Suomessakin on viime päivinä palanut teletekniikkaa. Maailmalla 5G-mastoja on poltettu urakalla, sillä liikkeellä on niihin liittyvä pandemiasalaliittoteoria, jota en edes yritä referoida, koska en jaksa etsiä ja lukea sen eri variantteja. Ja tänään Yhdysvaltain presidentti ehdotti, että desintifiointiaineen ruiskuttaminen ihmisten keuhkoihin voisi olla näppärä keino tuhota koronavirus. Tämänkään idean taustoja en ryhtynyt selvittelemään. Sen sijaan luin ensin kollegani Katherine Furmanin vastajulkaistun artikkelin ”On Trusting Neighbors More Than Experts: An Ebola Case Study” ja sitten pienen pinon filosofisia artikkeleita salaliittoteorioista. Joten kirjoitan niistä.
Huhulla tarkoittan tässä informaatiota, joka liikkuu epävirallisissa kommunikaatioverkostoissa yleensä lukuisten lähteiden kautta, ja jonka tyypillisesti kuulemme joltakulta omiin ympyröihimme kuuluvalta. Määritelmähkö on Furmanin paperista. Salaliittoteorian luonnehdinnan lainaan Juha Räikältä: kutsumme salaliittoteorioiksi teorioita, jotka kyseenalaistavat jonkun vakiintuneen, tiedollisten auktoriteettien hyväksymän selityksen asialle X, ja tarjoavat tilalle selitystä, jossa viitataan salaliittoihin ja juonitteluun.
Salaliittoteoria voi hyvin kulkea huhuna, mutta kaikki huhut eivät ole salaliittoteorioita. Osa huhuista ja salaliittoteorioista syntyy ruohonjuuritasolla. Joku ymärtää jotain (kenties väärin), yhdistää ehkä oivalluksensa yksittäistapaukseen, lisää mukaan jostain kuulemaansa vääristynyttä sisäpiiritietoa tai isoisän opetuksia ja laskee sitten jutun liikkeelle. Jotkut huhut ja salaliittoteoriat ovat kuitenkin kaikesta päätellen tietoisesti sepitettyjä, tai niitä levitetään tietoisesti somessa jotain milloin mitäkin salakähmäistä tarkoitusperää varten. Huhut ja salaliitot ovat perinteisiä propagandan välineitä, ja some on vain lietsonut menoa. Nykymaailmassa on hyvin vaikea kirjoittaa salaliittoteorioista ilman, että alkaa itse vaikuttaa salaliittoteoreetikolta, koska kaikesta päätellen on oikeasti olemassa salaliittoja, jotka hyödyntävät somekansan innostusta huhuihin ja salaliittoteorioihin. (Tietämättömyyden tutkimus eli agnotologia on akateemista tutkimusta, jossa käsitellään varsin hyvällä näytöllä tuettuja, salaliittoja paljastavia teorioita, jotka osoittavat mm. öljyteollisuuden rahoittavan tahoja, jotka levittävät salaliittoteorioita.)
Yksi hieno tapa puhua huhuista ja salaliittoteorioista ilman, että tuntee toistuvaa tarvetta n.k. naamapalmuihin, on lähestyä aihetta tieto-opillisesta näkökulmasta. Näistä aiheista kirjoittavat filosofit lähtevät useimmiten liikkeelle oletuksesta, että salaliittoteoreetikko tai huhuun uskova tavoittelee tietoa. Luettuani jokunen vuosi sitten erinäisten salaliittoteoreetikoiden tekstejä kirjaani varten en pidä todennäköisenä, että vilpitön tiedontavoittelu olisi monellekaan heistä kovin keskeistä. Filosofisen tutkimuksen kannalta tällä ei kuitenkaan ole väliä, sillä filosofien kysymykset eivät koske yksilöiden motiiveja vaan tietynlaisiin teorioihin tai tietyllä tavalla hankittuihin tietoväitteisiin uskomisen rationaalisuutta tai irrationaalisuutta.
