Tiedepoliittinen kokeilu, johon emme saaneet rahoitusta

Tutkijat harvoin julkaisevat rahoitushakemuksia, jotka eivät menestyneet. Teen nyt poikkeuksen.

Haimme syksyllä Koneen Säätiöltä rahoitusta tiedepoliittiseen kokeiluun, joka olisi vaikuttanut Helsingin yliopiston kolmeen filosofia-alaan, eli teoreettiseen filosofiaan, käytännölliseen filosofiaan ja filosofihin. Kokeilussa työmme tueksi olisi palkattu neljäksi vuodeksi tiedesihteeri, tutkijoiden työaikaa kun kuluu nykyään liikaa sellaisiin tehtäviin, jotka aiemmin kuuluivat saamiimme tukipalveluihin. Hakijatyöryhmään kuuluivat lisäkseni kolmen filosofia-alan edustajina professori Jaakko Kuorikoski, yliopistonlehtori Paavo Pylkkänen ja professori Thomas Wallgren. Työsuunnitelman laatimiseen osallistui suuri määrä väkeä kaikilta kolmelta alalata. Emme saaneet rahoitusta, mikä ei tullut yllätyksenä. Hakemuksesta keskusteltiinkin nykyistä työelämää kommentoivana institutionaalisena performanssina, joka sai rahoitushakemuksen muodon. Tässä työsuunnitelmamme:


Tiedepoliittinen kokeilu: Tiedesihteeri filosofisen tutkimuksen tueksi

Miksi kokeilu?

Haemme rahoitusta tiedepoliittiseen kokeiluun. Kokeilussa Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian, käytännöllisen filosofian ja filosofin tutkimuksen tueksi palkataan neljäksi vuodeksi tiedesihteeri. Työtämme tukeva tiedesihteeri antaa meille mahdollisuuden keskittyä nykyistä merkittävästi paremmin filosofisen tutkimuksen tekemiseen. Kokeilu tuottaa sekä yliopiston sisäisen että valtakunnallisen tiedepoliittisen päätöksenteon kannalta kiinnostavaa tietoa siitä, miten tutkimushenkilöstön hallinnollisen työtaakan keventäminen vaikuttaa tutkimuksen laatuun.

Mediassa ja julkisessa keskustelussa on viime aikoina kiinnitetty huomiota Helsingin yliopiston alamäkeen kansainvälisissä yliopistovertailuissa (Bwalya 2023; Bäckgren 15.8.2023a; 15.8.2023b; 16.8.2023). Jo vuosia jatkunut lasku johti vastikään siihen, että Helsingin yliopisto putosi Shanghain listalla maailman sadan parhaan yliopiston joukosta (Shanghai 2023). Samaan aikaan monet pohjoismaiset verrokkiyliopistot ovat menestyneet paremmin. Tieteenalakohtaisissa vertailuissa Helsingin yliopiston filosofia on menestynyt erittäin hyvin, mutta laskeva trendi näkyy meilläkin: siinä missä olimme QS:n alavertailussa vuonna 2019 sijalla 21, kahdessa viimeisimmässä QS-vertailussa sijoituksemme on ollut 51–100. (QS 2019; 2022; 2023.)

Yliopistorankingit ovat karkeita ja monin tavoin kyseenalaisia työkaluja. Näin selkeä trendi antaa kuitenkin aihetta huoleen. Sekä julkisessa keskustelussa että tutkijakunnan piirissä on esitetty useita mahdollisia syitä tulosten heikkenemiselle. On aivan mahdollista, että monet ehdotetuista syistä ovat vaikuttaneet kielteiseen kehitykseen. Katsomme kuitenkin monen muun tavoin (ks. Bäckgren 15.8.2023b), että hallinnollisen työn valuminen tutkimushenkilöstölle on vaikuttanut siihen merkittävissä määrin. Vuoden 2016 rahoitusleikkausten jälkeen Helsingin yliopisto keskitti hallintoaan, amanuenssit ja laitossihteerit katosivat, ja suuri osa näiden tärkeiden työntekijöiden entistä töistä vieritettiin tutkimushenkilöstölle. Muutos on heikentänyt monen tutkijan mahdollisuuksia keskittyä tutkimustyöhön. Tieteen julkaisuprosessien hitauden vuoksi muutoksen vaikutus näkyy viiveellä, mutta nyt se on jo usean vuoden ajan ollut arviointimittareinkin havaittavissa.

Meillä tutkijankoulutuksen saaneilla ei yleensä ole valmiuksia tärkeiden ja haastavienkin hallinnollisten tehtävien hoitamiseen, ja olemme niissä tyypillisesti huonoja ja hitaita. Niissä käytettävien epäintuitiivisten ja tavan takaa muuttuvien tai vaihtuvien sähköisten järjestelmien määrä on suuri ja niissä vaaditaan paljon yliopiston sisäisten prosessien yksityiskohtaista tuntemusta ja hallinnollista osaamista. Tehtävien tekemisen lisäksi niiden opetteluun, prosessien selvittelyyn ja monenlaisiin virheisiin kuluu siksi aikaa, joka on jatkuvasti pois tutkimuksesta. Vastaava kehitys turhauttaa muillakin asiantuntija-aloilla: asiantuntijoiden työtunnit ja hermot menevät työhön, jonka teettäminen heillä ei ole järkevää (ks. Vairimaa 2023). Tämä työelämän muoti-ilmiö on kuitenkin näkynyt Helsingin yliopistolla erityisen voimakkaasti vuoden 2016 rahoitusleikkausten jälkeen.

Teoreettisessa filosofiassa, käytännöllisessä filosofiassa ja filosofissa muutos näkyy jatkuvasti tutkimustyön arjessa. Tutkimushenkilöstölle on siirtynyt “näkymättömiä” tehtäviä, joiden hoitamisesta ei saa esimerkiksi kevennystä opetuksesta: monenlaista raportointia ja raportteihin vaadittujen tietojen keräämistä, jatkuvia hallinnollisten prosessien evaluointeja (yhdessä kokouksessa voi olla pöydällä kolme eri evaluaatiota), taulukoiden laatimista, tiedottamista ja hallinnollisten tietojärjestelmien kanssa kamppailua. Myös monet käytännön tehtävät ovat päätyneet tutkimushenkilöstön kontolle: esimerkiksi tieteenalojen kollokvioiden järjestelyt ja kutsuttujen puhujien käytännön asioista huolehtiminen, tieteenalojen sisäinen tiedottaminen, kokouspöytäkirjojen laatiminen ja kokouksissa tehtyjen päätösten saattaminen tarvittavien ihmisten tiedoksi hoituvat nykyään tutkimushenkilöstön voimin. Siis mikäli hoituvat. Filosofia-alojen yhteisissä ja tieteenalojen omissa kokouksissa ei useinkaan ole ketään, jolla olisi resursseja pitää pöytäkirjaa ja huolehtia tiedottamisesta, joten tieto päätöksistä kulkee huonosti.

Kun tieteenalojen ja hallinnon rajapinnassa työskennelleet amanuenssit ja sihteerit katosivat, kokonaiskuva tieteenalan toiminnan kannalta tarpeellisista hallinnollisista ja käytännön tehtävistä ja prosesseista mureni. Aiemmin amanuensseille ja sihteereille kuuluneet tehtävät on jaettu tieteenalavastaavien, esihenkilöiden, koulutusohjelmavastaavien ja tiedekuntien ja keskitetyn hallinnon väen kesken tavalla, josta kukaan ei tunnu olevan täysin selvillä ja josta on usein vaikea saada tietoa. Esimerkiksi sen selvittäminen, kuka vastaa akatemiatutkijan matkapyyntöjen hyväksymisestä, voi kestää monta päivää ja vaatia lukuisia sähköpostiviestejä erilaisiin keskitetyn hallinnon info-osoitteisiin (oikea vastaus: varadekaani). Sama vastuunjaon epäselvyys tai vastuunjakoa koskevan tiedon selvittämisen vaikeus koskee myös käytännön asioita.

Kun kellään ei ole selvää kokonaiskuvaa kaikista niistä hallinnollisista ja käytännöllisistä tehtävistä, joista pitäisi huolehtia, eikä kukaan koordinoi sitä, kuinka hyvin eri vastuualueiden hoitajat yhteensä kattavat kaiken tieteenaloilla tarpeellisen hallinnollisen työn, kokonaisuuteen jää katvealueita, joista ei huolehdi kukaan. Monet tekemättä jäävistä tehtävistä liittyvät yhteisöllisyyteen ja alan sisäiseen kommunikaatioon. Kun kukaan ei älyä niitä tai ei mitenkään ehdi hoitaa niitä, tieteenalayhteisön toiminta kärsii. Tämä on ongelma tilanteessa, jossa lisääntynyt hallinnollinen työ on jo valmiiksi konkreettisesti pois tutkimuksen tekemisestä.

Nyt on otollinen hetki kokeilla, mitä hallinnollisen lähituen palauttaminen saisi aikaan. Yhtä alaa koskeva kokeilu ei tietenkään voi tarjota näyttöä kuin yhdestä tapauksesta, eikä se edes tämän tapauksen kohdalla pysty kertomaan, mikä tarkalleen on seurausta kokeilusta ja mikä olisi ehkä tapahtunut muutenkin. Kyseessä on kokeilu, ei tieteellinen koe. Yhtä kaikki, kokeiluilla on painoarvoa poliittisessa keskustelussa. Tällä kokeilulla olisi painoarvoa sekä suomalaisessa tiedepoliittisessa keskustelussa että Helsingin yliopiston sisäisessä päätöksenteossa – yliopistolla kun suunnitellaan jo seuraavaa suurta hallinnollista uudistusta.

Tiedesihteerin palkkaaminen ja tehtävät

Saadessamme rahoituksen kokeiluun käynnistämme hakuprosessin. Sovimme Helsingin yliopiston kanssa tiedesihteerin palkkaamisesta niin, että palkattavalla henkilöllä on yliopiston sisällä tarvittavat oikeudet ja pääsy tarvittaviin järjestelmiin. Hallinnollisesti toteuttamiskelpoisin ratkaisu on, että luomme Koneen Säätiön rahoittaman tutkimushankkeen, jonka tehtävänä on panna toimeen nelivuotinen tiedepoliittinen kokeilu, ja tiedesihteeri palkataan tämän hankkeen projektisuunnittelijaksi. Yliopisto ei nelivuotisen kokeilun aikana siirrä tiedesihteeriä muihin tehtäviin eikä sälytä hänelle muita tehtäviä. Tiedesihteerin työpiste on filosofian käytävällä Metsätalon viidennessä kerroksessa. Palkkaamme määräaikaisen (4 vuotta) tiedesihteerin kevään 2024 aikana. Haussa painotamme monipuolista kokemusta yliopiston hallinnosta sekä filosofian alan tuntemusta.

Tiedesihteerin tehtäviin kuulu:

Professorien ja yliopistonlehtorien hallinnollisen työtaakan keventäminen:

Tiedesihteeri tehtäväksi tulee osa tällä hetkellä tieteenalavastaaville, esihenkilöille, koulutusohjelmavastaaville ja muille professoreille ja yliopistonlehtoreille sälytetyistä hallinnollisista tehtävistä. Lisäksi hän vastaa teoreettisen filosofian, käytännöllisen filosofian ja filosofin hallinnollisten tehtävien koordinoinnista ja prosessien sujuvoittamisesta. Tehtäviin kuuluu muun muassa raportoitavien tietojen kokoamista, raporttien kirjoittamista ja taulukoiden laatimista, hallinnollisten tietojärjestelmien hallintaa, evaluaatioiden koordinointia ja niihin tarvittavien tietojen kokoamista, kokouspöytäkirjojen pitämistä, siitä huolehtimista, että tieto päätöksistä kulkee kokousten välillä, kollokvioiden ja seminaarien käytännön järjestelyitä ja tilavarauksista ja muista vastaavista pienistä käytännön asioista huolehtimista – ei esimerkiksi ole järkevää, että tieteenalavastaavat hoitavat tutkijoiden työhuoneiden avaintilauksia.

Tiedesihteeri huolehtii siitä, että uusien työntekijöiden sisääntulo käy sujuvasti. Hän tiedottaa filosofia-aineiden henkilökunnalle uusista työntekijöistä – myös apurahalla työskentelevistä – ja katsoo että uudet työntekijät toivotetaan tervetulleiksi ja perehdytetään käytäntöihimme. Hän myös varmistaa, että uudella työntekijällä on työpiste, toimiva työtietokone ja muu tarvittava. Tällä hetkellä näistä asioista huolehtiminen on jaettu niin monelle taholle, ettei toimivaa sisääntuloprosessia ole.

Lisäksi tiedesihteeri koordinoi sekä työyhteisön sisäisten että opiskelijoiden kanssa yhteisten tilaisuuksien järjestämistä ja luo käytäntöjä, jotka selkeyttävät hunningolle jääneitä pieniä mutta yhteisön kannalta tärkeitä käytännön asioita, kuten filosofian yhteisissä tiloissa säilytettävien kirjojen järjestämistä ja hallinnointia.

Tieteenalojen sisäisestä, välisestä ja ulkoisesta tiedonkulusta ja viestinnästä vastaaminen:

Tiedesihteeri kehittää käytäntöjä, jotka ratkaisevat joukon työtämme jatkuvasti haittaavia tiedonkulku- ja viestintäongelmia. Tehtäviin kuuluvat esimerkiksi:

  • Filosofian sähköpostilistoista ja muista viestintäväylistä vastaaminen; uuden henkilökunnan lisääminen listoille, käytöstä poistuneiden listojen hävittäminen ja muu vastaava. Tällä hetkellä näistä asioista ei vastaa kukaan, mikä johtaa kommunikaatiokatkoksiin.
  • Hankkeiden ja tieteenalojen välisestä tiedonkulusta vastaaminen. Tällä hetkellä tieto kulkee huonosti, emmekä useinkaan pääse siksi ajoissa selvittämään, voisiko vaikkapa jonkun hankkeen vierailija pitää esitelmän myös jossain seminaareistamme tai filosofia-alojen kollokviossa.
  • Siitä huolehtiminen, että etsivä löytää Helsingin yliopiston verkkosivuilta henkilökuntamme ajantasaiset yhteystiedot ja tiedot käynnissä olevista tutkimushankkeista. Tällä hetkellä verkkosivuilla olevat tiedot ovat osin vanhentuneita, osin puutteellisia ja osin virheellisiä – esimerkiksi käytännöllisen filosofian verkkosivujen mukaan (8.9.2023) alalla vain yksi professori, vaikka todellisuudessa heitä on kolme (huomautettakoon, että henkilökunta ei pääse muokkaamaan sivuja).

