaa meitä lähemmäs oikeaa ja hyvää totuutta. Siispä velvollisuutemme tämän miekan kantajina on pitää parhaamme mukaan huolta siitä, että me tosiaan joku päivä olisimme keitä tahansa, kaikkialta.

Olen valmis puolustamaan tätä päättelemääni totuutta. Kiitos.