Useimmat meistä pitävät salaliittoteorioihin uskomista irrationaalisena. On kuitenkin yllättävän vaikeaa osoittaa tyhjentävästi, että se tosiaan on irrationaalista. Joskushan tapahtumien taustalta todella löytyy salaliittoja ja juonittelua. Silti sekä moneen kertaan perättömiksi osoitettuihin salaliittoteorioihin jääräpäisesti uskovat teoretisoijat että jokaiseen jossain porukassa kiertävään salaliittoteoriaan uskovat kaiken muun epäilijät vaikuttavat irrationaalisilta. Eilen lukemissani artikkeleissa nostettiinkin esiin muutamia tyypillisiä tapoja, joilla salaliittoteoreetikot erehtyvät. Vaikka siis emme kykenisi osoittamaan salaliittoteorioihin uskomista joka tilanteessa irrationaaliseksi, voimme osoittaa useita tyypillisiä salaliittoteorioihin liittyviä erheitä. Vaikka kriittisyys on hyvästä, niin kuten Karl Popper jo 1940-lubvulla huomautti, perinpohjainen epäluottamus kaikkia yhteiskunnan instituutioita kohtaan on vaikea oikeuttaa. Ja kuten ainakin Keith Harris on huomauttanut, jos salaliittoteoreetikko lisäksi luottaa vankasti joukkoon salaliittoteorioita levittäviä ”vaihtoehtolähteitä”, oikeuttaminen käy entistä vaikeammaksi: mikä on se hyvä peruste, jolla salaliittoteoreetikko rajaa omat lähteensä yleisen epäluottamuksensa ulkopuolelle? Steve Clarke puolestaan toteaa parikymmentä vuotta vanhassa artikkelissaan, että salaliittoteoretisoijat sortuvat erityisen helposti tiettyyn meille ihmisille tyypilliseen arviointivirheeseen: he olettavat tapahtumien johtuvan ihmisten tietoisista aikeista huomattavasti useammin kuin ne todellisuudessa johtuvat.
Vaikka yksilön ei ole järkevää panna suuremmin painoa salaliittoteorioille, Clarke kuitenkin väittää, että yhteisöinä meille on hyödyksi, että on pieni joukko ihmisiä, jotka uskovat salaliittoteorioihin: ensinnäkin joskus salaliittoteorioissa on perää, ja toiseksi salaliittoteoretisoijat haastavat meitä tarjoamaan parempia selityksiä. Vaikka argumentti on hauska, pidän sitä kyseenalaisena. Clarke ei näet huomioi salaliittoteorioiden kytköksiä poliittisiin, uskonnollisiin ym. ryhmittymiin. Salaliittoteoretisoijat eivät tyypillisesti usko kaikkiin tarjolla oleviin salaliittoteorioihin, vaan teoriat muodostavat uskomuskimppuja ja salaliittoteoreetikot yhteisöjä. (James O. Weatherall ja Cailin O’Connor mallintavat tuoreessa artikkelissaan tällaisten uskomusryvästen syntymistä.) Ryvästyminen johtaa siihen, että jotkut salaliittoteoriat saavat tuulta alleen kun joku vahva joukkio omaksuu sen ja toiset salaliittoteoriat jäävät marginaalipoppoiden puuhasteluksi. Niinpä salaliittoteoretisoijat haastavat yleisesti hyväksyttyjä teorioita hyvin epätasaisesti. Esimerkiksi rokotteiden kehittäjiä haastetaan haitallisen paljon: asiantuntijoiden aikaa kuluu perättömien väitteiden korjailuun kohtuuttomasti. Eikä tehtävä ota loppuakseen. Räikkä toteaa edellä mainitun artikkelinsa lopuksi, että ”Perhaps I am overly optimistic, but when a conspiracy theory is false and rubbish, the public debate should eventually show that it is false and rubbish.” Rokotekeskustelun seuraaminen panee epäilemään, että Räikän oletus voi tosiaan olla turhan optimistinen.