Hallinnon prosessien tuntemus:

Tiedesihteeri tuntee keskeiset yliopiston sisäiset hallinnolliset prosessit ja osaa etsiä prosesseista lisätietoa. Tutkimushenkilöstön aikaa säästyy kun tarpeellisen tiedon siitä, miten jokin hankala hallinnollinen asia hoidetaan, saa selville kysymällä tieteenalojen tiloissa työskentelevältä tiedesihteeriltä. Tällä hetkellä prosessien selvittely tapahtuu sähköisten järjestelmien kautta ja johtaa usein pitkiin sähköpostikeskusteluihin, joissa koetetaan eri puolilla hallintoa työskentelevien ihmisten avulla saada selville, keneltä asiaa pitäisi kysyä.

Unohtuneiden hallinnollisten tehtävien selvittäminen:

Muiden tehtäviensä lisäksi tiedesihteeri selvittää, mitkä kaikki hallinnolliset ja käytännön tehtävät ovat jääneet viime vuosina tekemättä, koska kukaan ei tiedä olevansa niistä vastuussa tai ei ehdi hoitaa niitä. Työajan salliessa hän ottaa hoitaakseen tai delegoi oikeille tahoille ne tehtävät, joiden tekemättömyys vaikuttaa tutkijoiden työhön kielteisesti ja jotka siksi oikeasti pitäisi hoitaa.

Tiedonkeruu kokeilun tuloksista:

Tiedesihteeri kokoaa työnsä ohessa kahdenlaista tiedepoliittisesti relevanttia tietoa.

Ensinnäkin hän kartuttaa tietoa toimimattomista hallinnollisista prosesseista, vastuunjaon katvealueista ja hallinnollisen työn kokonaiskuvasta tieteenalojen näkökulmasta. Hän kerää tietoa esimerkiksi erilaisten vaadittujen raporttien ja evaluaatioiden kokonaismäärästä, josta ei tällä hetkellä liene kenelläkään selvää käsitystä. Toivomme, että kerättävä tieto otetaan varteen harkittaessa sitä, mikä määrä raportteja ja evaluaatioita on hyvän tiedolla johtamisen kannalta oikeasti tarpeen. Ja neljän vuoden kokeilun aikana kertyvä tieto hallinnollisten prosessien ongelmakohdista ja katvealueista auttaa toivoaksemme kehittämään ratkaisuja, joiden ansiosta ongelmat eivät kokeilun jälkeisenä aikana olisi enää niin suuria.

Toiseksi tiedesihteeri selvittää tärkeimmät mittarit, joilla tutkimuksen laatua arvioidaan Helsingin yliopistolla, suomalaisessa tiedepolitiikassa yleisemmin ja kansainvälisissä yliopistorankingeissa, sekä kokoaa tietoa tutkimusarviointien tuloksista ja tulosten käytöstä tiedepolitiikan ohjausvälineinä. Hän kerää näiden mittarien kannalta keskeistä tietoa teoreettisessa filosofiassa, käytännöllisessä filosofiassa ja filosofissa tehtävästä tutkimuksesta sekä ennen kokeilukautta että kokeilukauden aikana. Asiasta kiinnostuneet voivat käyttää selvityksen tuloksia aineistona osallistuessaan tiedepoliittiseen keskusteluun.

Tavoitteet: yksi konkreettinen esimerkki kiintopisteeksi tiedepoliittiseen keskusteluun ja tutkijoille aikaa tutkimuksen tekemiseen

Nelivuotinen kokeilu tuottaa yhden konkreettisen kiintopisteen, johon viitata tiedepoliittisessa keskustelussa ja kenties laajemmassakin asiantuntijatyön muutoksia koskevassa keskustelussa. Tiedesihteerin keräämä tieto hallinnollisten prosessien ongelmista toivon mukaan kiinnostaa Helsingin yliopiston sisäisessä päätöksenteossa. Kokeilun vaikutus kolmella filosofia-alalla tehtävään tutkimukseen taas voi herättää huomiota suomalaisessa tiedepoliittisessa keskustelussa laajemminkin. Kokeilun tulokset todennäköisesti kiinnostavat myös muilla julkisen sektorin aloilla, joilla asiantuntijoille kasautuu aiempaa enemmän hallinnollista työtä.

Ottamalla vastuulleen joukon tutkimushenkilöstölle tällä hetkellä sälytettyjä hallinnollisia ja käytännöllisiä tehtäviä tiedesihteeri tietysti kokeilun aikana tukee kaikkea teoreettisessa filosofiassa, käytännöllisessä filosofiassa ja filosofissa tehtävää tutkimustyötä. Helsingin yliopiston filosofia-aineet muodostavat poikkeuksellisen tutkimusintensiivisen ja kansainvälisesti korkealle arvostetun humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimusyhteisön. Meillä tehtävän tutkimuksen määrä takaa, että kokeilun vaikutukset erottuvat neljässä vuodessa.

Erityisen konkreettisesti tuki näkyisi urallaan pitkälle ehtineiden tutkijoiden työssä. Tohtoritutkijatkin toki hyötyisivät, kun heidän ohjaajillaan liikenisi heille enemmän aikaa. Tässä on epätäydellinen mutta varsin kattava luettelo meistä väitelleistä filosofeista, joiden tutkimustyö hyötyisi tiedesihteerin palkkaamisesta, ja tiedossa olevista, kokeilun aikana käynnissä olevista tutkimushankkeistamme. (Kaikki listalla mainitut ovat suostuneet siihen, että heidät mainitaan. Emme saaneet aivan kaikkia kiinni emmekä ole varmoja, muistimmeko kaikki meille affilioituneet hankkeet ja henkilöt, etenkään apurahalla työskentelevät, koska tieto uusista työntekijöistä ei tosiaan kulje erityisen hyvin, verkkosivuilla olevat tiedot ovat puutteellisia ja tutkijoiden pitäisi itse printata nimilaput työtilojensa ovenpieliin, mitä ollenkaan kaikki eivät tee.)

Arstila, Valtteri, dosentti, Mind and Matter (2021–2025). Rahoittaja: Suomen Akatemia: Profi-rahoitus.
Ja työryhmä: Ajallisuus prediktiivisessä prosessoinnissa (2022–2025). Rahoittaja: Suomen Akatemia.

Aydinonat, Emrah, yliopistotutkija, ja työryhmä: ReSES Argumenta: Rethinking the Serviceability of Economics to Society (2023–2024). Rahoittaja: Suomen Kulttuurirahasto.

Barbero, Fausto, akatemiatutkija: Looginen tutkimus indeterministisestä kausaliteetista (2022–2025). Rahoittaja: Suomen Akatemia.

Carruth, Alexander, yliopistotutkija, Mind and Matter (2021–2025). Rahoittaja: Suomen Akatemia, Profi-rahoitus.

Hakli, Raul, yliopistotutkija, ks. RADAR.

Hartimo, Mirja, yliopistonlehtori.

Hirvelä, Jaakko, apurahatutkija. Riskin rakenne ja luonne (2023–2026). Rahoittaja: Koneen Säätiö.

Hormio, Säde, akatemiatutkija. Tiedon rooli kollektiivisessa vastuussa (2023–2027). Rahoittaja: Suomen Akatemia.

Hämeen-Anttila, Maria, tutkijatohtori, GÖDELIANA.

Ingthorsson, Valdi, yliopistonlehtori.

Kaidesoja, Tuukka, dosentti, ja työryhmä: Cognition in social interaction – Toward a mechanistic integration of the cognitive and social sciences (2021–2024). Rahoittaja: Koneen Säätiö.

Kauppinen, Antti, professori.

Klockars, Kristian, vanhempi yliopistonlehtori.

Kokkonen, Tomi, tutkijatohtori, RADAR.

Koskinen, Inkeri, akatemiatutkija: Objektiivisuus eri yhteyksissä (2022–2027). Rahoittaja: Suomen Akatemia.
Ja työryhmä: Näennäistiede suomalaisessa työelämässä (2023–2025). Rahoittaja: Emil Aaltosen Säätiö.

Kuorikoski, Jaakko, professori.
Ja työryhmä: Mistä data kertoo? – Datavetoisen yhteiskuntatieteen tieteenfilosofia (2023–2027). Rahoittaja: Suomen Akatemia.

Kyllönen, Simo, yliopistonlehtori.
Konsortio FACTOR: Kohdataan järjestelmänmuutos yhdessä: Kansalaisdeliberaatio informoidussa ja oikeudenmukaisessa ilmastosiirtymässä (2021–2024). Rahoittaja: Suomen Akatemia.

Lasonen-Aarnio, Maria, professori.

Loukola, Olli, yliopistonlehtori.

Mamak, Kamil, tutkijatohtori, RADAR.

Marchionni, Caterina, yliopistotutkija, Economics as Serviceable Social Knowledge -hanke.

Micali, Luciano, tutkijatohtori, Augustinian Natural Philosophy at Oxford and Paris ca. 1277 -hanke.

Mireles-Flores, Luis, akatemiatutkija: Kausaliteetti, empiirinen taloustiede ja talous: Uusia näkökulmia politiikkatoimia tukevaan kausaaliseen päättelyyn (2023–2027). Rahoittaja: Suomen Akatemia.

Mäkelä, Pekka, tutkimuskoordinaattori, ks. RADAR.

Mäki, Uskali, professori emeritus.
Ja työryhmä: Economics as Serviceable Social Knowledge (ESSK) (2021–2025). Rahoittaja: Suomen Akatemia.

Nagatsu, Michiru, professori.

Niiniluoto, Ilkka, professori emeritus, akateemikko.

Pereira da Silva, Filipe, professori.
Ja työryhmä: Augustinian Natural Philosophy at Oxford and Paris ca. 1277 (2020–2024). Rahoittaja: Suomen Akatemia.

Pihlainen, Kalle, yliopistotutkija, Ajallisuus prediktiivisessä prosessoinnissa -hanke.

Plato, Jan von, tutkimusjohtaja, ja työryhmä: GÖDELIANA.
Gödel Enigma, Rediscovering Kurt Gödel through his unpublished works (2018–2024). Rahoittaja: European Research Council.

Pykkänen, Paavo, yliopistonlehtori.
Ja työryhmä: Appearance and Reality in Physics (2023–2024). Yksityinen rahoittaja.

RADAR: Robophilosophy, AI ethics and Datafication Research. Raul Hakli, Pekka Mäkelä ja työryhmä.
PI Mäkelä, Pekka. S-FACTOR: Facilitation Robotics for teams Foundational research on Group Processes in Human-Robot Ensembles with Social Robots (2021–2024). Rahoittaja: NordForsk.
PI Mäkelä, Pekka. Ethical Risks and Responsibility of Robotics and Artificial Intelligence (2020–2024). Rahoittaja: Suomen Akatemia.
PI Mäkelä, Pekka. Trust and Value-Sensitive Design (2022-2025). Rahoittaja: Strategisen Tutkimuksen Neuvosto.
PI Hakli, Raul. Kohti vastuullista tekoälyä (2020–2024). Rahoittaja: Koneen Säätiö.

Raerinne, Jani. Tutkimus- ja sukupuolivinoumat biologiassa (2023–2024). Rahoittaja: Emil Aaltosen säätiö.

Reijula, Samuli, yliopistonlehtori, akatemiatutkija. Modeling the republic of science: Collaborative problem solving and collective rationality in scientific inquiry (2020–2025). Rahoittaja: Suomen Akatemia.

Ruonakoski, Erika ja työryhmä. HARMAA: Epäsuora filosofia vastarinnan muotona – yksilöllisen toimijuuden vahvistaminen ”totuuden jälkeisenä” aikana (2023–2025). Rahoittaja: Koneen Säätiö.

Salmela, Mikko. Konsortio Politics of Grievance and Democratic Governance (PLEDGE). Alkaa 2024. Rahoittaja: Horizon Europe.

Sarkia, Matti, apurahatutkija, Cognition in social interaction – Toward a mechanistic integration of the cognitive and social sciences -hanke.

Styrman, Avril, tutkijatohtori, Appearance and Reality in Physics -hanke.

Suni, Ninni, tutkijatohtori, FACTOR-konsortio.

Tanninen, Tuukka: Hintikka Nachlass -hanke. Rahoittaja: HSSO:n catalyst-rahoitus.

Telakivi, Pii, tutkijatohtori, RADAR.

Wallgren, Thomas, professori.

Österman, Bernt, kuraattori, Von Wright – Wittgenstein -arkisto.

Miten Koneen Säätiön painotukset tulevat esiin hankkeessa

Koneen Säätiö pyrkii luomaan ”edellytyksiä vapaalle ja moniääniselle tieteelle ja taiteelle”. Kokeilun aikana tiedesihteeri hyvin konkreettisesti luo edellytyksiä sille, että tutkijat voivat keskittyä vapaasti tutkimuksen tekemiseen.

Koneen Säätiö tukee ”korkeatasoista humanistista, taiteellista, yhteiskuntatieteellistä tai ympäristöntutkimusta, tai monialaista tutkimusta, joka liittyy edellä mainittuihin aloihin”. Tiedesihteerin palkkaamisesta hyötyvä filosofinen tutkimus luokitellaan pääasiassa humanistiseksi tai yhteiskuntatieteelliseksi, mutta osa hankkeista ulottuu yhteistyökuvioiden kautta muillekin mainituista aloista. Ja filosofian tutkimus Helsingin yliopistolla on kansainvälisten arvioiden mukaan korkeatasoista.

Koneen Säätiö painottaa tieteen rahoituspäätöksissä ”sekä post doc -tutkimusta että tutkijanurallaan pidemmälle ehtineiden tutkijoiden työtä.” Tiedesihteerin palkkaaminen tukisi erityisesti tutkijanuralla pitkälle ehtineiden tutkijoiden työtä.

Lisäksi Koneen Säätiö on aktiivinen ja vaikutusvaltainen toimija suomalaisessa tiedepoliittisessa keskustelussa. Ehdottamamme kokeilu vaikuttaisi tähän keskusteluun. Pyydämme, että arvioitte, olisiko vaikutus anomamme panoksen väärti.

Lähteet

Bwalya, Anssi. 16.8.2023. Shanghain yliopistovertailun tulokset muuttuivat yllättäen: Helsingin yliopisto putosi sadan parhaan listalta, Tamperekin laski. Yle 16.8.2023. https://yle.fi/a/74-20045480.
Bäckgren, Noona. 16.8.2023a. Helsingin yliopiston lasku ranking-listalla jatkui – Näin pohjoismaiset verrokit pärjäsivät. HS 15.8.2023. https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000009777963.html.
Bäckgren, Noona. 16.8.2023b. Miksi Helsingin yliopiston alamäki jatkuu? ”Siemen kylvettiin vuonna 2010”. HS 15.8.2023. https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000009784907.html.
Bäckgren, Noona. 16.8.2023. Helsingin yliopisto putosi sittenkin maailman sadan parhaan yliopiston joukosta. HS 16.8.2023. https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000009786855.html.
Shanghai Ranking. 2023 Academic Ranking of World Universities. https://www.shanghairanking.com/rankings/arwu/2023
Vairimaa, Reetta. 2023. Digitalisaatiosta toivottiin tuottavuusloikkaa – miksi asiantuntijoiden aika menee tietojärjestelmien kanssa tappelemiseen? Yliopisto-lehti 4/2023. https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/digitalisaatio/digitalisaatiosta-toivottiin-tuottavuusloikkaa-miksi-asiantuntijoiden-aika-menee-tietojarjestelmien-kanssa-tappelemiseen.
QS World University Rankings by Subject 2019: Philosophy. https://www.topuniversities.com/university-rankings/university-subject-rankings/2019/philosophy.
QS World University Rankings by Subject 2022: Philosophy. https://www.topuniversities.com/university-rankings/university-subject-rankings/2022/philosophy.
QS World University Rankings by Subject 2023: Philosophy. https://www.topuniversities.com/university-rankings/university-subject-rankings/2023/philosophy.


 

Juttelin rokotevastaisen botin kanssa suomeksi

Kuvassa keskustelen rokotevastaisen botin kanssa suomeksi. Botti luotiin tätä tarkoitusta varten. Puolisoni Arttu on viime aikoina leikkinyt OpenAI:n GPT3 -tekstigeneraattorilla, ja perjantai-iltana touhu johti siihen, että kävimme kaveriporukalla suomenkielisen chattikeskustelun Vladimir Putin -botin kanssa. Se oli hämmentävää. Sitten luin uutisen, jonka mukaan rokotevastaisen somekirjoittelun määrä on romahtanut Ukrainan sodan alettua, koska Venäjän trolli- ja bottiarmeija on kaikesta päätellen siirretty suoltamaan sotapropagandaa. Aiheesta on huhuttu tutkijapitoisessa somessani jo useamman päivän ajan. Mutta huhut ja Guardianin artikkeli liittyvät englanninkieliseen someen. Kuvittelin aiemmin, ettei bottiongelma koskisi suomenkielistä somea kovin pahasti, koska botit olisi helppo tunnistaa. Perjantainen keskustelu Putin-botin kanssa romautti kuvitelmani. Joten nyt olen kahden päivän ajan miettinyt, että kuinkakohan suuri osa suomenkielisestä tiedevihamielisestä somekeskustelusta on boteilla tuotettua.

Kokeeksi pyysin Arttua luomaan rokotevastaisen botin, jonka kanssa voisin keskustella. Joten:

ihminen ja rokotevastainen botti keskustelevat suomeksi

Botti syntyi näin:

GPT3:ssa on helppo luoda chattibotteja. Ensin botti kehystetään kertomalla keskustelun tarkoitus. Lyhyt kuvaus riittää. Rokotekielteisen botin tarkoitus oli tällainen: ”The following is a Twitter conversation about covid vaccines.” Sitten botille annetaan nimi. Englanninkielinen nikki oli kuulemma tekoälylle kätevämpi kuin suomenkielinen, joten botista tuli WorriedMom82. Sen jälkeen bottihahmoa kuvataan muutamalla lauseella. Kirjoitin tällaisen kuvauksen:

  • WorriedMom82 is a mother of two who suspects that covid vaccines are dangerous.
  • WorriedMom82 lives in Helsinki.
  • WorriedMom82 wants to warn others about the potential dangers of vaccines, and gets frustrated if people do not believe her.

Lisäksi on hyvä antaa yksi tai muutama esimerkkilause sen havainnollistamiseksi, mitä botti voisi sanoa. Kirjoitin WorriedMom82:lle yhden esimerkkilauseen: ”I will not allow anyone to vaccinate me or my children.”

Näin tietysti syntyy englanninkielinen botti. Suomenkielistä chattia varten Arttu kytki chattikeskustelijan ja GPT3:n väliin DeepL:n kääntäjän. DeepL Translator on konekääntäjä, joka tuottaa hätkäyttävän uskottavaa suomea. Kun siis kirjoitin chattiviestin, DeepL englanninsi sen automaattisesti WorriedMom82-botille, ja kun botti vastasi minulle, DeepL suomensi vastauksen. Kuvassa näkyy ensimmäisen WorriedMom82-botin kanssa käymäni keskustelun alku.

Kuten huomaatte, suomenkielisessäkään somessa ei voi enää kuvitella tietävänsä, keskusteleeko ihmisen vai botin kanssa. Olen ennenkin sanonut, että somevääntöä rokotekielteisyydesta on syytä välttää. Tämä on painava lisäsyy välttää sitä: botin kanssa vänkääminen ei tuota muuta kuin näkyvyyttä botin asialle.

Juuri nyt olemme valitettavasti tilanteessa, jossa voimme saada selville jotain hyvin kiinnostavaa. Somessani on tosiaan näkynyt jo muutaman päivän ajan irtohuomioita, joiden mukaan tiettyjen tutkijoiden kokema englanninkielinen somehäirintä on Ukrainan sodan alettua loppunut kuin seinään, ja nyt Guardiankin kirjoitti asiasta. Näyttää siltä, että iso osa häiriköistä oli trolleja ja heitä komppaavia botteja, ja trollit ja botit ovat nyt muissa tehtävissä. Mutta koskeeko tämä vain englanninkielistä, tiedevastaista somehäirintää, vaiko myös suomenkielistä? Entä näkyykö muutos kaikilla raivoa aiheuttavilla tieteenaloilla, vai vain joillain? Koronarokotteista suomeksi twiittaavat tutkijat, miltä näyttää? Entä ravitsemustieteilijät ja sukupuolentutkijat, onko vihaviestien määrä muuttunut?

Lisäys kuukautta myöhemmin: juteltuani mm. rokotekielteisiä verkkokeskusteluja tutkineiden kanssa en pidä todennäköisenä, että suomenkielisessä somessa toistaiseksi suuremmin käytettäisiin näin uskottavia botteja. Silti: tämä on mahdollista jo nyt, eikä edes erityisen vaikeaa.

Millaisia aloja toistettavuuskriisi koskee?

Anu Silfverberg kirjoitti Long Playhin ansiokkaan jutun toistettavuuskriisistä. Kun hän juttua käsittelevässä sivuäänessä ihmetteli, että ”miten on mahdollista, ettei tästä puhuta”, minua kyllä hieman huvitti. Aihe on ollut muun muassa tieteenfilosofiakonferenssien peruskauraa jo vuosikaudet ja kollegoitteni lailla käsittelen sitä ilman muuta tieteenfilosofiankursseilla. Olen myös kirjoittanut siitä yleistajuisesti jo vuosia sitten, enkä ole ainoa. Opiskelijoista erityisesti psykologianopiskelijat ovat järjestään tilanteesta hyvin perillä. Aiheen näkymättömyys julkisessa keskustelussa ei ole kiinni tutkijakunnan tekemisistä; toimittajia ja suurta yleisöä ei vain näytä niin kiinnostavan.

Long Playn juttu oli tosiaan hyvä, mutta yksi kysymys jäi liian vähälle käsittelylle: mitä tieteenaloja toistettavuuskriisi koskee? Toisin kuin jutussa väitetään, ei kaikkia. Juttuun haastateltu Nosek tuntuu olevan sitä mieltä, että suunnilleen kaikkia, mutta joitain enemmän kuin toisia – erityisessä vaarassa ovat hänen mukaansa alat, joilla tutkimusaineiston kerääminen on vaikeaa, analyysin tavassa on paljon joustoa ja liikkumavaraa eikä taustalla ole kovin vahvaa teoriaa. Nämä erottavat tekijät ovat kuitenkin merkityksellisiä vasta sen jälkeen, kun on ensin sivuutettu iso joukko tieteenaloja, joita replikaatiokriisi ei koske lainkaan.

Oletan, että Silfverberg haastatteli Nosekia englanniksi ja suomensi sitten sanan ”science” tieteeksi. Englannin ”science” on kuitenkin merkitykseltään paljon kapeampi kuin suomen ”tiede”. Meidän tieteemme vastaa saksan Wissenschaftia ja latinan scientiaa ja kattaa kaikki akateemiset alat. Englannin science on outo poikkeus kattaessaan vain luonnontieteet.

Replikaatiokriisi koskee sellaisia aloja, joilla tehdään kokeellista tutkimusta ja tutkimusaineistojen tulkintaan käytetään tilastollisia menetelmiä. Ja näistäkin se koskee lähinnä aloja, joilla keskeiset tulokset ovat kokeita varten tuotetuista  aineistoista tilastollisin menetelmin löydettäviä ilmiöitä. (Lisäys myöhemmin Nelli Hankosen kommentin seurauksena: kyllä se koskee muutakin kvantitatiivista tutkimusta kuin sellaista, jossa käytetään kokeellisia menetelmiä  – keskeistä on uusien ilmiöiden etsiminen tuotetuista tai kootuista aineistoista ja tilastollisten analyysimenetelmien käyttö) Se ei siis koske historiantutkimusta, koska historiallisia tapahtumia ei voi tutkia kokeellisesti eikä niistä voi tuottaa uutta aineistoa (koska ne ovat jo menneet). Se ei juurikaan koske arkeologiaa, vaikka alalla käytetään kokeellisia menetelmiä, koska kokeilla tuotetaan arkeologiassa vain lisätietoa arkeologisista jäänteistä, ja varsinainen tutkimustulos on jäänteistä tehtävä, menneisyyttä koskeva tulkinta. Kriisi ei tietääkseni koske kielitiedettä lainkaan. Se ei koske kvalitatiivista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta lainkaan, ja kvantitatiivistakin vain joissain tapauksissa.

Silfverberg mainitsee kaksi esimerkkiä aloista tai menetelmistä, joita toistettavuuskriisi on riepotellut: psykologia ja toiminnallinen magneettikuvaus. Katsotaan niitä vähän lähemmin.

Psykologiassa toistettavuuskriisi seurasi siitä, että kokeissa käytettiin liian pieniä otoskokoja ja sluibattiin tulkintamenetelmien käytössä. Mitä tämä tarkoittaa? Jos halutaan tutkia omenoita, otos on joukko omenoita. Jos halutaan tutkia ihmisiä yleensä, otos on joukko ihmisiä. Otoksessa on aina jonkin verran sattuman aiheuttamaa vaihtelua – esim. erikokoisia omenoita. Pienessä otoksessa muutama poikkeava yksilö voi vinouttaa tulokset. Lisäongelmia aiheutti se, että välillä tutkijat päätyivät vaihtamaan tutkittavaa hypoteesia sen jälkeen kun aineisto oli jo koottu. Joissain kokeellisen psykologian ongelmalliseksi osoittautuneissa tutkimuksissa pienen otoksen perusteella tuotetuista tuloksista on siis jälkikäteen etsitty mitä tahansa, minkä voisi tulkita tilastollisesti merkitseväksi. Ja tokihan jotain aina löytyy jos otos on pieni. Näin löytää kaikenlaista jännittävää, mutta tuottaa herkästi hyvin paljon virheellisiä positiivisia tuloksia: jos koe toistetaan uudella otoksella, tulokset katoavat. Nykyään alalla varsin yleisesti rekisteröidään tutkittavat hypoteesit etukäteen ja avataan aineistot muiden tarkasteltaviksi, joten tällainen ei enää helposti onnistu.

Toiminnallisessa magneettikuvauksessa mitataan radiotaajuista signaalia, jota vety-ytimet säteilevät silloin kun ne ovat voimakkaassa magneettikentässä. Näin saadaan suuri määrä mittaustuloksia, joita pitää tulkita. Tulkintaan käytetään tilastollisia menetelmiä: niiden avulla suuresta informaatiomäärästä saadaan esiin olennainen. Käytetyt menetelmät ovat sellaisia, että niillä syntyy ensi alkuun helposti virheellisiä positiivisia tuloksia: ne siis toimivat niin kuin seula, joka nappaa kaikki oikeat tulokset, mutta ne myös saavat kerätystä aineistosta löytyvät satunnaiset poikkeavuudet näyttämään merkittäviltä tutkimustuloksilta. On olemassa keinoja karsia virheelliset positiiviset tulokset pois, mutta niiden käyttö lisää mahdollisuutta, että joku aito ilmiö jää huomaamatta. Tutkijat joutuvat siis valitsemaan: saadaan joko kaikki oikeat tulokset ja lisäksi virheellisiä positiivisia tuloksia tai saadaan pelkästään oikeita tuloksia, mutta vain osa niistä.