Jos tavoitteena on tieto, ei yleensä ole syytä uskoa myöskään huhuihin, niiden alkuperästä kun ei ole tietoa eikä sisällöstä takeita. Furman kuitenkin väittää mainitsemassani tuoreessa artikkelissa, että huhuihin uskominen on ymmärrettävää (ei siis rationaalista mutta ymmärrettävää) jos tavoitteena on omien arvojen mukaisten toimintaohjeiden valikointi. Hän tarkastelee ebolaepidemiaan Guineassa, Liberiassa ja Sierra Leonessa liittyneitä huhuja, jotka osaltaan vaikeuttivat epidemian hallintaa. Kansan keskuudessa kiertäneiden huhujen mukaan ebola oli päästetty liikkeelle tahallaan, tai testaavat lääkärit levittivät sitä, tai hautajaiskiellot johtuivat todellisuudessa lääkärien halusta varastaa ruumiita myydäkseen elimiä kansainvälisillä markkinoilla, tai mitä salaliittoisaa milloinkin.
Furman koettaa selvittää, miksi ihmiset uskovat tällaisiin huhuihin. Kaikkien kummallisimpia tarinoita hän ei kommentoi, mutta hän huomauttaa, että jos yksilö ei luota toimintaohjeita antavien asiantuntijoiden arvoihin, huhuihin uskominen ja niiden mukaan toimiminen on ymmärrettävää. Tähän ei tarvita edes mitään pahantahtoisia juonia. Asiantuntijat saattavat esimerkiksi epidemiatilanteessa suunnitella toimintaohjeensa niin, että ne takaavat väestötasolla parhaat mahdolliset tulokset. Yksilö voi kuitenkin epäillä, ettei hänen erityistä tilannettaan ja kaikkia hänelle keskeisiä kysymyksiä ole otettu ohjeiden suunnittelussa huomioon. Joten hän kääntyy läheistensä puoleen: tietävätkö nämä, miten kannattaisi toimia? Tämä ei ehkä ole järkevää, mutta ymmärrettävää sentään. Läheisten arvot ja intressit kun ovat todennäköisesti likempänä huolestuneen yksilön arvoja ja intressejä kuin jonkun etäisen ja epäilyttävän asiantuntijan.
Mikäli oletetaan, että huhut ovat syntyneet ruohonjuuritasolla ja lähellä epäileväistä yksilöämme, Furmanin näkemys pitää: jos yksilö ei luota asiantuntijoiden arvoihin, huhuihin uskominen on ymmärrettävää. (Ja kuten Furman toteaa, tämä on merkittävä ongelma tiedeviestinnälle.) Tässä kuitenkin jää huomiotta, ettei huhuihin uskova voi olla varma huhujen alkuperästä. Samoin jää huomiotta tämä omituinen maailmamme, jossa valtionpäämiehet levittelevät mitä kummallisimpia huhuja syistä, joita voi vain arvailla. Jos ja kun yksilö ei voi olla varma siitä, mistä huhut oikeastaan tulevat ja miksi, on huhuihin uskominen riskialtista. Ne eivät ehkä heijastakaan naapurin kokemuksia tai isoisän oppeja, vaan niiden kehittäjien ja levittäjien joukossa voi olla ihmisiä, joiden tarkoitusperistä ja arvoista ei voi mennä takuuseen.
Koetin tämän kirjoituksen alkupuolella kiemurrella irti salaliittoteorioihin ja huhuihin liittyvistä salaliittoepäilyistä. Valitettavasti ne ovat relevantteja jopa silloin kun arvioidaan näitä aiheita käsittelevää abstraktia, filosofista tutkimusta, joten en onnistunut. Tieto-opillisissakin argumenteissa on otettava huomioon, että huhut ja salaliittoteoriat ovat muun muassa propagandavälineitä.