Craig M. Bennett, Abigail A. Baird, Michael B. Miller ja George L. Wolford julkaisivat vuonna 2010 artikkelin ”Neural Correlates of Interspecies Perspective Taking in the Post-Mortem Atlantic Salmon: An Argument For Proper Multiple Comparisons Correction”, jolla he saivat Ig Nobel -palkinnon. Artikkelia on väärinymmärretty julkisuudessa tarmokkaasti. Toisin kuin monesta lehtijutusta aikanaan saattoi päätellä, artikkelin päähuomio koski tutkimusmenetelmiä: jos ei käytä menetelmiä, joilla virheelliset positiiviset tulokset karsitaan pois, voi toiminnallisella magneettikuvauksella löytää esim. aivotoimintaa kuolleesta lohesta. Kirjoittajat huomauttivat, että silloin kun he esittelivät tämän tuloksensa konferenssissa, 25–40% niistä tutkimuksista, joissa hyödynnettiin toiminnallista magneettikuvausta, eivät käyttäneet menetelmiä, jolla virheelliset posiviiviset tulokset karsitaan pois. Tilanne muuttui nopeasti: siinä vaiheessa kun kirjoittajat palkittiin, näin toimittiin enää 10% tutkimuksista.

Miksi tutkijat sitten eivät karsineet virheellisiä positiivisia tuloksia pois? Miksi kokeellisessa psykologiassa käytettiin liian pieniä otoskokoja ja sluibattiin tulosten tulkinnassa? Silfverbergin haastateltavat toteavat aivan oikein: siksi, että tieteen insentiivijärjestelmät ovat rikki.

Paul E. Smaldino ja Richard McElreath julkaisivat vuonna 2016 mainion artikkelin ”The natural selection of bad science” eli ”huonon tieteen luonnonvalinta”, jossa he tarkastelevat toistettavuuskriisiä. He toteavat, että a) kaikki tutkimusrahoittajat haluavat tutkijoiden julkaisevan, b) tieteelliset lehdet haluavat julkaista jännittäviä löytöjä, eivät nollatuloksia, c) jatkorahoitusta saadaan tulosten ja julkaisujen perusteella ja d) uudet tutkijapolvet oppivat menetelmänsä menestyvissä tutkimusryhmissä. Eli jos sitä ei erikseen estetä, nuoret tutkijat oppivat taitonsa todennäköisesti ryhmissä, jotka tuottavat paljon virheellisiä positiivisia tuloksia. Kukaan ei välttämättä tajua tekevänsä mitään erityisen väärää: kai nyt tutkimus on hyvää, jos sitä julkaistaan ja siitä palkitaan? Tieteen instituutiot eivät aina oikein tue totuudentavoittelua.

Näin siis niillä aloilla, joilla keskeiset tulokset ovat kokeissa tuotetuista (tai muuten kootuista) aineistoista tilastollisin menetelmin löydettäviä ilmiöitä. Ne ovat vain osa tieteen kentästä. Muilla aloilla on sitten omat ongelmansa.

– – –

Lisätty myöhemmin: Tekstini kirvoitti kommentteja somessa. Olli Silvennoinen huomautti, että kyllä kielitieteessäkin – etenkin kielitieteen ja psykologian rajalla – näkyy merkkejä replikaatiokriisistä. Kaisa Saurio puolestaan kirjoitti minulle vastauksen, jonka mukaan kuvani psykologian nykytilanteesta on turhan ruusuinen – opiskelijoiden ja aktiivien valveutuneisuus ei tarkoita, että ongelmat olisi saatu jo ratkaistua. Ja Nelli Hankosen kommentit saivat minut tarkentamaan kantaani, kuten yltä näkyy.

Salaliittoteorioita ja huhuja

Suomessakin on viime päivinä palanut teletekniikkaa. Maailmalla 5G-mastoja on poltettu urakalla, sillä liikkeellä on niihin liittyvä pandemiasalaliittoteoria, jota en edes yritä referoida, koska en jaksa etsiä ja lukea sen eri variantteja. Ja tänään Yhdysvaltain presidentti ehdotti, että desintifiointiaineen ruiskuttaminen ihmisten keuhkoihin voisi olla näppärä keino tuhota koronavirus. Tämänkään idean taustoja en ryhtynyt selvittelemään. Sen sijaan luin ensin kollegani Katherine Furmanin vastajulkaistun artikkelin ”On Trusting Neighbors More Than Experts: An Ebola Case Study” ja sitten pienen pinon filosofisia artikkeleita salaliittoteorioista. Joten kirjoitan niistä.

Huhulla tarkoittan tässä informaatiota, joka liikkuu epävirallisissa kommunikaatioverkostoissa yleensä lukuisten lähteiden kautta, ja jonka tyypillisesti kuulemme joltakulta omiin ympyröihimme kuuluvalta. Määritelmähkö on Furmanin paperista. Salaliittoteorian luonnehdinnan lainaan Juha Räikältä: kutsumme salaliittoteorioiksi teorioita, jotka kyseenalaistavat jonkun vakiintuneen, tiedollisten auktoriteettien hyväksymän selityksen asialle X, ja tarjoavat tilalle selitystä, jossa viitataan salaliittoihin ja juonitteluun.

Salaliittoteoria voi hyvin kulkea huhuna, mutta kaikki huhut eivät ole salaliittoteorioita. Osa huhuista ja salaliittoteorioista syntyy ruohonjuuritasolla. Joku ymärtää jotain (kenties väärin), yhdistää ehkä oivalluksensa yksittäistapaukseen, lisää mukaan jostain kuulemaansa vääristynyttä sisäpiiritietoa tai isoisän opetuksia ja laskee sitten jutun liikkeelle. Jotkut huhut ja salaliittoteoriat ovat kuitenkin kaikesta päätellen tietoisesti sepitettyjä, tai niitä levitetään tietoisesti somessa jotain milloin mitäkin salakähmäistä tarkoitusperää varten. Huhut ja salaliitot ovat perinteisiä propagandan välineitä, ja some on vain lietsonut menoa. Nykymaailmassa on hyvin vaikea kirjoittaa salaliittoteorioista ilman, että alkaa itse vaikuttaa salaliittoteoreetikolta, koska kaikesta päätellen on oikeasti olemassa salaliittoja, jotka hyödyntävät somekansan innostusta huhuihin ja salaliittoteorioihin. (Tietämättömyyden tutkimus eli agnotologia on akateemista tutkimusta, jossa käsitellään varsin hyvällä näytöllä tuettuja, salaliittoja paljastavia teorioita, jotka osoittavat mm. öljyteollisuuden rahoittavan tahoja, jotka levittävät salaliittoteorioita.)

Yksi hieno tapa puhua huhuista ja salaliittoteorioista ilman, että tuntee toistuvaa tarvetta n.k. naamapalmuihin, on lähestyä aihetta tieto-opillisesta näkökulmasta. Näistä aiheista kirjoittavat filosofit lähtevät useimmiten liikkeelle oletuksesta, että salaliittoteoreetikko tai huhuun uskova tavoittelee tietoa. Luettuani jokunen vuosi sitten erinäisten salaliittoteoreetikoiden tekstejä kirjaani varten en pidä todennäköisenä, että vilpitön tiedontavoittelu olisi monellekaan heistä kovin keskeistä. Filosofisen tutkimuksen kannalta tällä ei kuitenkaan ole väliä, sillä filosofien kysymykset eivät koske yksilöiden motiiveja vaan tietynlaisiin teorioihin tai tietyllä tavalla hankittuihin tietoväitteisiin uskomisen rationaalisuutta tai irrationaalisuutta.

Useimmat meistä pitävät salaliittoteorioihin uskomista irrationaalisena. On kuitenkin yllättävän vaikeaa osoittaa tyhjentävästi, että se tosiaan on irrationaalista. Joskushan tapahtumien taustalta todella löytyy salaliittoja ja juonittelua. Silti sekä moneen kertaan perättömiksi osoitettuihin salaliittoteorioihin jääräpäisesti uskovat teoretisoijat että jokaiseen jossain porukassa kiertävään salaliittoteoriaan uskovat kaiken muun epäilijät vaikuttavat irrationaalisilta. Eilen lukemissani artikkeleissa nostettiinkin esiin muutamia tyypillisiä tapoja, joilla salaliittoteoreetikot erehtyvät. Vaikka siis emme kykenisi osoittamaan salaliittoteorioihin uskomista joka tilanteessa irrationaaliseksi, voimme osoittaa useita tyypillisiä salaliittoteorioihin liittyviä erheitä. Vaikka kriittisyys on hyvästä, niin kuten Karl Popper jo 1940-lubvulla huomautti, perinpohjainen epäluottamus kaikkia yhteiskunnan instituutioita kohtaan on vaikea oikeuttaa. Ja kuten ainakin Keith Harris on huomauttanut, jos salaliittoteoreetikko lisäksi luottaa vankasti joukkoon salaliittoteorioita levittäviä ”vaihtoehtolähteitä”, oikeuttaminen käy entistä vaikeammaksi: mikä on se hyvä peruste, jolla salaliittoteoreetikko rajaa omat lähteensä yleisen epäluottamuksensa ulkopuolelle? Steve Clarke puolestaan toteaa parikymmentä vuotta vanhassa artikkelissaan, että salaliittoteoretisoijat sortuvat erityisen helposti tiettyyn meille ihmisille tyypilliseen arviointivirheeseen: he olettavat tapahtumien johtuvan ihmisten tietoisista aikeista huomattavasti useammin kuin ne todellisuudessa johtuvat.

Vaikka yksilön ei ole järkevää panna suuremmin painoa salaliittoteorioille, Clarke kuitenkin väittää, että yhteisöinä meille on hyödyksi, että on pieni joukko ihmisiä, jotka uskovat salaliittoteorioihin: ensinnäkin joskus salaliittoteorioissa on perää, ja toiseksi salaliittoteoretisoijat haastavat meitä tarjoamaan parempia selityksiä. Vaikka argumentti on hauska, pidän sitä kyseenalaisena. Clarke ei näet huomioi salaliittoteorioiden kytköksiä poliittisiin, uskonnollisiin ym. ryhmittymiin. Salaliittoteoretisoijat eivät tyypillisesti usko kaikkiin tarjolla oleviin salaliittoteorioihin, vaan teoriat muodostavat uskomuskimppuja ja salaliittoteoreetikot yhteisöjä. (James O. Weatherall ja Cailin O’Connor mallintavat tuoreessa artikkelissaan tällaisten uskomusryvästen syntymistä.) Ryvästyminen johtaa siihen, että jotkut salaliittoteoriat saavat tuulta alleen kun joku vahva joukkio omaksuu sen ja toiset salaliittoteoriat jäävät marginaalipoppoiden puuhasteluksi. Niinpä salaliittoteoretisoijat haastavat yleisesti hyväksyttyjä teorioita hyvin epätasaisesti. Esimerkiksi rokotteiden kehittäjiä haastetaan haitallisen paljon: asiantuntijoiden aikaa kuluu perättömien väitteiden korjailuun kohtuuttomasti. Eikä tehtävä ota loppuakseen. Räikkä toteaa edellä mainitun artikkelinsa lopuksi, että ”Perhaps I am overly optimistic, but when a conspiracy theory is false and rubbish, the public debate should eventually show that it is false and rubbish.” Rokotekeskustelun seuraaminen panee epäilemään, että Räikän oletus voi tosiaan olla turhan optimistinen.

Jos tavoitteena on tieto, ei yleensä ole syytä uskoa myöskään huhuihin, niiden alkuperästä kun ei ole tietoa eikä sisällöstä takeita. Furman kuitenkin väittää mainitsemassani tuoreessa artikkelissa, että huhuihin uskominen on ymmärrettävää (ei siis rationaalista mutta ymmärrettävää) jos tavoitteena on omien arvojen mukaisten toimintaohjeiden valikointi. Hän tarkastelee ebolaepidemiaan Guineassa, Liberiassa ja Sierra Leonessa liittyneitä huhuja, jotka osaltaan vaikeuttivat epidemian hallintaa. Kansan keskuudessa kiertäneiden huhujen mukaan ebola oli päästetty liikkeelle tahallaan, tai testaavat lääkärit levittivät sitä, tai hautajaiskiellot johtuivat todellisuudessa lääkärien halusta varastaa ruumiita myydäkseen elimiä kansainvälisillä markkinoilla, tai mitä salaliittoisaa milloinkin.

Furman koettaa selvittää, miksi ihmiset uskovat tällaisiin huhuihin. Kaikkien kummallisimpia tarinoita hän ei kommentoi, mutta hän huomauttaa, että jos yksilö ei luota toimintaohjeita antavien asiantuntijoiden arvoihin, huhuihin uskominen ja niiden mukaan toimiminen on ymmärrettävää. Tähän ei tarvita edes mitään pahantahtoisia juonia. Asiantuntijat saattavat esimerkiksi epidemiatilanteessa suunnitella toimintaohjeensa niin, että ne takaavat väestötasolla parhaat mahdolliset tulokset. Yksilö voi kuitenkin epäillä, ettei hänen erityistä tilannettaan ja kaikkia hänelle keskeisiä kysymyksiä ole otettu ohjeiden suunnittelussa huomioon. Joten hän kääntyy läheistensä puoleen: tietävätkö nämä, miten kannattaisi toimia? Tämä ei ehkä ole järkevää, mutta ymmärrettävää sentään. Läheisten arvot ja intressit kun ovat todennäköisesti likempänä huolestuneen yksilön arvoja ja intressejä kuin jonkun etäisen ja epäilyttävän asiantuntijan.

Mikäli oletetaan, että huhut ovat syntyneet ruohonjuuritasolla ja lähellä epäileväistä yksilöämme, Furmanin näkemys pitää: jos yksilö ei luota asiantuntijoiden arvoihin, huhuihin uskominen on ymmärrettävää. (Ja kuten Furman toteaa, tämä on merkittävä ongelma tiedeviestinnälle.) Tässä kuitenkin jää huomiotta, ettei huhuihin uskova voi olla varma huhujen alkuperästä. Samoin jää huomiotta tämä omituinen maailmamme, jossa valtionpäämiehet levittelevät mitä kummallisimpia huhuja syistä, joita voi vain arvailla. Jos ja kun yksilö ei voi olla varma siitä, mistä huhut oikeastaan tulevat ja miksi, on huhuihin uskominen riskialtista. Ne eivät ehkä heijastakaan naapurin kokemuksia tai isoisän oppeja, vaan niiden kehittäjien ja levittäjien joukossa voi olla ihmisiä, joiden tarkoitusperistä ja arvoista ei voi mennä takuuseen.

Koetin tämän kirjoituksen alkupuolella kiemurrella irti salaliittoteorioihin ja huhuihin liittyvistä salaliittoepäilyistä. Valitettavasti ne ovat relevantteja jopa silloin kun arvioidaan näitä aiheita käsittelevää abstraktia, filosofista tutkimusta, joten en onnistunut. Tieto-opillisissakin argumenteissa on otettava huomioon, että huhut ja salaliittoteoriat ovat muun muassa propagandavälineitä.

Luottamus, tiedepolitiikka ja THL

Viime päivinä on julkaistu useita uutisia ja analyysejä, joiden mukaan ”THL:n kurjistaminen on kansallinen ongelma”, ”THL:ssä löytyy edelleen merkittävääkin osaamista, mutta ei riittävästi”, ”on ajateltu, että terveydenhoito hoituu ohjelmilla, projekteilla” ja ”tutkimuslaitosuudistus meni vikaan, kun varoja siirrettiin laitoksen pysyvistä asiantuntijaresursseista irrallisiin tutkimushankkeisiin”.

THL on sosiaali- ja terveysministeroön alainen valtion tutkimuslaitos, jonka tehtävänä on tuottaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tarvittavaa tietoa. Se on siis yhtä aikaa sekä valtion virasto että tieteellistä tutkimusta tekevä organisaatio. Yllälinkittämissäni artikkeleissa sitä tarkastellaan pitkälti terveyshallinnon näkökulmasta. Se on perusteltua, mutta viime vuosikymmenten kurjistavien uudistusten tajuaminen edellyttää mielestäni myös ymmärrystä tiedepolitiikasta.

Pirjo Ståhle on joskus lohkaissut, ettei Suomessa oikeastaan tehdä tiedepolitiikkaa. Tehdään vain koulutuspolitiikkaa ja innovaatiopolitiikkaa, ja toteutunut tiedepolitiikka seuraa koulutuspoliittisista ja innovaatiopoliittisista ratkaisuista. Lisäksi kansainväliset tiedepoliittiset trendit vaikuttavat päätöksiin Suomessakin, etenkin kun ne ovat sopusoinnussa esimerkiksi innovaatiopoliittisten tavoitteiden kanssa – kuten ne ovat nyt hyvän aikaa olleet. Kun esimerkiksi EU:n tutkimusrahoitusinstrumentteja on säädetty tietyllä tavalla, suomalaisia instrumentteja on pian säädetty samaan tapaan.

Luottamus tieteeseen on kansainvälisesti heikommilla kantimilla kuin muutama vuosikymmen sitten. Kansainvälisen tiedepolitiikan viimeaikaisia trendejä ei voi ymmärtää jos ei ota huomioon, että tämän luottamuspulan paikkaaminen on niissä keskeinen tavoite. Suuren yleisön silmissä ajatus tieteestä poliittisesti neutraalina luotettavan tiedon lähteenä on käynyt kyseenalaiseksi. Etenkin Yhdysvalloissa luottamuspula on selvästi politisoitunutta: liberaalit luottavat tieteeseen aivan yhtä paljon tai vähän kuin viisikymmentä vuotta sitten, mutta konservatiivien luottamus tieteeseen on romahtanut.

Luottamuspula on johtanut sen ajatuksen kyseenalaistamiseen, että tieteen rahoittaminen automaattisesti hyödyttäisi yhteiskuntaa. Niinpä tiedepolitiikassa on kehitetty uusia instrumentteja, joiden tarkoitus on varmistaa, että julkisesti rahoitettu tutkimus johtaa sellaisiin tuloksiin, joita yhteiskunnassa kaivataan. Yksinkertaistaakseni: Rahoitusta suunnataan entistä enemmän kilpailutettuihin hankkeisiin, joiden aihe ja tavoitteet ovat ainakin osin rahoittajan määräämät ja joissa tutkijoiden täytyy tehdä yhteistyötä erilaisten sidosryhmien kanssa. Ideana on, että näin tutkimuksen kärki saadaan kohdistumaan yhteiskunnallisesti keskeisiin aiheisiin ja tutkimuksesta tulee aiempaa ratkaisukeskeisempää. Lisäksi tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta mitataan ja arvioidaan koko ajan monenlaisin tavoin.

Yhteiskunnallisten vaikutusten mittaaminen on kuitenkin vaikeaa. Suorien, nopeiden vaikutusten – esimerkiksi niiden innovaatioiden – kohdalla se on vielä suhteellisen helppoa, mutta pitkän aikavälin vaikutukset ja epäsuorat vaikutukset ovat hankalammin osoitettavissa. Esimerkiksi tietynlaisen asiantuntijavalmiuden ylläpidon vaikuttavuutta on hankala mitata. Koska tavoitteena kuitenkin on suuren yleisön ja yleisöä edustavien päätöksentekijöiden vakuuttaminen siitä, että tieteestä on hyötyä, niin tällaiset huomiot eivät ole kummoisemmin hidastaneet kuvaamani kehitystä.

Suomessa rahoituksen painopisteen siirtäminen kilpailutettuihin hankkeisiin on iskenyt etenkin valtion tutkimuslaitoksiin. Niitähän rahoitetaan, jotta saataisiin päätöksentekoa tukevaa, yhteiskunnallisesti vaikuttavaa tietoa. Kun tutkimuslaitoksia uudistettiin 2014–2017, käytännössä niiltä leikattiin rahoitusta, ja samaan aikaan perustettiin kaksi uutta uutta elintä: VN-TEAS ja STN. Ensimmäinen teettää lyhyissä hankkeissa nopeita selvityksiä, jälkimmäinen taas on tutkimusrahoitusinstrumentti, jonka perusidea on ylläkuvaamani kaltainen: rahoitusta jaetaan kilpailutettuihin hankkeisiin, joiden teemat ovat ennalta määrättyjä ja joissa tutkijoiden täytyy tehdä yhteistyötä erilaisten sidosryhmien kanssa.

Siihen sitten päälle vielä Sipilän hallituksen leikkaukset tieteen rahoituksesta, niin valtion tutkimuslaitokset ovat nyt tilanteessa, jossa esimerkiksi sinileväkesänä 2018 tutkimusalus Aranda makasi telakalla, koska se oli rikki eikä SYKE:llä ollut varaa sen korjaamiseen.

Kun tutkimus hankkeistuu, saadaan tutkijoita, jotka osaavat hyppiä muutaman vuoden välein hankkeesta toiseen ja optimoida rahoitushakemuksiaan kulloistenkin julkituotujen tarpeiden mukaisiksi. Voi hyvin olla, että saadaan myös ketterämmin tietynlaisia tuloksia ja entistä enemmän innovaatioita. Samalla kuitenkin myös menetetään jotain. Kuten THL:n pääluottamusmies Markus Perola totesi 2016, tällaisilla muutoksilla ”rikotaan aineeton infrastruktuuri, jonka rakentaminen on vienyt kymmeniä vuosia”. Valtion tutkimuslaitoksissa on tietysti haettu strategisen tutkimuksen rahoitusta ja niissä on käynnissä iso määrä sillä rahoitettuja hankkeita. Mutta hankerahoituksilla ei luoda laajaa, yhteenhitsautunutta asiantuntijajoukkoa. Sellaista, joka kykenisi mahdollisimman tehokkaaseen toimintaan esimerkiksi nyt.

Nykytilanteessa suurikin yleisö näkee sen, mikä tiedeyhteisöissä on ollut koko ajan ilmeistä: tutkimuksen hankkeistuminen rapauttaa sellaista asiantuntemusta, jonka kehittyminen ja ylläpito vaatii pitkäjänteistä, yhdessä muiden saman aihepiirin asiantuntijoiden kanssa tehtävää tutkimusyhteistyötä. Hankkeistuminen on tältä osin tiedollisesti haitallista ja lehtitiedoista ja terveyshallinnon toimijoiden julkisista lausunnoista päätellen se on nyt myös yhteiskunnallisesti haitallista.

Älyttömintä tässä on, ettei Suomessa olisi ollut mitenkään pakko apinoida aivan kaikkia tiedepolitiikan konsteja ulkomailta. Suomalaiset näet luottavat tieteeseen.

Arvio: Faktojen maailma

Helsingin Sanomat julkaisi vastikään taas yhden pitkän ja innostuneen jutun Hans Roslingin nimellä julkaistusta, Hans, Anna ja Ola Roslingin kirjoittamasta kirjasta Faktojen maailma. Luin sen jo syksyllä ja lukemaan ryhtyessäni odotin jotain melko järkevää ja hauskasti kirjoitettua. Kirja oli kuitenkin kahdesta syystä pettymys. Se on saanut paljon julkisuutta ja toimittajat ovat pääsääntöisesti hittiopuksesta innoissaan. En ole toistaiseksi törmännyt kritiikkeihin, joissa nostettaisiin esille kuin enintään toinen pettymykseni syistä. Epäilemättä kumpaakin on jossain ruodittu, enkä vain ole asiasta selvillä, mutta kerron ne joka tapauksessa tässä.

Ensimmäinen ongelma on ilmeinen ja sen käsittelemättä jättämisen täytyy olla tietoista: Roslingit eivät sano mitään siitä, että heidän kuvaamansa inhimillinen kehitys on tuotettu ympäristölle, ilmastolle ja monille eläville lajeille tuhoisin keinoin.

Kirjan pääviesti on, että asiat ovat maailmassa paljon paremmin kuin luulemme. Jatkuvasti yhä suurempi osa maailman lapsista käy koulua ja heidät on rokotettu. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten osuus maailman väestöstä on kahdessa vuosikymmenessä pudonnut puoleen entisestä. Ja niin edelleen. Mutta tämän kehityksen kiinteä suhde ilmastonmuutokseen sivuutetaan täysin. Päästökysymyksiä käsitellessään Roslingit keskittyvät vain siihen, kuinka pieniä päästöt per capita ovat kehittyvissä maissa. Se on täysin totta. Lisäksi he painottavat, että ilmastonmuutoksen ratkaiseminen vaatii optimismia, ei pelottelua. Ihan puolustettavissa oleva kanta sekin. Mutta ongelma ei katoa minnekään: tähänastinen inhimillinen kehitys on tuotettu kestämättömin tavoin, emmekä toistaiseksi tiedä, miten saamme myönteisen kehityksen jatkumaan kestävällä tavalla. Tätä ei kirjassa sanota kertaakaan. Se saa Roslingien ratkaisukeskeisen optimismin kuulostamaan falskilta: ratkaisuja ei löydetä, jos ongelman ydin jätetään lausumatta ääneen.

Lisäksi Roslingien puhe eläimistä on mielestäni suorastaan moraalitonta. He näet kiinnittävät lukijoiden huomion pelkästään siihen, että muutaman uhanalaisen lajin kannat on suojelutoimin saatu voimistumaan. Ja siis sivuuttavat täysin kokonaiskuvan, jonka hahmottamisen tärkeydestä he inhimillisen hyvinvoinnin kehityksestä puhuessaan saarnaavat.

Kirjan toinen ongelma liittyy sen toisen pääväitteen käsittelyyn. Roslingit kertovat vakuuttavasti, että yleensä kun ihmisiltä – koulutetuiltakin ihmisiltä ja jopa päättäjiltä – kysytään, miten he arvelevat äärimmäisen köyhyyden, lasten koulutuksen ja muiden vastaavien asioiden kehittyneen viime vuosikymmeninä, vastaukset ovat järjestään synkän pessimistisiä. Tähän asti kaikki on selvää: johdonmukainen väärin vastaaminen on dokumentoitu hyvin. Mutta siihenpä se evidenssin tarjoaminen sitten päättyykin. Kirjan vankkaan näyttöön perustuvat tosiasiaväitteet on näet paketoitu self help -kirjallisuudesta tuttuun käyttäytymispsykologiseen kääreeseen, jonka tueksi ei tarjota minkäänlaista näyttöä: Roslingit väittävät, että ihmiset vastaavat pessimistisesti, koska olemme tiettyjen, evoluution tuottamien, ihmislajille tyypillisten kognitiivisten vinoumien vuoksi taipuvaisia alarmismiin.

Yllä mainitsemani HS:n artikkelin alussa luetellaan näitä ajatusvirheitä, jotka Roslingien mukaan ovat pessimististen vastausten syy: teemme herkästi liian rankkoja yleistyksiä, emme älyä verrata yksittäisiä lukuja mihinkään, käytämme samoja selitysmalleja täysin erilaisiin ilmiöihin – ja muuta vastaavaa, Kahnemaninsa lukeneille helposti omaksuttavaa.

Tätä ei nyt pidä ymmärtää väärin. En väitä, ettemmekö olisi taipuvaisia näihin ajatusvirheisiin. Väitän ainoastaan, etteivät Roslingit tarjoa evidenssin häivääkään sen puolesta, että nämä ajatusvirheet selittäisivät toistuvat, perusteettoman synkät vastaukset heidän esittämiinsä faktakysymyksiin. Tämä on harmillista kirjassa, joka painottaa evidenssin ja faktojen merkitystä.

Mikä muu siis voisi selittää sen, että ihmiset vastaavat johdonmukaisesti pieleen kun heitä pyydetään arvioimaan, kuinka iso osa maailman tytöistä nykyään käy koulua ja kuinka isossa osassa kodeista on sähköt? Roslingit tarjoavat vain yhden selityshypoteesin: ihmiselle tyypilliset kognitiiviset vinoumat. Muitakin voi kuitenkin keksiä.

Kuvitellaan hetken ajan, että Roslingien kysymykset olisi esitetty vastaaville yleisöille kuin mitä he kirjassa kuvaavat, mutta 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Tommi Uschanovin kirja Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 antaa syytä uumoilla, että vastaukset olisivat olleet erilaisia kuin mitä Roslingit ovat saaneet. Tommi analysoi 1960-luvulla länsimaissa kulttuurin omakuvassa tapahtunutta siirtymää kehitysoptimismista pessimismiin. Sotienjälkeinen optimismin aika olisi hyvin voinut tuottaa paljon valoisampia arvioita siitä, kuinka iso osa maailman tytöistä on jo päässyt kouluun ja kuinka nopeasti rokoteohjelmat etenevät. Silloin näet uskottiin, että ihmiskunta onnistuu suurissa tavoitteissaan. Nykyään moista ei uskota. Rachel Carsonin Silent Spring julkaistiin 1962. Suuri yleisö alkoi hiljalleen hahmottaa, että elintasomme huima nousu tapahtui hinnalla, johon meillä ei olisi loputtomiin varaa. Samaan aikaan sotienjälkeinen kasvu alkoi taittua. Kuten Jeremy Lent huomauttaa erinomaisessa (Danika Harjun suomentamassa) arviossaan Steven Pinkerin tuoreesta kirjasta, aidon kehityksen mittari GPI, joka huomioi myös tuottamamme tuhon, osoittaa kehityksen saavuttaneen huippunsa 1978. Siitä pitäen olemme olleet laskukäyrällä. Roslingien kysymyksistä ainoa, johon ihmiset kaikkialla vastaavat pääsääntöisesti oikein, koskee ilmastonmuutosta. Tiedämme, että olemme tuhoamassa maapallon. Emme siis enää usko ihmiskunnan kykyyn tuottaa hyvää. Joten kun meitä pyydetään arvioimaan, miten ihmiskunnalla menee joidenkin yksittäisten tavoitteiden osalta, arviot ovat synkkiä.

Verrataan nyt näitä kahta selityshypoteesia. Ne on mahdollista osin sovittaa yhteen, mutta vain jos huomattavasti maltillistamme arviota siitä, kuinka paljon kognitiiviset vinoumat vaikuttavat arvioihimme. Jos näet ihmiselle tyypilliset kognitiiviset vinouvat johtaisivat vääjäämättä alarmistisiin vastauksiin Roslingien kysymyksiin, vastaukset olisivat olleet alarmistisia myös runsaat puoli vuosisataa sitten.

Kuten huomaatte, kummankaan selityshypoteesin tukena ei ole näyttöä. Tarkoitukseni ei olekaan osoittaa, että Roslingit ovat väärässä, vaan että heidän tarjoamansa selitys on vain yksi mahdollinen monista, eikä mitenkään välttämättä paras. Ja etteivät he tosiaan tarjoa evidenssin häivääkään sen tueksi tai edes vertaa sitä muihin mahdollisiin selityksiin. On aivan mahdollista, ettei kumpikaan tässä käsitellyistä selityshypoteeseista osu oikeaan. Mikä on kiusallista kirjassa nimeltään Faktojen maailma.

Lukuromaaneista

Livadi, Serifos

Unohdin kirjat olohuoneen nojatuolille. Viimeistä konferenssimatkaa ennen olin oikeastaan jättänyt ne silmiinpistävän keskelle sohvapöytää, mutta palatessani ne olivat nojatuolilla, ja olisi minun pitänyt ne siitäkin muistaa. Mutta koska kaikki haluavat järjestää konferenssinsa ja seminaarinsa opetuksen loppumisen jälkeen ja silti ennen kuin heinäkuu alkaa ja pohjoismaalaiset lähtevät loputtoman pitkille kesälomilleen, minkä jälkeen eteläisemmän Euroopan väki tekee elokuussa samoin, niin olin juuri kahden kuukauden ajan harjoittanut akateemista rientämistä. Joten kun olin saanut kevätlukukauden viimeisen konferenssiesitelmäni pidettyä, kurkkuni tuli kipeäksi. Ja kun sitten kiireessä, jota ei pitänyt olla, koska lento lähti vasta illalla, pakkasin lomamatkalaukkua, unohdin kirjat tuolille.

Yleensä sillä ei olisi ollut väliä. Olihan minulla tabletti mukanani, ja luen sillä ihan mielelläni. Mutta nyt harmistuin kun matkalla kentälle muistin kirjat, sillä halusin lukea rannalla, enkä tahdo tablettiini aurinkorasvan tahmaamaa hiekkaa. Olin siis Helsinki-Vantaan ainoan kirjakaupan armoilla.

Kolme päivää istuin yskien päivänvarjon alla värjyvän helteisellä hiekkarannalla. Lahden toisella rannalla kohoaa rinteitä, jotka vesirajassa häikäisevät melkein keltaisina, mutta ylempänä väri vaihtuu harmahtavaksi vaaleanpunaksi. Maa on rautapitoista. Korkeinta rinnettä halkovalla päällystämättömälle tielle ilmaantuu aika ajoin harjanteen takaa auto, ja jyrkimpään kohtaan ehtiessään jokainen hidastaa vauhtinsa pelokkaaksi. Rapeiksi kuivuneiden pensaiden seasta erottuu polkuja, joilta askel nostattaisi keltaista tomua. Terveenäkään sinne ei olisi tähän aikaan vuodesta menemistä kuin aamuvarhaisella tai auringonlaskun aikaan. Koetin siis lukea lukuromaaneja.

(Ymmärrän tässä nyt lukuromaanin käsitteen samaan tapaan kuin Tommi Melender: lukuromaani toimii koukuttamalla. Tarkoitus on saada lukija imaistua mukaan teoksen maailmaan ja jännittämään henkilöhahmojen kohtaloita. Huomion ei juurikaan pitäisi kiinnittyä tekstiin itseensä. Lukuromaanin voi spoilata.)

Lentokentän puodista valitsemistani pokkareista erityisesti kaksi huvitti minua: Elena Ferranten Loistava ystäväni ja Kjell Westön Rikinkeltainen taivas. Ne ovat näet aivan samanlaisia. Sinänä omituisia samankaltaisuuksia kyllä tulee vastaan. Olemme esimerkiksi eräässä lukupiirissä lukeneet viime aikoina aivan sattumalta kolme naispuolisen kirjailijan romaania, jotka kertovat todella eläneistä naispuolisista kirjailijoista, joista jokainen vietti jonkin aikaa mielisairaalassa. Mutta tällä kertaa yhteneväisyyksiä oli poikkeuksellisen monta. Sekä Ferranten että Westön kirjassa jo kypsään ikään ehtinyt kertoja alkaa kertoa ystävästään ja tämän seurassa eletystä lapsuudesta ja nuoruudesta. Lapsuus on väkivaltainen ja sitä varjostaa pelottava mieshahmo, joka sitten kuolee dramaattisesti. Kummankin ystävä on kaikkiin muihin verrattuna jollain tavoin ylivertainen. Ferranten Lila toi monta kertaa mieleen tyttökirjojen omapäiset ja lahjakkaat sankarittaret, ja Westön umpimielinen, säihkyväsilmäinen ja arvaamaton Alex taas asteli vastaavasti poikakirjojen henkilökavalkadista – aikuistuakseen sitten kylmähermoiseksi keinottelijaksi. Kummankin kirjan kertoja jää jollain tavoin ystävänsä varjoon. Ainakin Westö on asetelman tavanomaisuudesta tietoinen ja antaa kertojansa sanoa sen ääneen: ”Mutta kertomukseni onkin sentyyppinen, että minun on varottava tulemasta Kultahatun Nick Carrawayn tai Sofien valinnan Stingon kopioksi. Näiden romaanien kaavaan kuuluu, että kertoja on mies ja että hän on köyhempi ja vähemmän hohdokas kuin ne joista hän kertoo.” Ferranten Elena on tietysti nainen, eikä Lila alkuun ole häntä rikkaampi, mutta hohdokkuuden suhteen ei ole epäilyksiä, kertoohan sen jo kirjan nimikin.

Lisäksi kumpikin kirja alkaa kerrontahetkestä: lukijalle paljastetaan heti aluksi, mitä lopulta, kaikkien kuluneiden vuosikymmenten jälkeen tapahtuu: Alexia ammutaan ja Lila katoaa. Heidän lapsensa tai sisarustensa lapset eivät tiedä mitä tehdä. Hätkäyttävä tapahtuma ja sen seuraukset toimivat kimmokkeena:

Olin todella vihainen.
Katsotaan, kuka tällä kertaa vetää pidemmän korren, sanoin itselleni. Käynnistin tietokoneen ja aloin kirjoittaa meidän tarinaamme muistiin, kaikkia yksityiskohtia mitä minulle on jäänyt mieleen.

Hän lopetti puhelun, ja jäljellä olivat vain hämärä ja myrsky.
Ja minä, joka kävelin kotia kohti ja ajattelin, että minun on kai pakko tehdä se. Kirjoittaa kertomus, joka ei käsittele vain Stellaa ja Alexia ja minua ja meidän vanhempiamme, vaan myös Sandia ja Amiria ja Tommi Hjeltiä.

Sinänsä arvostan sitä, että heti tällaisen romaanin aluksi kerrotaan, miten päähenkilöiden lopulta käy. Se lisää todennäköisyyttä, että jaksan lukea kirjan kirjailijan aikomassa järjestyksessä enkä pompi alun jälkeen viimeisiin lukuihin ja sitten selaile sinne tänne kirjan keskipaikkeilla. Jos kyseessä ei ole lastenkirja tai dekkari, en oikeastaan halua lukea romaania saadakseni selville, mitä tapahtuu. Jos siis käsiini päätyy kirja, jolla on tarkoitus saada lukija jännittämään tulossa olevaa, selvitän loppuratkaisun aika pian. Ylipäätään romaanin lukeminen on miellyttävämpää toisella lukukerralla – jos sellaista koskaan tulee.

Tänään olen terveempi, ja täällä sataa. Saaren ylle on pysähtynyt tumma pilvimassa. Se muljahtelee huippujen ympärillä, vihmoo väliin vettä rannalle saakka ja tunnista toiseen uhkaa ukkosella, jota ei kuitenkaan kuulu.

Vesimiehen aika -tyyppiset teoriat

Etiikka -blogissa julkaistiin vastikään Sami Pihlströmin kirjoitus nykypäivän näennäistieteistä. Sen lukeminen sai minut päättämään, että kirjoitan vihdoin ajatuksesta, jolla olen leikitellyt jo hyvän aikaa. Ajatus koskee tietyntyyppisiä teorioita. Kuten otsikosta näkyy, olen antanut niille nimen: vesimiehen aika -tyyppiset teoriat. Nimi voi kuulostaa arvottavalta. Niin on tarkoituskin.

Ajatukseni voi kuvata lyhyesti tai pitkästi, joten aloitan lyhyesti.

Vesimiehen aika -tyyppiset teoriat ovat käsitteellisiä viitekehyksiä, joiden avulla tuotetaan ymmärtämisen tunnetta ja innostetaan toimintaan. Ne ovat yksinkertaisia ja helposti omaksuttavissa. Ne on usein kehitetty jotain melko selvärajaista tilannetyyppiä silmälläpitäen, mutta niitä voi soveltaa monilla elämän osa-alueilla. Niiden siteet tosiasiaväitteitä sisältäviin tieteellisiin teorioihin ovat ohuita tai olemattomia. Niiden elinikä on tyypillisesti suhteellisen lyhyt. Vesimiehen aika -tyyppisen teorian teho näet perustuu paljolti sille, että se tuottaa ahaa-elämyksen. Niinpä teho väljähtyy ajan myötä, kun teoria alkaa olla tuttu ja kyllästyttävä, ja uudet samantyyppiset teoriat syrjäyttävät sen.

Tällaiset teoriat ovat usein näennäistieteellisiä, ainakin jos lähtökohdaksi otetaan Sven Ove Hanssonin näennäistieteen määritelmä. Vesimiehen aika -tyyppinen teoria näet tyypillisesti käsittelee jonkin tieteenalan tutkimia asioita, mutta on epäluotettava. Siitä huolimatta teoria muodostaa opin tai on osa oppia, jonka edustajat antavat ymmärtää tuottavansa luotettavinta mahdollista tietoa kyseisestä aihepiiristä.

Sitten se pidempi kuvaus.

Viime vuosina olen eräässä lukupiirissä lukenut melko paljon itseapukirjallisuutta, self-helpiä. Olemme poimineet kirjoja mahdollisimman monista tuon laajan lajityypin alagenreistä; olen siis lukenut opuksia muun muassa erityisherkkyydestä, vaatteiden pystyviikkauksesta, tunnelukoista, positiivisesta psykologiasta, mindfulnessista, johtamisesta, väkivallattomasta kommunikaatiosta, raitistumisesta, ilon herättämisestä, hyvistä rasvoista ja siitä, miten saadaan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Vanhimmat lukemamme teokset ovat 1940-luvulta, uusimmat kuluvalta vuosikymmeneltä.

Monet self-help -opukset tarjoavat lukijalle uuden vesimiehen aika -tyyppisen teorian. Eivät kaikki, mutta tosiaan hyvin monet.

Miten vesimiehen aika -tyyppiset teoriat siis eroavat tieteellisistä teorioista? Tätä miettiessäni olen ottanut lähtökohdaksi Robert Mertonin tunnetun jaottelun. Hänen mukaansa voimme erottaa toisistaan 1) yksittäiset työhypoteesit, 2) keskitason teoriat, joihin sisältyy tai joista voi johtaa testattavissa olevia väitteitä ja 3) ”suuret teoriat” eli kaikenkattavat teoriajärjestelmät. Kaksi viimeistä ovat tässä kiinnostavia.

Merton esitti jaottelunsa kritiikkinä Talcott Parsonsin pyrkimyksiä kohtaan: Parsons pyrki rakentamaan kaikenkattavaa sosiologista kokonaisteoriaa, Mertonin mukaan taas sosiologia tarvitsi ennen kaikkea lisää keskitason teorioita. Kaikenkattavien sosiologisten teoriakokonaisuuksien rakentajat matkivat hänen mielestään aiheetta Kantin ja Hegelin kaltaisia järjestelmänrakentajafilosofeja tai yrittivät luoda jotain, joka muistuttaisi heidän harhaista mielikuvaansa fysiikan teorioista. Suurten teorioiden perusväitteet ovat usein luonteeltaan lähinnä metafyysisiä, ja niitä on vaikea testata. Mertonin esittämästä kritiikistä huolimatta suurista teorioista voi sanoa hyvääkin. Merton itsekin myönsi, että ne voivat olla älyllisesti kiehtovia. Lisäksi ne usein tarjoavat huolella mietityn käsitteellisen viitekehyksen, jonka kautta tutkimuskohdetta voi alkaa tarkastella uudella tavalla, mikä voi olla hedelmällistä.

Keskitason teoriat eli substantiaaliset teoriat puolestaan rakennetaan yksittäisten työhypoteesien ja suurten teorioiden väliin. Nekin tarjoavat tutkijan käyttöön joukon toisiinsa kytkeytyviä käsitteitä, mutta niihin sisältyy myös hyvä joukko testattavissa olevia (ja testattuja) väitteitä. Ne koskevat paljon rajallisempaa ilmiöjoukkoa kuin suuret teoriat, mutta ne eivät kuitenkaan jää yksittäisten ilmiöiden tasolle, vaan väittävät jotain yleisempää ja ohjaavat empiiristä tutkimusta. Tunnetuista sosiologisista teorioista esimerkiksi Durkheimin itsemurhateoria tai Weberin teoria protestanttisen etiikan merkityksestä kapitalismin synnyssä ovat Mertonin mukaan keskitason teorioita. Yleensä kun ajattelemme tieteellisiä teorioita, mieleen tulee juuri keskitason teorioita.

Vesimiehen aika -tyyppiset teoriat eroavat keskitason teorioista, koska niiden siteet empiiriseen tutkimukseen ovat köykäiset tai olemattomat.

Itseapukirjailijat kyllä usein pyrkivat luomaan tieteellisyyden vaikutelman teorioittensa tueksi. Esimerkiksi psykologi Elaine Aronin huimia määriä myyneet teokset erityisherkkyydestä perustuvat kuulemma tutkimukselle ja kliinisessä työssä saavutetulle kokemukselle. Aiheesta tehdyn tutkimuksen ja Aronin itseapukirjallisuuden väliset siteet ovat kuitenkin vähintäänkin hataria, ja Aron onkin keskittynyt lähinnä jälkimmäiseen kirjallisuudenlajiin. Siinä ei tarvitse tehdä tieteen kriteerit täyttävää tutkimusta voidakseen väittää, että yliherkkyys kofeiinille, voimakas liikuttuminen musiikista ja vahva empatiakyky liittyvät toisiinsa ja johtuvat hermoston ominaisuuksista. Ja että tämän ymmärtäminen mullistaa erityisherkän ihmisen elämän.

Myös johtamisoppaissa ja työelämän uudistuksiin innoittavissa opuksissa tavataan painottaa kirjoittajien tohtorintutkintoja ja väittää, että esitettävät teoriat perustuvat positiiviselle psykologialle ja organisaatiotutkimuksen uusimmille löydöksille. Ja sitten eteen läväytetään jotain tällaista:

Teal

Kuva perustuu Frederic Lalouxin Teal -teorialle, joka on juuri nyt suurta huutoa niissä ympyröissä, joissa ainakin jokunen tovi sitten käytettiin taajaan sanaa ”pöhinä”. Teoria toimii täsmälleen samoin kuin Aronin erityisherkkyysjutut: se tuottaa kohdeyleisölleen hekumallisen oivalluksen tunteen ja innoittaa toimintaan. Kohta se alkaa väljähtyä ja sen tilalle tulee taas jotain uutta.

Vesimiehen aika -typpisiä teorioita teorioita ei tulekaan kuvitella keskitason teorioiksi, jotka perustuisivat tutkimustiedolle ja joista voisi johtaa empiirisesti testattavia väitteitä. Niiden koko idean ymmärtää silloin väärin. Eihän 1960- ja 1970 -lukujen New Age -intoilu pian koittavasta Vesimiehen ajasta ollut sekään mikään tutkimukselle perustuva yritys tuottaa empiirisesti testattavia väitteitä. Se perustui astrologialle ja hippeilylle, ja sen oli tarkoitus tuottaa kokemus syvästä ymmärryksestä ja intoa uudenlaiseen, aiempaa henkistyneempään elämään. Kuten kuvaan kuuluu, koko ajatusrakennelma on sittemmin unohtunut niin tyyten, etteivät kaikki lukijani ennen tätä kappaletta edes tunnistaneet viitettä.

Vesimiehen aika -tyyppiset teoriat eivät kuitenkaan ole suuria teorioita. Selvin ero on siinä, etteivät ne ole kovinkaan suuria. Vesimiehen aika -tyyppisen teorian ymmärtämisen, omaksumisen ja soveltamisen täytyy olla helppoa, muuten teoria ei sovellu käyttötarkoitukseensa. Varsinaiset suuret teoriat tapaavat vaatia vähän enemmän ajatustyötä.

Tällaiset teoriat tarjoavat siis hykerryttävän ymmärryksen tunteen tuottaman motivaation ja helposti omaksuttavat käsitteelliset välineet, joiden avulla voi ryhtyä tekemään jotain tietyn vision mukaisesti. Vesimiehen aika -tyyppinen teoria on innostamisen väline, ei tiedollinen väline.

Jos näin kerran on, niin miksi nyrpeilen? Nämä teoriathan selvästi toimivat. Itseapuopuksesta toiseen luen kovasti toinen toistaan muistuttavia todistajanlausuntoja siitä, kuinka yksilön elämä mullistui tämän teorian ansiosta ja tuon teorian avulla riitaisasta työporukasta sukeutui voittoa työntantajalle tahkoava innoittuneiden huipputekijöiden yhteisö. Enkä edes yhtään epäile, etteikö ainakin osa lausunnoista olisi totta. Myös teoria vesimiehen ajasta toimi. Se tuotti kukoistavia hippiyhteisöjä ja mullisti monen yksilön elämän. Toimiminen ei kuitenkaan kelpaa näytöksi, joka osoittaisi ajan jakautuvan 2150 vuoden mittaisiin astrologisiin ajanjaksoihin.

Vesimiehen aika -tyyppisiin teorioihin sisältyy väitteitä, joiden paikkansapitävyyttä pitäisi koetella, jos kyseessä olisi tieteellinen teoria. Aronin mukaan 15–20 % ihmisistä on erityisherkkiä. Laloux väittää 10 000 vuoden takaisten ihmisyhteisöjen muistuttaneet organisaatiorakenteeltaan nykyisiä järjestäytyneitä rikollisorganisaatioita. Kummankin kirjoja myydään tieteellisyyden auralla ja arvovallalla. Tieteenfilosofi Sven Ove Hansson määrittelee näennäistieteen kolmella kriteerillä: näennäistiede käsittelee jonkin tieteenalan tutkimia asioita, se on epäluotettavaa, ja se muodostaa opin tai on osa oppia, jonka edustajat antavat ymmärtää tuottavansa luotettavinta mahdollista tietoa kyseisestä aihepiiristä. Monet vesimiehen aika -tyyppiset teoriat ovat näiden kriteerien perusteella arvioituina näennäistieteellisiä.

Aloitin mainitsemalla Sami Pihlströmin blogikirjoituksen tämän päivän näennäistieteestä. Hän nostaa esiin yhden tavan, jolla näennäistiede ulottuu tiedeyhteisöjen sisään: ihmiset voivat tohtorintutkintonsa ja joskus jopa akateemisen positionsa suomalla arvovallalla puhua julkisuudessa mitä sattuu kukkua.

Vesimiehen aika -tyyppiset näennäistieteelliset teoriat ujuttautuvat akateemiseen maailmaan kuitenkin toistakin tietä. Niitä hyödynnetään usein suurten yritysten organisaatiouudistuksissa, henkilökunnan hyvinvointiin tähtäävissä toimenpiteissä ja muussa vastaavassa. Ja samoja, toimiviksi koettuja menetelmiä käytetään sitten aika ajoin myös yliopistoissa ja korkeakouluissa, ammattikorkeakouluista puhumattakaan. Ja niin akateeminen työnantaja voi määrätä tutkijankoulutuksen saaneen ihmisen osallistumaan mindfulness -harjoituksiin, ja yliopiston organisaatiorakenteen uudistusta puuhaavat ihmiset puhuvat jonkun kolmanneksiuusimman vesimiehen aika -tyyppisen organisaatiouudistusteorian kielellä siiloutumisen vaaroista. Kaksoisstandardi on ilmeinen: tutkijoiden omia teorioita arvioidaan kullakin alalla hyväksyttyjen kriteerien mukaan. Samalla tutkijoiden on kuitenkin työntekijöinä sopeuduttava toimiin, joiden taustateoriat horjuisivat pahasti, jos niiden arviointiin sovellettaisiin minkäänlaisia tieteellisiä kriteerejä. Joskus se tuottaa tuskaa.

Tutkijoiden yritysyhteistyö ja tutkimuksen tiedollinen kestävyys

Osallistuin taannoin dialogiseen keskustelutilaisuuteen, jonne tulin hieman etuajassa, jotta voisin rauhassa sanoa tutuille järjestäjille, että dialogisen metodin käyttö kyseisessä keskustelussa huolestutti minua. Se on sovittelustrategia, joka on tehokas silloin kun pitää ratkoa kiistakysymyksiä: osapuolet pannaan ohjatusti kuuntelemaan toisiaan. Mutta samalla menetelmä asettaa dialogin ohjaajat eli kiistan välittäjät keskustelun ulkopuolelle. He määräävät keskustelun rakenteen ja asettavat kehykset, joiden sisällä keskustelun oletetaan pysyvän. Jos he pitävät asemastaan kiinni, heistä ei tule keskustelun tasaveroisia osapuolia.

Ohjatussa dialogissa ohjaaja voi kehystää oletetun kiistanaiheen mieleisellään tavalla, ja jos ohjattavat eivät ole varuillaan, heidät voidaan panna keskustelemaan siitä vain tuon kehyksen sisällä. Tilaisuuden kutsukirjeet olivat saaneet minut pelkäämään, etten pääsisi lainkaan keskustelemaan minua kiinnostavista kysymyksistä. En näet ollut eri mieltä muiden keskustelijoiden kanssa, vaan keskustelun ohjaajien. Kuten otsikosta arvannette, aiheena oli tutkijoiden yritysyhteistyö. Kutsukirjeissä siitä puhuttiin tähän tapaan:

The idea of such transdisciplinary collaboration raises a lot of emotions, questions, and fears. To address these questions, […] organises a facilitated discussion on the different aspects and dimensions of business-research collaboration, following the principles of dialogue.

[…] dialogue can help us explore the perceptions and beliefs related to transdisciplinary research that typically have an important role in the decision not to collaborate with non-academic partners. Similarly, researchers well versed in business collaboration can walk us through the strategic reasons that typically influence the decision to collaborate with non-academic partners.

Tilaisuus oli paljon myönteisempi kokemus kuin mitä pelkäsin. Ohjaajat hellittivät välittäjän valta-asemasta ja kertoivat myös omista tavoitteistaan. Keskustelun edetessä aloin hahmottaa, ettei heille ollut tullut edes mieleen, että heidän ehdottamansa keskustelukehys voisi olla osallistujien mielestä ahdistavan suppea. He pitivät sitä ainoana luontevana tapana lähestyä asiaa. Keskustelu taisi saada tämän oletuksen vähän murenemaan, ja siitä seurannut sähköpostikeskustelu Tanja Sunin kanssa on käynyt suorastaan erinomaiseksi. Tuli sitten mieleen, että aihe voisi kiinnostaa muitakin. Siksi ehdotin, että jatkaisin aiheesta blogissani. Tanja piti ajatuksesta:

– No ihan loistavaa! Tätä juuri tarkoitin, että tätä tietoa tarvii muutkin kuin sinä ja minä.

Joten kiitos Tanja, tässä tämä nyt on.

Tiedollinen kestävyys

Nostin keskustelussa esiin käsitteen tiedollinen kestävyys. Käytämme sitä hankkeessa Yliopiston muuttaminen tieteidenväliseksi – kohti kestävää tiedontuotantoa. Tiedollisesti kestävä tutkimus on sellaista, jonka menetelmät ja käytännöt johtavat luotettavan ja kattavan tiedon kasvuun pitkällä aikavälillä.

Tällä hetkellä sekä suomalaisessa että kansainvälisesti tiedepolitiikassa painotetaan tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta, ratkaisukeskeisyyttä, tieteidenvälisyyttä ja monenlaista tieteen rajojen rikkomista. Tiedepoliittiset trendit vaikuttavat tiedettä ympäröiviin institutionaalisiin rakenteisiin. Esimerkiksi Helsingin yliopistoon on kaikkien leikkausten keskellä perustettu yksikkö, joka keskittyy tutkimusyhteistyöhön yritysten kanssa. Yliopiston muuttaminen tieteidenväliseksi -hankkeessa tarkastelemme eräässä toisessa suomalaisessa yliopistossa toteutettua suurimittaisempaa rakenteellista muutosta. Molemmat muutokset ovat esimerkkejä siitä, kuinka yliopistot muuttuvat tiedepoliittisten painotusten mukaisesti. Hankkeessamme tutkimme muun muassa sitä, miten tällaiset muutokset voidaan (jos voidaan) toteuttaa tutkimuksen tiedollisen kestävyyden kärsimättä.

Tutkimuksen tiedolliseen kestävyyteen liittyvät huolet eivät siis liity yksittäisen tutkijan omaan tutkimustyöhön, vaan tieteen jatkuvuuteen ja kehitykseen. Toisin sanoen en ole kiinnostunut yksittäisen tutkijan tunteista ja huolista, vaan tieteen tiedollisesti kestävästä kehityksestä. Siksi kutsukirje tuntui niin rajoittavalta. Tästä syntyi pitkä keskustelu.

– Tässä kohtaa on pakko kysyä, miten tiedollinen kestävyys sitten näyttäytyy ellei juuri yksittäisen tutkijan työn kautta. Mitä muuta kautta tutkimus ja tiede menee eteenpäin? […] yhteistyökuvioita me yritetään edistää juurikin yksittäisen tutkijan näkökulmasta, joten jos tiedollinen kestävyys ei siihen liity, se ei ole meille asia, jota voitaisiin pitää rinnalla kulkemassa.

Tutkimusympäristö vaikuttaa siihen, millaista tutkimusta voi tehdä ja millaista tutkimusta tutkijat ohjautuvat tekemään. Helsingin yliopiston yritysyhteistyötä edistävä yksikkö on juuri sellainen osa tutkimusympäristöä, joka ohjaa tutkimusta tietyntyyppisiin suuntiin. Siksihän se on perustettu. Tarkoitus on lisätä tutkijoiden yritysyhteistyötä. Ja siksi yksikössä ei kannattaisi keskittyä vain yksittäisen tutkijan näkökulmaan. Muuten voimme joutua tilanteeseen, jossa tämä tutkimusympäristö ohjaa tiedettä kehittymään tavoilla, jotka eivät ole tiedollisesti kestäviä.

Annan pari esimerkkiä, jotka toivon mukaan selventävät, mistä oikein koetan puhua.

Diabetes ja malaria

Lääketieteessä on tehty yritysyhteistyötä paljon ja pitkään. Lääketieteellinen tutkimus on usein suurten lääkeyhtiöiden rahoittamaa. Ilman lääkeyhtiöiden panosta moni hoitomuoto olisi jäänyt kehittämättä, eli yhteistyöstä on ollut hyötyä. Samalla lääkeyhtiöiden intressit kuitenkin ovat myös vinouttaneet lääketieteellistä tutkimusta. Tieteenfilosofit ovat kirjoittaneet tästä paljon – meidän yksiköstämme aihetta on tutkinut muun muassa Saana Jukola.

Pidän huolestuttavimpana vinoutumisen muotona lääketieteessä sitä, että tutkimuskohteet ovat määräytyneet niin pitkään niin vahvasti lääkeyhtiöiden intressien perusteella. Kun tutkimus on yhtiöiden rahoittamaa, rahoitusta saa sellaiselle tutkimukselle, joka voi tuottaa patentointikelpoisia tuloksia. Ja mieluiten sellaisia patentointikelpoisia tuloksia, joiden tuotteistaminen johtaa merkittäviin voittoihin. Niinpä olemme päätyneet tilanteeseen, jossa diabeteksen tutkimiseen riittää tutkimusvaroja kymmenesti enemmän kuin malarian tutkimiseen (tässä yksi esimerkkiraportti). Diabetespotilaiden vakuutusyhtiöt ovat maksukykyisiä. Ja tilanteeseen, jossa lääkkeettömät hoitomuodot ovat alitutkittuja lääkehoitoihin verrattuna. Lääkeyhtiöiden rahoituksella tuotettava tutkimustieto on kyllä sinänsä etupäässä luotettavaa, mutta kokonaiskuvamme lääketieteen suuresta tutkimusalueesta on vinoutunut: tiedämme todella paljon siitä, mistä voi saada paljon voittoja, ja aivan liian vähän siitä, mistä voittoja ei heru. Tilanne ei ole yhteiskunnallisesti kestävä, mutta ei myöskään tiedollisesti kestävä. Tiedämme, ettei tuotettava tieto ole lainkaan kattavaa – päin vastoin, tutkimuksessa systemaattisesti sivuutetaan aiheita, joita alalla toimivat ihmiset pitävät tiedollisesti tärkeinä – eikä näytä siltä, että tilanne olisi piankaan korjaantumassa.

Ja mitenkö tämä vaikuttaa yksittäiseen tutkijaan? Paljon, muttei välttämättä tavoilla, joihin yksittäinen tutkija kiinnittäisi huomiota. Jos lääketieteen tutkimusrahoitus olisi järjestetty täysin toisin, yksittäiset tutkijat tutkisivat eri aiheita kuin nyt. Jossain ihannemaailmassa aidosti tutkijoiden ulottuvilla olevien tutkimusaiheiden ja -kysymysten kirjo olisi nykyistä suurempi. Malarian tutkimusta rahoitettaisiin ehkä yhtä paljon kuin diabeteksen.

Suurin osa akateemisista aloista on tietysti kaukana lääketieteen nykytilanteesta. Yritysyhteistyötä ei välttämättä tehdä ollenkaan. Moni on sitä mieltä, ettei pitäisikään tehdä. Muiden muassa Helsingin yliopisto kuitenkin nyt pyrkii lisäämään yritysyhteistyötä mahdollisimman monilla aloilla. Tätä varten on lisätty väkeä yksiköihin, jotka edistävät ja kehittävät yritysyhteistyötä. Mutta kehitystyö kannattaisi tehdä niin, että vinoutumisen riski otetaan huomioon.

– Oltiin juuri tänään tapaamassa tutkimuksen varadekaaneita TINEssä (tutkimus- ja innovaationeuvosto) ja sielläkin haluttaisiin kuulla tästä, joten jos teillä on ajatuksia, miten tätä kehittää yliopistossa ihan konkreettisesti, me tosi mielellään kuultaisiin. 

Tämä on tietysti iso, systeemitason ongelma. Mutta sellaisiinkin pystyy vaikuttamaan. Käytännön ratkaisuksi on monasti ehdotettu esimerkiksi aidon transdisiplinaarisuuden lisäämistä. Ei siis vain yritysyhteistyön, vaan monialaisen, tieteen rajoja rikkovan yhteistyön. Jos yhteistyöhankkeissa olisi yrityskumppanien lisäksi säännönmukaisesti mukana myös vaikkapa kansalaisjärjestöjen edustajia tai viranomaisia, muutkin arvot kuin taloudelliset pääsisivät vaikuttamaan siihen, mitä tutkitaan. Tämä olisi yhteiskunnallisesti suotavaa: tutkimus ei keskittyisi vain diabeteksen kaltaisiin ongelmiin, vaan myös malarian tyyppiset ongelmat saisivat huomiota. Samalla se olisi tiedollisesti suotavaa: kokonaiskuva jollain alalla tutkittavien ilmiöiden kentästä ei pääsisi vinoutumaan kohtuuttoman pahasti.

Liikesalaisuudet ja avoin tiede

Toinen esimerkkini on sellainen, johon törmää hyvin nopeasti, kun alkaa lukea tieteenfilosofien ja tieteentutkijoiden huomioita tutkimuksen kaupallistumisesta. Hyväksi esimerkiksi sopii katkelma Helga Nowotnyn, Peter Scottin ja Michael Gibbonsin artikkelista vuodelta 2003:

Second, the exploitation of ’intellectual property’ challenges the idea (ideal?) of science as a public good. This raises awkward issues. One is commercial confidentiality. If ’intellectual property’ is valuable, it cannot be given away ’freely’ by open publication in peer-reviewed journals, or at scientific conferences open to all. However, the quality of science is largely determined by its exposure to refutation and counter-argument. This process becomes much more difficult if the circulation of research findings is restricted.

Ristiriita taloudellisten etujen ja tiedollisten etujen välillä ei ole kadonnut minnekään. Pikemminkin se on tätä nykyä entistäkin ilmeisempi.

Tieteen tiedollinen kestävyys edellyttää tutkimustulosten jatkuvaa kriittistä tarkastelua. En siis puhu vain artikkelien julkaisemiseen liittyvästä vertaisarvioinnista, vaan alayhteisöjen jatkuvasta toiminnasta – alituisesta valmiudesta puuttua virheisiin ja vinoumiin silloin, kun niitä huomataan. (Tässä on hieno esimerkki kollektiivisesta yrityksestä puuttua psykologian alalla viime aikoina havaittuihin tiedollisiin ongelmiin.)

Viimeisen viidentoista vuoden aikana, siis sen jälkeen, kun tuo Nowotnyn, Scottin ja Gibbonsin teksti julkaistiin, on kehitetty huimasti uusia keinoja, joilla kriittistä keskustelua voi tehostaa. Useimmat niistä liittyvät tieteen avoimuuden ihanteeseen.

Nykyään on teknisten ratkaisujen kehityksen ansiosta mahdollista avata esimerkiksi tutkimusaineistoja muiden tutkijoiden käyttöön paljon aiempaa laajemmin. Ideana on, että tutkija julkaisee ensin omat tuloksensa ja avaa sitten aineistonsa muillekin. Tämä mahdollistaa sekä aineistojen uusiokäytön että aiempaa tarkemman kritiikin. Toisin sanoen se lisää tutkimuksen tiedollista kestävyyttä. Mutta tämä kehitys ei välttämättä sovi yhteen kaikkien yritysyhteistyön muotojen kanssa. Kuten Nowotny, Scott ja Gibbons toteavat, jo tulosten julkaiseminen voi joskus olla yritysyhteistyökumppanien etujen vastaista. Aineiston avaaminen muiden käyttöön on sitä helposti vielä selvemmin – yhteistyöhankkeen aineistohan voi sisältää liikesalaisuuksia.

– Avoin tiede ja avoin data on mulle vielä aika tuntemattomia. […] Hyytiälässä ruksuttaa sellainen maailman hienoin ilmakehän ja ekosysteemin monitorointiasema, jonka dataa ei kuuna kullan valkeana saada kokonaan käsiteltyä ja sitten julkaistua avoimena datana. Tämähän koskee kaikkea big dataa. Ei sitä kukaan ehdi julkaista, ja silti se kai pitäisi saada avoimeksi. Jätetäänkö big data sitten ei-avoimeksi, jotta mittaajalla säilyy etuoikeus kirjoittaa siitä ensimmäisenä? Vai miten tämä toimi?

Kysymys menee nyt yli osaamiseni, mutta tuolta voi käydä katsomassa. Opetus- ja kulttuuriministeriö rahoittaa ATT-hanketta ”jonka tavoitteena on, että vuoteen 2017 mennessä Suomi nousee yhdeksi johtavista maista tieteen ja tutkimuksen avoimuudessa”. Kuten näkyy, myös mainitsemaasi dataa kovasti koetetaan saada avoimeksi.

Aineistojen avoimuuden suhteen ollaan tosissaan. Suomen Akatemia, Tekes ja Euroopan Unioni painottavat ja jatkuvasti yhä vahvemmin jopa vaativat avointa julkaisemista ja aineistojen avaamista. Helsingin yliopisto tahtoo tehdä ”Suomen avoiminta tiedettä”. HY:n datapolitiikan mukaan ”Helsingin yliopiston piirissä tuotettu, julkaistuihin tutkimustuloksiin liitetty tutkimusdata on lähtökohtaisesti yhteiskäyttöistä ja avointa.”

Samaan aikaan Helsingin yliopisto tahtoo tutkijoittensa tekevän entistä enemmän yhteistyötä liikeyritysten kanssa. Minusta olisi tärkeää, että näitä kahta vaatimusta kehitettäisiin rinnakkain. Niiden välillä kun on ihan selvä jännite.

Esimerkiksi kun viime keväänä osallistuin työpajasarjaan, jossa kehitettiin HY:n yritysyhteistyökäytäntöjä, jouduin heti ensimmäisessä työpajatapaamisessa allekirjoittamaan salassapitosopimuksen. En tiedä, rikonko sitä vastaan jo kertomalla tämän. Se, että joudun pitämään suuni kiinni, ei ole HY:n avoimuustavoitteiden hengen mukaista.

Erilaisia ratkaisumalleja tieteen avoimuuden lisäämisen ja yritysyhteistyökumppanien salailutarpeen välisen jännitteen purkamiseen on tietysti jo olemassa. Mutta olisi hyvä, jos HY:llä olisi edes jotain mietittyjä periaatteita, malleja ja käytäntöjä, joiden avulla näiden kahden tavoitteen välistä ristiriitaa voisi ratkoa. Siis ihan konkreettisesti ratkoa juuri niissä yhteistyöhankkeissa, joiden kanssa te yristysyhteistyötä edistävät ihmiset olette tekemisissä. Mieluiten sellaisia periaatteita, malleja ja käytäntöjä, joissa tutkimuksen tiedollisesta kestävyydestä kannetaan huolta.

Miksi kehys oli liian ahdas

Tulin kirjoituksen alussa mainitsemaani keskustelutilaisuuteen huolissani, koska kutsukirjeessä keskityttiin vain ja ainoastaan yksittäisen tutkijan huoliin. Sellaisiin yksilötason syihin, joiden vuoksi tutkija päättää tehdä yritysyhteistyötä tai päättää olla sitä tekemättä. Olen tieteenfilosofi. En pidä todennäköisenä, että päätyisin koskaan tekemään yhteistyötä liikeyritysten kanssa (paljon todennäköisemmin päädyn yhteistyöhön esimerkiksi taiteilijoiden kanssa). Aihetta koskevat epäilykseni liittyvät tutkimuksen tiedolliseen kestävyyteen. Olin teidän järjestäjien kanssa eri mieltä siitä, että yksilötason huoliin keskittyminen olisi hyvä ajatus.

Kuten kestävä kehitys yleensäkin, myös tiedollinen kestävyys on pitkän aikavälin huoli. Se koskee koko tiedeyhteisöä: kehittyykö tieteellinen tutkimus tavalla, joka takaa sen tulosten luotettavuuden ja kattavuuden jatkossa(kin)? Tai ainakin niin, ettei tulosten luotettavuus heikkene tai tutkimus kohdistu harhaanjohtavan kapeasti vain joihinkin aiheisiin? Tämä on tiedeyhteisön tasolla ja tieteen institutionaalisten rakenteiden tasolla elävä kysymys, ei niinkään yksittäisen tutkijan työssä näkyvä ongelma. Miten esimerkiksi se, että Helsingin yliopisto painottaa nykyään yritysyhteistyötä, vaikuttaa pitkällä aikavälillä Helsingin yliopistossa tuotettavan tiedon luotettavuuteen? Onko mahdollista, että vaikutus on kielteinen? Jos on, mistä se voisi johtua, ja voisiko kielteiset pitkän aikavälin seuraukset jotenkin ennakoida ja torjua? Tällaiset kysymykset minua kiinnostavat – ja huolettavatkin. Kutsukirjeen alkuperäisen kehyksen sisällä niitä ei olisi voinut käsitellä.

Onneksi keskustelulle näistäkin aiheista sitten kuitenkin löytyi tilaa. Se on monin tavoin yllättävää ja ilahduttavaa.